Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 01

ELIAS LÖNNROTIN MATKAT I: 1828-1839

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 98. Osa. I.


Helsingissä,
Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,
1902



Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistoksi
julkaissut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura


SISÄLLYS:
Esipuhe.
ENSIMÄINEN MATKA (v. 1828).
VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
Hajanaisia muistiinpanoja
Liite: Professorinrouva Törngrenille 28.VII.28
TOINEN MATKA (v. 1831).
OTE PÄIVÄKIRJASTANI
Tilapäisiä muistiinpanoja
Liite: Ritvalan Helka
KOLMAS MATKA (v. 1832).
MATKAMUISTELMIA
Hajanaisia muistiinpanoja
NELJÄS MATKA (v. 1833).
MATKAMUISTELMIA
Liite: 1. Maisteri Wirzénille 11.X.33 (konsepti)
2. Rehtori Appelgrenille (konseptia)
3. Tohtori Olanderille 3.XII.33 (konseptia)
4. Professori Linsénille 6.II.34 (konsepti)
VIIDES MATKA (v. 1834).
1. Päiväkirjasta 4.I.35
2. Päiväkirjasta 16.I.35
3. Muistiinpanoja matkalta
Liite: 1. Lehtori Keckmanille 1.V.34 (konsepti)
2. Apteekkari Skogmanille 20.XI.34 (konsepti)
3. Lehtori Keckmanille 6.II.35 (kirjettä)
KUUDES MATKA (v. 1835).
1. Lehtori Keckmanille 12.IV.35
2. Päiväkirjasta 21.IV.35
3. Päiväkirjasta 22.IV.35
4. Päiväkirjasta 1.V.35
5. Päiväkirjasta 5.V.35
6. Lehtori Keckmanille 8.V.35
Liite: 1. Tohtori Rabbelle 25.VIII.35
2. Kruununvouti Wichmannille 30.VIII.35
3. Lehtori Keckmanille 18.IX.35
SEITSEMÄS MATKA (vv. 1836-37).
1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 8.III.38.
2. Tohtori Rabbelle 15.IX.36.
3. Lehtori Keckmanille 24.XI.36.
4. Luutnantti Örnhjelmille 24.XI.36.
5. Kruununvouti Wichmannille 25.XI.36 (konsepti).
6. Postinhoitaja Gosmanille 25.XI.36 (konsepti).
7. Tuomari Flanderille 25.XI.36 (konsepti).
8. Lääket. kandid. Ingmanille 25.XI.36 (konsepti).
9. Tohtori Rabbelle 25.XI.36 (konsepti).
10. Ylioppilas Cajanille 27.XI.36 (konsepti).
11. Päiväkirjasta 29.XI.36.
12. Päiväkirjasta 2.XII.36.
13. Päiväkirjasta 5.XII.36.
14. Ylioppilas Cajanille 1.I.37.
15. Päiväkirjasta 1.I.37.
16. Ylioppilas Cajanille 1.I.37 (konsepti).
17. Konsuli Vaseniukselle 1.I.37 (konsepti).
18. Päiväkirjasta 2.I.37.
19. Luutnantti Örnhjelmille 2.I.37 (konsepti).
20. Tuomari Flanderille 4.I.37 (konsepti).
21. Vanhemmille 12.I.37 (konsepti).
22. Postinhoitaja Cosmanille 12.I.37 (konsepti).
23. Kruununvouti Wichmannille 12.I.37 (konsepti).
24. Tohtori Höglundille 14.I.37 (konsepti).
25. Hajanaisia muistiinpanoja.
26. Päiväkirjasta: Matka Majavalahdesta Heinäjärveen.
27. Päiväkirjasta 28.I.37.
28. Päiväkirjasta 29.I.37.
29. Päiväkirjasta 1.II.37.
30. Päiväkirjasta 1.II.37.
31. Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.
32. Päiväkirjasta 1.II.37.
33. Päiväkirjasta 2.II.37.
34. Päiväkirjasta 3.II.37.
35. Päiväkirjasta 6.II.37.
36. Päiväkirjasta 6.II.37.
37. Päiväkirjasta 13.II.37.
38. Päiväkirjasta 14.II.37.
39. Päiväkirjasta 15.II.37.
40. Matkakirje "Mehiläiseen" 16.II.37.
41. Päiväkirjasta 19.II.37.
42. Tohtori Rabbelle 3.III.37.
43. Arkiaterinrouva Törngrenille 3.III.37.
44. Lehtori Keckmanille 4.III.37.
45. Lähtö Kuolasta.
Matka Kuolasta Muotkaan.
Päivä Muotkassa.
Matka Muotkasta Petsamoon.
Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.
Matka Paatsjoelta Näytämöön.
Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.
Näytämönjoelta Inarin kirkolle.
46. Viisi päivää Venäjän Lapissa.
Kuolasta Muotkaan.
Päivä Muotkassa.
Muotkasta Petsamoon.
Petsamosta Paatsjokeen.
Paatsjoesta Näytämöön.
47. Lehtori Keckmanille 26.V.37.
48. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.V.37.
49. Lehtori Keckmanille 2.VI.37.
50. Matkakertomusta.
51. Matkakertomusta.
52. Matkakertomusta.
53. "Matkalta".
54. Lehtori Keckmanille 31.VIII, 20.X.37.
55. Lehtori Keckmanille 3.IX.37.
KAHDEKSAS MATKA (v. 1838).
1. Maisteri Ståhlbergille 12.X.36 (konsepti).
2. Tohtori Rabbelle 12.X.38.
YHDEKSÄS MATKA (v. 1839).
1. Tohtori Rabbelle 6.IX.1839.
2. Tohtori Rabbelle 11.X.1839.
3. Matkakertomus; 23.X.1839.


Esipuhe.

Kun ei ollut toiveita saada aikaan aineen mukaista ja arvoista Elias
Lönnrotin elämäntyön ja persoonan kuvausta siksi merkkipäiväksi,
jona ensimäiset sata vuotta hänen syntymästänsä tulevat umpeen
kuluneiksi, päätti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tätä muistoa
kunnioittaaksensa ja osaksi korvataksensa sitä puutetta, mikä
siten yhä jää kirjallisuuteemme, koota ja julkaista kaiken,
mitä Lönnrotin omasta kynästä on tallella hänen keräys- ja
tutkimusmatkojansa valaisevata. Paitsi matkamuistelmia, jotka Lönnrot
itse aikoinaan on sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaissut,
oli sellaisen julkaisun aineksiksi tarjona käsinkirjoitettuja
matkakertomuksien luonnoksia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet
painoon valmistamatta ja painattamatta, matkapäiväkirjoja ja
-muistiinpanoja, matkoja koskevia kirjeitä ja kirjeiden konsepteja.
Kaikki tämänlaatuinen aines, millä mainitussa suhteessa oli
arvoa, päätettiin ajan mukaan järjestettynä saattaa julkisuuteen.
Luonnollisena pidettiin että teos toimitettiin suomeksi, vaikka
suurin osa aineksista onkin alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.
Kun mainituita matkoja oli verraten suuri määrä, näytti sopivimmalta
antaa kutakin eri matkaa koskevain ainesten muodostaa oma lukunsa,
vaikkakin luvut siten tulevat jotenkin erisuuruiset, osittain
matkain erilaisen laajuuden, osittain julkaistavissa aineksissa
olevien aukkojen vuoksi. Luvun alkuun on liitetty lyhyt yleiskatsaus
koko matkaan. Missä varsinaista matkakertomusta ei ole ollut, on
puutetta koetettu korvata otteilla päiväkirjoista, muistiinpanoista,
kirjeistä ja niiden konsepteista. Onpa toisinaan käytetty eri
aineksia rinnakkainkin, kun ne ovat täydentäneet toisiansa. Missä
sekä painettu teksti että sen käsikirjoitus on säilynyt, on etusija
annettu painetulle, mutta jos käsikirjoituksessa on jotakin
tärkeämpää ollut, joka on puuttunut painetusta, on se lisätty
ja lisäys puolihakasten väliin pantu. Samoin on lähetetty kirje
julkaistu, ja konseptista, jos se on säilynyt, otettu vaan tärkeämmät
eroavaisuudet. Parhaimmallakaan tahdolla eivät kaikki aukot enää
ole olleet täytettävissä. Luonnollista on myöskin, että teoksen
suunnitelman ja esitystavan eheys paikoin tuntuvastikin on kärsinyt,
kun viimeistellyn matkakertomuksen jatkoksi tai täydennykseksi
on rinnalle täytynyt panna kirjeiden luonnoksia ja hajanaisia
muistiinpanoja, viimemainittuja useimmiten siinä satunnaisessa
asussa, missä ne alkuaan ovat paperille tulleet. Esitystyylin ja
varsinkin kielen epätasaisuutta lisää vielä sekin, että se mitä
Lönnrot itse on suomeksi kirjoittanut joko julkisuutta varten
tai ystävilleen tai vaan muistiinpanoihinsa -- viimemainittuihin
usein vielä paikkakunnan murretta jäljitellen -- on painettu
muuttamatta; ainoastaan kiireessä tehtyihin muistiinpanoihin ja
niiden suomennoksiin on tarpeellisia välimerkkejä lisätty, koska
lukeminen muuten olisi käynyt työlääksi. Eheyden puutetta korvannee
kuitenkin se hyöty, joka tieteellä on näiden ennen painamattomien
käsikirjoitusten julkaisemisesta ja lukijalla siitä, että täten
saa aivan välittömästi seurata Lönnrotia hänen matkoillansa. Monin
paikoin on ymmärtämistä tarvinnut helpottaa outojen sanojen y.m.
selityksillä. Nämät ovat joko alimuistutuksina tai kokohakasten
välissä, kuten yleensä kaikki, mikä on julkaisijain lisäämää.
Kaikki teoksen ainekset, joita ei ennen ole julkaistu, säilytetään
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Ennen julkaistuista
mainitaan joko matkain alkukatsauksissa tai alimuistutuksissa, mistä
mikin on otettu. Mainitsematta on kuitenkin jäänyt että sivuilla
129-135 oleva kuvaus "Ritvalan Helka" on käännetty 1832 vuoden
"Helsingfors Morgonbladin" numeroista 41-2 ja kaikki Lönnrotin
kirjeet rouva Törngrenille E. Nervanderin julkaisusta "Elias Lönnrots
ungdomstid på Laukko", Helsingfors 1893.
Lönnrotin matkojen tarkoitusta huomioon ottamalla on matkamuistelmat
jaettu kahteen osaan siten, että nyt ilmestyvä ensimäinen
osa käsittää etupäässä runonkeruumatkoja, toinen läheisessä
tulevaisuudessa valmistuva osa taas matkoja, joilla kielentutkimus
oli Lönnrotilla pääasiana.
Teoksen alkuun liitetty Lönnrotin kuva on jäljennös eräästä vankasta
kivipiirroksesta, jonka originaalin pietarilainen taiteilija G.
Budkowski v. 1845 on tehnyt.
Teoksen toiseen osaan on aikomus liittää Suomen kartta ja erityinen
niiden seutujen kartta, joilla Lönnrot näillä matkoilla enimmäkseen
liikkui, sekä luettelo tärkeimmistä matkakertomuksissa esiintyvistä
henkilöistä.
Suomennostyön on tehnyt t:ri J. Halii. Suomennosta on kielen puolesta
tarkastanut maist. E. A. Tunkelo samalla kiinnittäen huomiotansa
kieli- ja kansatieteellisiin seikkoihin. Ainekset on allekirjoittanut
koonnut, joka myös on kirjoittanut edellä mainitut katsaukset
matkoihin ja Lönnrotin runokokoelmista etsinyt tekstissä tavattavat
ruotsinnoksia vastaavat tai vaan viittaamalla merkityt vanhat runot,
jotka on kieliasua Kalevalan malliin tasoittamalla julkaistu. Seuran
valitsemina ovat t:ri K. Grotenfelt ja prof. K. Krohn toimitusta
koskevissa asioissa olleet toimittajilla avullisina.
Helsingissä huhtikuulla 1902.
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri_.



ENSIMÄINEN MATKA v. 1828.


VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
Kirjoittanut
E. L.

[Lähtö Sammatista 20 p. huhtikuuta. -- Matka Hämeenlinnan, Heinolan,
Mikkelin, Kerimäen, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven kautta
Nurmekseen. Paluu Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden
Laukkoon, jonne Lönnrot saapui 4 p. syyskuuta.]
Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828.
Kahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt
kotona vanhempieni ja sukulaisteni parissa, olen vihdoinkin saapunut
tänne. Olet kaiketi itse kokenut, mitenkä arkaillaan kun lähtee
kotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttaa vanhempien
usein sangen tuntuva ja aiheeton huolehtiminen sen menestymisestä,
niin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat
tunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä
pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee
vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina
vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi. Tämän
jälkeen toinen tuo esiin unen, jonka hän on nähnyt edellisenä yönä
tai useampia öitä aikaisemmin ja joka välttämättömästi on sovitettava
minuun. Milloin minut muka ryöstetään, milloin suistun surman
suuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e.
Lopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja
toisesta, joka matkusti länteen ja vielä toisista, jotka matkustivat
muille ilmansuunnille ja joista ei yhtäkään omaisten sanomattomaksi
suruksi ja kaihoksi koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan.
Minä puolestani olen jotenkin vihainen kaikille unille ja annan
isä Homeroksen pitää luulonsa omana varanaan. Isä Homeros, joka
sanoo, että "unetkin lähtevät Jumalasta", on epäilemättä tässä
väitteessään suuresti erehtynyt, sillä se ei suinkaan voine olla
Jumalan tarkoitus, että matkustaja tai joku muu kristitty ihminen
ikäkulun tädin levottoman unen takia on joutuva jonkun tapaturman
alaiseksi. -- Mutta onpa aika heittää laukku selkään ja antaa tämän
hellämielisen neuvoskunnan päättää mitä tahansa halajaa.
Läksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai
pitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon
laita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan. Tätä
saattaa näet meidän päivinämme pitää tarpeettomana, sittenkuin
ilmahuomioita kaikkialla on ruvettu tarkemmin ja innokkaammin
merkitsemään. Mutta ennen muinoin se oli hyödyllisempää, kuten itse
helposti ymmärrät, koska huomiontekijöitä oli vähän tai ei ollut
ollenkaan. Sentähden pidettiin silloin hyvin tärkeänä jokaisessa
nimipäivä- ja muunlaatuisessa onnittelussa omistaa ensimäiset rivit
säteillään kaikkea elvyttävälle auringolle, ja luotettavin lähde,
jota voitaisiin käyttää sen ajan ilmatietoluettelojen laatimiseen,
olisi varmaankin täydellinen kokoelma kaikennäköisiä silloin
kyhättyjä onnentoivotuksia sekä muutamia matkakertomuksia. -- Mutta
tällä tavoin taidat pian väsyä minua seuraamaan, sillä en vielä ole
ehtinyt tätä pitemmälle. Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät,
joissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten
kanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja
viritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja
lampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja,
voidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun. Kuinka
voisinkaan katsella siellä täällä olevia jyrkkiä mäkiä, joita myöten
ennen niin monasti laskiaisena iltaan asti "laskin pitkiä pellavia,
suuria herneitä ja lihavia nauriita" koko pitäjän tarpeiksi, ilman
että vielä kerran ajatuksissani kuppuroitsen niitä alas. Vielä
minusta tuntuu kuin ilmassa kaikuisivat suosionhuudot, joita hilpeät
toverit runsaasti jakelivat sille, jonka kelkka saavutti etäisimmän
päämäärän tai jonka sukset ensimäisinä olivat sujahtaneet alas
mäestä. Kuinka tyhjä on toki maailma verrattuna siihen ahtaaseen
piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen
niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä
hän etsii! Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko
aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan
siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten
lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,
kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta
kallioilta. --
Suo anteeksi, että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata
toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitää kiitäen kulkea kautta
seutujen, missä joka puu ja pensas, joka kivi, joka mäki, missä
lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, mitä niin
hyvin ymmärrän. Sanotaan muiston lapsuuden ajasta seuraavan ihmistä
hänen elämänsä kululla, mutta siinä erehdytään. Tämä muisto, ei
niin suuresti seuraa häntä maailmaan, vaan jää ja juurtuu, enemmän
niihin paikkoihin, missä hän vietti lapsuutensa ajan. Sillä mistä
olisi muuten johdettavissa ne entispäivien muistokuva-parvet, mitkä
niillä seuduin, joissa ne ovat syntyneet, täyttävät koko sielumme,
ellei siitä, että itse muistot, jotka vuosien kuluessa ovat näillä
seuduilla säilyneet tallessa, nyt ohimennen tulevat kotvan, ajaksi
meitä, tervehtimään. Monet nimet, monet seikkailut, jotka poissa
kotoa kokonaan olen unhottanut, muistan äkkiä ikäänkuin taika-iskun
vaikutuksesta.
Ennenkuin jätän taakseni kotimetsät, täytyy minun vielä lisätä
muutama sana matalasta lakeasta vuoresta, jota seudulla sanotaan
"Pahan askeleeksi". Se on sen tien vieressä, jota nyt kuljen, ja
sen keskikohdalla on kaksi syvennystä, ikäänkuin jonkun kalliolla
seisovan luonnottoman isot jalat olisivat hieman vajonneet siihen ja
jättäneet nämä jäljet. Niitä kenties pidettäisiin ihmisen jälkinä,
jos ne olisivat muodostuneet lumeen tai saveen, mutta koska ne ovat
syntyneet kovaan kiveen, on luonnollista, että ainoastaan paholainen
on voinut ne jättää. Tietävätpä vanhat ihmiset kertoakkin, miten
ne ovat syntyneet. Ennen muinoin, kun ihmiset eivät vielä olleet
niin häijyjä, vaan elivät tuttavallisessa sovussa keskenään, täytyi
paholaisen usein käydä heitä tervehtimässä häiritäksensä heidän
ylen suurta hupaisuuttaan. Nyt on ihmisillä täysi työ toisistaan,
ja paholainen saa rauhassa levätä. Mutta ennen muinoin hän usein
näyttäytyi, ja ainoastaan vanhat ihmiset sen muistavat. Silloin oli
kylässä elänyt keski-ikäinen talonpoika vaimoineen ja lapsineen.
Eräänä pääsiäisaamuna he matkallaan kirkkoon tapasivat jonkun
matkan päässä kylästä korppiparven, joka kauheasti rääkyen lentää
lekutteli heidän ylitsensä. Vaimo piti tätä onnettomuuden enteenä
ja tahtoi kääntyä takaisin, mutta mies ei siihen suostunut. "Korpit
ovat vaaralliset ainoastaan kuolleille", sanoi mies, "mutta ne
eivät koskaan ole ahdistaneet elävää ihmistä", ja samassa hevonen
sai läiskäyksen piiskasta, niin että se juoksi kahta nopeammin.
Pian he tulivat rannalle, mistä talvitie poikkesi jäälle, mutta
kesätie seurasi rantaa. Vaimo arveli, ettei jää ollut kyllin vahvaa
ja pyysi miestään ajamaan maitse, mutta mies sanoi: Koska jää on
kantanut meidät ennen, niin se kantaa nytkin. Nyt hän toistamiseen
löi läjähytti hevosta piiskalla ja ohjasi jään poikki. He olivat
jo lähempänä toista rantaa, kun jää murtui ja hevonen rekineen
kuormineen vaipui avautuneeseen veteen. Miehen onnistui kuitenkin
pian pelastautua jäänreunalle, mutta vaimo piti kiinni avannossa
uivasta reestä. Hevonen ponnisteli viimeisillä voimillaan isäntänsä
luokse ja pelastuikin lopulta tämän avulla. Nyt olisi ollut vuoro
pelastaa vaimo, mutta häntä ei enää näkynyt. Siinä mies nyt seisoi
pulmallisessa tilassa, eipä juuri niin muun vuoksi, mutta hän
oli itsessään tuntenut omituista liikutusta, missä, siitä hän
ei saattanut tarkemmin tehdä selkoa. Hän vaan luuli jonkun osan
ruumistaan, jota sanoi omaksitunnoksi ja josta hän oli kuullut
pappien puhuvan paljon ja kummallisia seikkoja, tulleen järkytetyksi.
Muuten hän vähän välitti siitä, oliko tällä omallatunnolla sijansa
päässä vai vatsassa vai molempien keskivälillä. Hetken ajan hän
seisoi siinä mietteissään, ja hevonen, jota hän piti kiinni
marhaminnasta, korskui hänen vieressään. Viimein hän keikahti
rekeen ja ajaa hölkytteli kirkolle, jonne oli matkalla, lohduttaen
itseään niin hyvin kuin taisi vaimonsa menettämisestä. Muutamat
ilkeäkieliset ihmiset, jotka sittemmin kuulivat hänen kotonaan
asiasta kertovan, tosin salavihkaa nauroivat ja sanoivat hänen pian
tulleenkin lohdutetuksi, kun hän pitkässä puolijyrkkänä rannasta
kohoavassa mäessä oli huomannut, että hevonen mennä hölkytti
paljoa keveämmin vetäessään häntä yksinään, kuin sekä hänen että
vaimonsa istuessa reessä. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen
keventääkseen hevosen kuormaa, tahallansa jättäneen vaimonsa
avantoon. Asiaa vakavasti aprikoivat arvelivat kuitenkin, ettei
hän mitenkään olisi voinut pelastaa sekä hevosta että vaimoaan ja
hyväksyivät sen, että hän antoi etusijan edelliselle, siitä syystä,
että hän hevosesta oli maksanut puhdasta rahaa, mutta vaimostaan
ei mitään. Kohta hän saattoi saada uuden vaimon ja hänen kanssaan
uusia rahoja, niin että hänen hukkansa tältä kannalta katsoen
muuttui todelliseksi voitoksi. Aivan niin me pojat ennen kotona
menettelimme vaatteidemme suhteen. Kun ne kävivät liian vanhoiksi,
ja vanhempamme kuitenkin pitivät niitä täysin kelpaavina, revimme ja
leikkelimme ne tahallamme rikki ja saimme silloin tavallisesti uudet
sijaan. Miten liekkään ollut Tekolan laita, -- se oli talonpojan
nimi --- niin oli hän puolen vuoden kuluttua valmis viettämään
häitä. Hän oli jo kolmasti kuulutettu valittunsa, kohtalaisen
rikkaan ja kohtalaisen vanhan Kaukolasta kotoisan olevan immen
kanssa. Häät piti vietettämän kolmannen kuulutuspäivän jälkeisenä
maanantaina ja kaikki oli valmiina juhlaa varten. Sunnuntai-iltana
oli Tekola muutamien ystävien kanssa, -- ja ystäviä on kyllä pitojen
lähestyessä -- tutkinut hääoluen laatua. Sen jälkeen hän pani maata
ja vaipui tavallisuuden mukaan hyvin sikeään uneen. Mutta puoliyön
aikaan, luullakseni, hän äkkiä heräsi. Kuinka pimeä lokakuun yö
liekkään, luuli hän kuitenkin eroittavansa jonkun, joka seisoi
hänen vuoteensa ääressä. Hän tähysteli tuota henkilöä lähemmin ja
mikäli hän vaivasi silmiään tätä tarkastaakseen, sikäli se selveni
hänen edessään, kunnes hän lopuksi näki hukkuneen vaimonsa, mitä
alusta pitäen oli pelännyt, ja minkä lienet jo arvannutkin. "Mutta
haahmut tunnetaan heti" huomauttanet ehkä tähän. Tosin useimmiten
käy niin, mutta minä en ole syypää siihen, että tämä poikkesi
tavallisesta säännöstä. Sitäpaitsi sen pitkät hiukset olivat valuneet
alas kaavoille ja tekivät olennon alussa tuntemattomaksi. Vettä
valui virtoinaan sekä hiuksista että vaatteista ja näytti miltei
tulvallaan peittävän koko huoneen. Vaimo oli vallan samanlainen
kuin järven pohjasta ylös vedettäissä, eroa oli vaan se, että
hän nyt oli pystyssä ja näytti elävän. Tekolaa pöyristi kun hän
näki tämän odottamattoman vieraan, ja kylmä hiki peitti koko hänen
ruumiinsa, niin että hänkin nyt näytti vedestä äsken vedetyltä.
Mitä sitten tapahtui heidän välillään, en tiedä, mutta seuraavana
päivänä, kun häävieraat kokoontuivat, oli sulhanen poissa. Juotiin
ja odotettiin, ja odotettiin vieläkin, mutta Tekolaa vaan ei
näkynyt. Vanhan tavan mukaan vieraat poistuivat oluen loputtua,
toivoen pian taas kokoontuvansa, ellei sulhanen ainaiseksi ollut
kadonnut, joka sittemmin näyttäyi olevan sangen luultavaa, kun
ei kukaan tiennyt eikä kuullut mitään hänestä. Arvailtiin vallan
tyhjentymättömiin, miten hän oli kadonnut, ja moni piti varmana, että
paholainen oli hänet vienyt, sillä sentapaiset ihmisryöstöt eivät
kuulu siihen aikaan olleen vallan tavattomia. Tämä luulo näyttäyi
todeksi seuraavana kesänä, jolloin kylän paimenlapset näkivät
pirun ilmielävänä seisovan äsken mainitulla vuorella ja kuulivat
sen laulavan ilohymniä hyvin onnistuneesta Tekolalle tekemästään
kepposesta. Lapset juoksivat pelästyneinä kotia ja kertoivat asian.
Muutamat vanhemmat henkilöt, jotka mielestään olivat kyllin rohkeita
katsomaan paholaista kasvoihin, riensivät paikalle. Mutta se, jota he
etsivät, oli jo poissa, ja ainoastaan jäljet olivat painuneet vuoreen
paimenlasten ainaiseksi kauhuksi, sillä he eivät koskaan uskalla ajaa
karjaansa tänne. -- Lopetan juttuni lisäämällä ainoastaan, että tarun
mukaan siinä huoneessa, mistä Tekola katosi, joka vuosi sen päivän
jälkeisenä yönä kuuluu kauheasti kummitelleen, jonka vuoksi silloinen
isäntä katsoi parhaaksi siirtää rakennuksen toiseen paikkaan ja
muuttaa tilan nimen, jotta paholainen olisi eksynyt seuraavalla
lokakuun-käynnillään.
Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan
korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka
suuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin
olisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi
minulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani
lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi
ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori
Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta
sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla,
jonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä
sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan
Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen
ja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä
tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä
ja koska minä, -- selitä tämä seikka miten tahdot -- kernaammin
maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä
astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen
kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin
täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille,
johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. "Eikö siis ollut
mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun
tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän
mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän
mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän
puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä,
että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin
matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne
yöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan
lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei
yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt
vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea
nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän
piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä
viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä
oli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti
ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä,
tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut
häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko
lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän
päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen
herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja
tavailin siitä: Rosthålar Sonen A... J... B... Tämä oli kirjoitettu
niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki
toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään,
jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä
vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta
miehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita
ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on
niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret
karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai
myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja
suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat
kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit,
joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä
parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m.
Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa
piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei
käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e.
Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa
alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin
nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan
kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan,
niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen
herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen.
Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja
kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn
kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä
ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai
niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden
mietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta
yksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä
kertaa hiisku sanaakaan.
Nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin
paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin
raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun
ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle
vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni
pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan
välisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän
itselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin
tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä.
Kievarinisäntä vastaa minulle: "saadaan kattoa", ja tätä "saadaan
kattoa" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni
katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa
lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan
keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi
näyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua
hevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään