Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 08

Sillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti
kunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli
siksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi,
kuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli
erityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan,
jota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan.
Kauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja.
Näin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen.
Sittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt
Pietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita.
Luostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti
järvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut
monta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä
rantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää
ylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan
aaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen
pintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja
kuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun
saavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt,
neuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä
luostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen
hyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri
senverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen.
Sitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen.
Tähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan
minunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä
ympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi
pitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa,
sillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin
aamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä
yksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat
munkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat
ottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös
läsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin
soittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin
merkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji
oli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein
keskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta
varten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki
kappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän
jatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä
puulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman
paksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle.
Veitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka
oli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko
tarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja
niin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista.
Nyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan
heistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään.
Tämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa
suoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua
soitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen,
ja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka
jälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka
uuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät
ristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen
sahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä
maljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja,
ja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota
lukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja
ei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen
ruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin
hienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon
ruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä,
sinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän
vuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset
kokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä
näki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli
vaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista
ryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli
vedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa
ei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei
myöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja
minun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä
vuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin
määrin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti
ollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana
levätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni
ja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on
tapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti
malttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni
katsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos,
katselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä
täällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa
ulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi
suhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi
pienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä
melkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää
ainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin
kuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien
kammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä.
Nykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat,
ettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin
hautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon
haudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa
peittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en
päässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi
vuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon
ja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin.
Edellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330,
mutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä,
jonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään
hautakirjoitusta. "Kah, onpa kaikille tuttu asia", hän vastasi, "että
Ruotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa
luostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto
mukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä
sangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa." "No,
saiko hän sitten?" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi
kertomuksensa pääseikkaan. "Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada
valtoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa
edeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen
kaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi
tekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet
lakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien
mielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille
tyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että
rukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto
hukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut
Valamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja
kertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen
kirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman
kymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa
suuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20
vuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen
siveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet."
Munkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä
olevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului,
niinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli
suojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat.
Minulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää
sekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita
esineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni
luostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin
huomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas
Mikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen
merkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty
säilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli
varta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä
matkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan
ja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt
tuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut,
etteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan
että pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat
seurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana.
Luostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen
yön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari,
joka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut
hänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. -- Hän oli
ollut luostarissa pari vuorokautta ja oli "ottanut osaa luostarin
köyhyyteen ja liturgiaan", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi.
Aleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa
Valamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen
kuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas
Mikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että
hän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä
oltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun
olin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta
silmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä
yönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa
sitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut.
Kohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana
luostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä
huonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta
monien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään
voinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt
huomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin
minulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä
jo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi,
etsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen
hyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin
pitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu
sinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu
kolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä
peitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä
omilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta
en voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei
kuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä
matrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen.
Pari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän
jumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni
ei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan
komeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli
kullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto
hopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja
hopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja
hopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta
ja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m.
kuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti
muistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon
aalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas
toimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä.
Mutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa
heistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet
liikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella
kivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon
rannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi
karkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli
täytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten
tahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä
he olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään
ihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet
nimen "ihmeidentekijät", että myös vakavalla jumalisuudellaan.
Joukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka
päättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan
valtakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat
silloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita
muiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan.
Nämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän
kuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne
pääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi
hämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin
vielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin
samanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa
kirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan,
että eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne
vievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli
niittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin.
Kuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle,
jonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja
rehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut
ihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella
tapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun
toinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä
suurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin.
Menin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta.
Tämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan
luostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin
vähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin
ovenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut
istua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä
huusi minulle "stoite" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi
totella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin
suurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä
kesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello
6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus
jo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa
kello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon
edes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä
kello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin
ajan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin
nyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei
tarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en
edellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet
luostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa,
joka oli vietettävä seuraavana perjantaina. -- Kuljin ajan kuluksi
milloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä
käyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas
tulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä
todistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina
eri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja
purjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan
lähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan
tahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki
olivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä
läpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä.
Kun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin
itsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä,
niin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien
täytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä
tahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.
Saarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet
ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään
elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin
nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli
hallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai
tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi.
Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria
paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut
tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin
metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan,
jonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin
lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli
melkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä
ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut
herätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin,
jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin
miehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska
paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon.
Paitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä
muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti
rintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen
lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa
hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle
kirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan,
he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa.
Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen,
luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen
uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni,
ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä
tehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän
nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan
huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden
kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti
sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä
kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä
tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin
huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien
ympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota
minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti.
Olin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö
noudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin
jälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin
pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika
joskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt
ulos, jotta en olisi ollut täällä "Saulina profeettain joukossa",
mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle
saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla.
Minun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat
ylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin
kaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta
päästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut.
Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli
loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa
minut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle
milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten
palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään,
menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä
latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka
vuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi
minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää
taloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki
tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan
minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana,
kun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa,
tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän
osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut
lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan
illalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä
jo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme
soutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka
astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen
kalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa
itsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan.
"Jos järvi pysyy tyynenä", hän sanoi, "ei meillä ole mitään vaaraa,
muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin
on tehnyt." Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme
parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme
ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme
keskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian
huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan,
koska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä
monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli
vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi
vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme
esteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita
puita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli
kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät
yksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta
kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni.
Siihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa
polvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan
kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän,
joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen
oli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili,
joka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän
alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan
pikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se
olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi.
Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta
ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen,
vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n
aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli
yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei
sen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten
neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät
siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos
olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin
kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin
yhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä
antoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi
yksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa
kompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa
pitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla
vedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina
siitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä
samaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon
ollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän
ponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana,
helposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt
lopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on
tiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis
varmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon
seikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä
ei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin
menetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen
turhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes
joko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin
tuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut
epäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se
tyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja
tuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt.
Jos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä,
käänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja
levitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää
minne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla
ulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille
tuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein
iloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan
haamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme
iloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari,
mutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan.
Kysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut
ihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän
kotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja
talonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat
sitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista.
Toiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat
niiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman
saaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin
kauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri
paikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla
ainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme,
voidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet
menivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan.
Kukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota
nyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan.
Talonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät
enemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin
onnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana
vaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille
tultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua
hyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella
3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin
vielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa
mansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut
paimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua.
Seuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin
valmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville
markkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin