Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 15

Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään
vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa
alettaessa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin,
joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palattaessa. Erään
Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline
vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita
ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. Ontreilla
oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen
molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.
Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa, olivat voi, leipä ja
rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,
kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehotti minua melkein aina, sanoen:
"syö, syö kaikki", eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos
jotakin jäi jäljelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5
vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti
pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä. -- Vuonnisesta on
pelkkää vesimatkaa Vuokkiniemeen, ja tämä väli luetaan neljäksi
peninkulmaksi eli 40 virstaksi.
Tässä tahdon lyhyesti mainita, miten matkan pituutta lasketaan,
sillä se tuntui minusta alussa hyvin kummalliselta. Suomen puolella
käytetään, Kiannalla ja Kuhmossa, matkain mittoina tavallisesti
vanhoja neljänneksiä, jotka ovat noin virstan pituiset, mutta
joita nykyään jonkunlaisen tasauksen kautta luetaan kaksi uuteen
neljännekseen eli Ruotsin neljännespeninkulmaan. Samoiten luetaan
uudetkin peninkulmat, jotka ovat Ruotsin peninkulman pituiset,
kahta vertaa pitemmiksi vanhoja. Sitä paitsi kuulee meidän rahvaan
lähinnä rajaa usein käyttävän virstalukua. Suomen puolella rajaa
asuva väestö näyttää siis olevan tottunut etupäässä venäläiseen
laskutapaan, jota suuremmalla syyllä odottaisi Venäjän puolella
asuvilta. Mutta kun näiltä kysyin jonkun tien pituutta, mainittiin se
tavallisesti Ruotsin peninkulmissa, niin että alussa luulin heidän
aina käyttävän niitä määrätessään matkojen pituutta. Mutta syynä
oli vaan se, etteivät luulleet minun tietävän, kuinka pitkä virsta
oli, ja sen tähden he puhuessaan kanssani välttivät tämän mitan
mainitsemista.
Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä
suostuivat soutamaan minut pieneen, Mölkkä-nimiseen kylään, joka
on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Soutopalkaksi määrättiin yksi
riksi. Ruotsin paperiraha on täällä kaikkialla käypää. Minulle
pantiin eväiksi peuranlihaa ja ohraleipää, vaikka en ollut muistanut
sitä pyytää enkä siitä juuri olisi välittänytkään, kun matka ei ollut
sitä pitempi. Järvessä oli monta saarta ja ulospistävää nientä;
toisista soudimme ohitse, toisiin nousimme maihin syömään puolukoita.
Emäntä, joka oli soutajanani, osotti ohi kuljettaissa suurehkoa
metsäistä saarta ja virkkoi: "Tuonne teidän vastedes pitää tulla
meitä tervehtimään." Ajattelin ensin, että saaressa oli hautausmaa,
ja että hän näillä sanoilla viittasi siihen, etten enää koskaan
heidän eläessään tulisi heidän seudulleen. Mutta hän selvitti
minulle pian oikean tarkoituksensa kertomalla heidän seuraavana
kesänä aikovan muuttaa pois isosta kylästä ja asettua tänne.
Muuton syyksi hän mainitsi, että heidän nykyiset peltonsa olivat
hallalle alttiina, ja tätä hän ei luullut tässä saaressa voivan
tapahtua. Tämä saari oli kokonaisen peninkulman päässä Vuonnisesta.
Monissa muissakin paikoin on samoin muutettu pois isosta kylästä,
ja vastaisuudessa täälläkin asutus muuttunee harvemmaksi, kuten
Savossa, Karjalassa ja osassa Pohjanmaata. -- Kuljettuamme kahden
peninkulman pituisen matkamme, emäntä kysyi, olinko tyytyväinen
heidän soutoonsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä
vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi
peninkulmaa Vuokkiniemeen. Tosin olisin vaihtamalla soutajia
voinut päästä nopeammin perille; mutta soin kuitenkin kernaasti
edellisille saattajilleni sen raha-ansion, jota toivoivat. On aina
tavallansa hauskaa nähdä ihmisten rehellisellä tavalla ja työllään
etsivän jotakin ansiota, semminkin kun Suomen puolella usein
kauan saa kerjätä ja pyytää, ennenkuin lupaamalla puolta suuremman
soutopalkan saa samat henkilöt soutamaan edes kaksi peninkulmaa.
Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä
pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka
kuljetti myllykalua Köynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan
veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja
matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme
yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa,
että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten
hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt
hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristimerkin ja kirosi
kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään
iltaisinkin, ainakin neljännestunnin jopa puolenkin tunnin ajan.
Luultavasti se oli merkkinä jostakin katumuksen teosta. Minulle
oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei
ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin
myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin
Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka
olin tavannut Köynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä
seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri
heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan
kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa
paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan
koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä
olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada. Niillä viidellä, jotka
minulla tätä nykyä on jotenkin täydellisinä, on seuraavat nimet:
1. Alkuvirsi, 2. Vävyn virsi, 3. Kutsuvirsi, 4. Lähtövirsi ja 5.
Tulovirsi. Sallittakoon minun tähän liittää näytteitä. Alkuvirsi
kuuluu seuraavasti: [Niitä ruotsinnettuja häävirsien näytteitä, jotka
alkuperäisessä tekstissä tavataan, vastaavat seuraavat "Naimakansan
virsistä" ja "Runokokous Väinämöisestä" nimisestä kokoelmasta otetut
runot ja ovat ne siis osaksi Lönnrotin kokoonpanoa.]
Lenti kokko koilta ilman,
yltä ilman, alta taivon,
siipi taivoa siveli,
koprat merta kuopraeli;
katselekse, kääntelekse, 5
liitelekse, loatelekse,
liiti miesten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto,
ei siihen sisälle päässyt. 10
Lenti kokko koilta ilman,
yltä ilman, alta taivon,
siipi taivoa siveli,
koprat merta kuopraeli;
katselekse, kääntelekse, 15
liitelekse, laatelekse,
liiti naisten linnan päälle;
naisten linna vaskikatto,
ei siihen sisälle päässyt.
Lenti kokko koilta ilman, 20
yltä ilman, alta taivon,
siipi taivoa siveli,
koprat merta kuopraeli;
katselekse, kääntelekse.
liitelekse, laatelekse, 25
liiti noitten linnan päälle,
nokalla kolisteleepi;
neitien linna liinakatto,
jo siihen sisälle pääsi,
liiti linnan ikkunalle, 30
seinälle selinäsulka,
satasulka salvamalle.
Katso parvesta parahan,
tukkapäistä turpehimman,
somahimman sormuskäistä. 35
Ken on hienoin höyheniltä,
kenpä sulilta sulovin,
senpä kokko kopristavi,
kynsi pitkä piirrältävi,
jok' on kaunis kasvannolta, 40
sekä varrelta valittu.
"Jo sanoin tämän sykysyn,
keskutin tämän kevään,
salvatessa piilopirtin,
pielet piiloikkunaisen, 45
missä neittä piiletellä,
päätä kassa kasvatella:
pah' on neitonen salata,
hivus pitkä piiletellä,
helpompi hepo salata, 50
sorajouhi suojualla."
"Ja mistä tiesit teltamoinen,
kuulit kultani omena,
tämän neion syntyväksi,
impyen yleneväksi?" 55
"Siitä tiesin teltamoinen,
kuulin kultani omena:
noki nousi nuorasesta,
savu paksusta pakeni,
neion kuulusta koista. 60
Aion ammo aamusilla
mäkähti kevätkaritsa
aika vihkon antajoa."
Tämä oli siis alkuvirsi. Kotka tarkoittaa joko puhemiestä tai itse
sulhasta, joka tähystelee pitkähöyhenisintä pikkulintua (morsianta)
ja iskee kiinni siihen. Viimeiset säkeet ovat puhemiehen tai
sulhasen.
Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka
tapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea
halkopino lakoaisi maahan:
Mi on mäiskinä mäellä,
mi kumu kujaisten suissa?
Luulin tuulen tuulleheksi,
pinon pystyn viereväksi,
someren karehtivaksi. 5
Eipä tuuli tuullutkana,
pino pysty vierrytkänä,
someret karehtinunna;
vävyni väki tulevi,
väki tuleva tukulla, 10
saoin kaksin kääntelevä.
Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät
huolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin
kuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja
tanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan
kultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.
Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on se
peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja
kauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa
helposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella
vaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja
pitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi
alkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:
Kylän naiset kyyhkyläiset!
tuokaa tulta tuohisella,
vahasella valkeata,
tempoote tervaksilla;
tuli on tuohinen rämäkkä, 5
savu musta tervaksinen,
mustuttaa vävyni silmät.
Kylän naiset kyyhkyläiset!
tuokaa tulta kynttilällä,
vahasella valkeata, 10
näkisin vävyni silmät,
sinisetkö vai punaiset,
vai on vaatevalkeuiset.
Ei siniset, ei punaiset,
eikä vaatevalkeuiset, 15
meren vaahen on valkeuiset,
meren ruo'on ruskeuiset,
meren kaislan kauneuiset.
Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden
virren, ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta
lähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee
ensin sulhasta seuraavasti:
Mit' istut isosen poika,
veljes vanhin valvastelet?
Et istu ison hyvyyttä
et emännän armautta,
etkä pirtin valkeutta; 5
istut impien hyvyyttä,
kanamarjan kauneutta,
valvattisi valkeutta.
Sulho viljon veljyeni!
vuotit viikon, vuota vielä, 10
ei oo valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi,
suorinut ikisopusi;
puol' on päätä palmikoittu,
puoli palmikoitsematta. 15
Sulho viljon veljyeni!
vuotit viikon, vuota vielä;
vast' on helma hiemotettu,
puoli hiemoteltavana.
Sulho viljon veljyeni! 20
vuotit viikon, vuota vielä;
vast' on jalka kengitetty,
toinen kengitettävänä.
Sulho viljon veljyeni!
vuotit viikon, vuota vielä; 25
vast' on käsi kinnastettu,
toinen kinnastettavana.
Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on
valmis, ja anoppi sanoo:
Sulho viljon veljyeni!
jo on valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi, 30
suorinut ikisopusi.
Ja sitten hän sanoo tyttärelleen, morsiamelle:
Mene myöten myöty neiti,
kanssa kaupattu kananen,
kun olit rakas rahalle,
käpäs kättä antamahan, 35
kievas kihlan otantahan.
Etpä äiän nuori neiti
yli pääsi ymmärtänyt,
kun lait kautun kaupan;
Etpä kuuksi lähtenytkä, 40
puoleksi poikeltanutka,
jo etkä päiväksi käennyt.
Jopa läksit viikommaksi,
polveksi on pois erisit,
ijäksi ison koista, 45
ik' on kaikki itkeminen,
vuosi voikerehtaminen,
kun läksit isän koista,
oman emosi elolta,
kantajasi kartanosta. 50
Toivoit kuuksi lähteväsi,
puoleksi poikeltavasi,
päiväksi käkeäväsi.
elinajaksi emosi.
Aselt' on piha pitempi, 55
kynnys hirttä korkeampi,
silta lautoa leveempi,
kerran toisen kertoessa.
On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka
mieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan
syntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:
"Noinpa tiesin, noinpa luulin,
arvelin ikäni kaiken,
noinpa polonen pakisin:
Et sä neito ollekkana
oman vanhemman varoissa, 5
kantajasi kainaloissa;
äskenpä olisit neito
luot' emosi lähtiessä,
mieholahan mennessäsi,
jalka toinen kynnyksellä, 10
toinen korjassa kosian;
oisit päätäsi pitempi,
korvallista korkeampi.
Jo nyt on lähtöni lähemmä,
toivoni toeksi saanut, 15
jalka toinen kynnyksellä,
toinen korjassa kosian.
Emp' ilolla lähtenekkää,
enkä riemulla erinne,
tästä kullasta koista, 20
iän nuoren istumasta.
Lähen hoikka huolissani,
ikävissäni eriän,
syksyisen yön sylihin,
keväisen kierän päälle, 25
jott'ei jälki jäällä tunnu,
jalan isku iljangolla,
hangella hamosen toimi;
eikä äiti ääntä kuule,
eikä iso itkuani. 30
Ja mitä liekkään mieli naisten,
mieli muien morsianten?
Niin on mieli miekkosien,
kun keväinen päivän nousu.
Minun on mieleni polosen, 35
kun on myötävän hevosen,
tahi tamman kaupittavan,
tahi ostetun orihin.
Niin on mieleni polosen,
kun syksynen yö pimeä, 40
talvinen on päivä musta."
Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan sanoen:
Niin sano emo tytölle,
lausu vanha lapsellensa;
"Elä o'o neiti milläkänä,
emon tuoma tuollakana; 45
sait miehen mitä paraimman,
uroita uhkeimman.
Sait miehen metsän käviän,
uron korven kolkuttajan,
ei sen koirat koissa maata, 50
pennut pehkussa levätä.
Kolmatsi tänä keväänä
noussut nuotiotulelta,
havannut havusialta;
kolmatsi tänä keväänä 55
havu pään on harjaillut,
varpa vartalon sukaillut."
El' oo neiti milläkänä,
emon tuoma tuollakana;
ompa meiän sulhollamme 60
sata sarven kantajata,
tuhat tuojata utaren.
Ompa meiän sulhollamme
purnonen joka purolla,
aumanen joka aholla, 65
lepikköiset leipämaana,
vesakkoiset vehnämaina,
kaikki rauniot rahana,
kivet pienet penninkinä,
telat on täynnä tynnyriä, 70
tynnyrit olutta täynnä.
Ja elä oo neiti milläkänä,
emon tuoma tuollakana;
ompa meiän sulhollamme
pyyhyöt pyräjämässä, 75
vempeleellä vieremässä,
kuusi kullaista käkeä
lekkumassa länkilöillä,
rahkehella laulamassa.
Sitten äiti jatkaa yhä puhuen tyttärelleen:
Vielä neuvon neitoani, 80
orpolasta opastan:
Morsian sisarueni,
kapolehti kantamani;
kuulestamma kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen. 85
Tulet toisehen talohon,
pereheseen vierahaseen,
toisehen emän alahan;
toisin toisessa talossa,
toisessa emän alassa, 90
muiten muissa vierahissa,
ei niinkun emon koissa,
oman vanhemman varassa.
Jos talo epätapanen,
talo tapoja kysyvi; 95
Jos mies epäpätönen,
mies on mieltä koittelevi.
Kuule neiti kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen.
Jos ukko susi supussa, 100
akka karhu karsinassa,
sama armo antaminen,
alemma kumartaminen,
kun ennen emon koissa,
vanhemmallesi omalle; 105
kytypä kyinä kynnyksellä,
nato nakloina ovella,
sama arvo antaminen,
alemma kumartaminen,
kun ennen emon koissa, 110
veljellesi vanhemmalle,
sisarellesi omalle.
Kuule neiti kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen;
nisät nuoret notkuttele, 115
kaula pesty kaarruttele,
niinkun tuores tuomen latva,
vasta kasvava kataja.
Kuule vielä kun sanelen,
vaimo vanha lausuelen; 120
elä suihka sutsunatta,
eläkä räämä rätsinättä,
elä kengättä kehäjä.
Pese penkit illoin, aamuin,
pöyät keskipäivälläki, 125
lattia joka pyhäksi.
Piä lusikat luvussa,
astiasi arvelussa,
jott'ei kasit kanneltaisi,
linnut liiat peiteltäisi; 130
pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajassa,
marjaiset sitäin pyhemmät.
Tulovirsi alkaa näillä sanoilla:
Kylä vuotti uutta kuuta,
miero nuorta morsianta,
telat tervaista venettä,
minä vuotin poikoani,
poikoani, miniöäni. 5
Erityisiä selityksiä mainitut kaksi runoa eivät kaivanne. Olen aina
hyvin halukkaasti niitä kokoellut ja luulen niiden antavan meille
useita tietoja esi-isiemme koti-elämästä ja monesta muusta seikasta,
joita nyt olisi vaikea saada selville. Jätän koskettelematta niiden
omaa runollista arvoa. Vanhojen runojen sekä niiden tietojen
avulla, jotka itse kieli tarjoaa, pitäisi monen seikan selvitä. Kieli
esim. osottaa, että suomalaisilla, heidän muodostaessaan yhden
ainoan heimon, oli käsitys yhdestä Jumalasta, ja tämä nimi on sen
tähden yhteinen nyt hajalla olevilla suomensukuisilla heimoilla.
Monijumalaisuus on varmaankin myöhemmin syntynyt; sillä muuten eri
heimoilla ei olisi eri jumaluusolentojen nimiä, kuten asian laita
kuitenkin näyttää olevan. En sentään luule suomalaisten olleen
monijumalaisuuden tunnustajia; päinvastoin lienee liika aikaista
tehdä pitkiä luetteloita jumalista, joita he muka ovat palvelleet.
Ne nimet, joita suomalaisten luullaan jumalallisella kunnioituksella
palvelleen, tarkoittavat, minun tietääkseni mytologisia
henkilöitä, mitkä arvoltaan olivat kreikkalaisten puolijumalien tai
kristinuskon enkelien ja pyhimysten veroisia. Mutta sillä, että
jumalallista voimaa omistetaan muutamille henkilöille suuremmassa
määrin, ei jumaluuden yhteyttä kielletä. Vai lakkaako aurinko
olemasta yksi siltä, että se kuvastuu järveen, ja selvemmin tyyneen
kuin myrskyn myllertämään veteen? -- Lisäksi saa kieltä tutkimalla
sen tiedon, että suomalaiset jo ennen jakautumistaan eri heimoihin,
harjoittivat karjanhoitoa, kalastusta ja raudan valmistusta, kuin
myös osaksi maanviljelystä. Näitä elinkeinoja osottavat sanat ovat
suureksi osaksi yhteisiä eri heimoilla, ainakin Suomessa ja sen
rajoilla asuvilla. Sitä vastoin he vasta hajaannuttuaan näyttävät
oppineen täydellisempää kehruu- ja kutomataitoa, sillä näitä toimia
vastaavat eri seuduilla erilaiset tehtävien ja työaseiden nimet
(_pirta, kaide; sarka, verka; levet, kielamusta; suppula, syöstäin
eli syöstävä; palttina, liina_, j.n.e). Millaisia vaatteita
suomalaiset alkujaan ovat käyttäneet ja mitkä sittemmin kunkin heimon
erityisen kehityskannan johdosta ovat tulleet käytäntöön, saattaisi
myös osaksi tulla selville. Lisäksi, mitä eläimiä, kaloja, lintuja,
kasveja, j.n.e. oli siinä maassa, joka oli heidän alkuperäinen
asuinpaikkansa; sillä voipa olettaa, että he säilyttivät nämä
nimet samoihin esineisiin kuuluvina missä hajautumisensa jälkeen
tapasivat ne muuttumattomina; mutta niille esineille ja asioille,
joita eivät ennestään tunteneet, heidän täytyi keksiä uudet nimet.
Puut, joita ei tavata Suomen pohjoisseuduissa, mutta joiden nimi
on yleinen, kuten esim. omenapuu, tammi, pähkinäpuu, samoiten
eläimet, joita ei ole missään maassamme, kuten esim. tarvas, otava
y.m. välttämättömästi viittaavat alkuperäiseen asuinmaahan, joissa
suomalaiset ovat tunteneet noiden nimitysten esineet ja josta ovat
perintönä tuoneet ainoastaan nimet. Monet kukat, kuten esim. horsma
(epilob. angustif.), joilla on yhteinen nimi koko maassa, lienevät
todenmukaisesti olleet suomalaisille tuttuja ennen hajaantumista.
Toisia sitä vastoin, joilla nyt on eri nimet, vaikka niistä onkin
joltinenkin hyöty taloudessa, luultavasti on vasta myöhemmin tavattu.
[Tästä lauseesta loppuun otettu L:n käsikirjoituksesta.] Vakaumukseni
että tutustumalla eri suomalaisten heimojen murteisiin saataisiin
tietoja monista nykyään tutkimattomista seikoista, olen täten lausunut.
Varmasti tämä tutkimus suuressa määrin edistyisi, jos kustakin heimosta
otettaisiin pari tai kolme nuorukaista, joille jossakin meidän
oppikoulussa valmistettaisiin tieteellinen kasvatus. (Matkustajalla,
joka ryhtyy näihin tutkimuksiin, on liian avara ala, voidakseen
menetellä tarkasti). Nämä nuorukaiset saattaisivat sitten ilmaista,
mitä heiltä kysymyksessä olevista asioista tahdottaisiin tietää.
Jätän nyt nämä mietteet, tai miksi niitä sanottaneen, samoin myös
Vuokkiniemen laulajat. Vuokkiniemestä tulin taas Tsenaniemeen.
Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut
noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa
henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, hän tarjosi
hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoomuksensa;
säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen
selkään. Minun tuli sääli tuota eläin parkaa, sillä nuora vedettiin
hyvin kireälle sen ruumiin ympärille, jotta säkki olisi pysynyt
paikoillaan. Varmaankin tämä satula oli hyvin epämukava hevoselle,
mutta ehkä sentään vähemmin epämukava kuin mitä luulisi. Teen
tämän johtopäätöksen siitä, etteivät talonpojat, jotka tavallisesti
pitävät hevosestaan ja varsin tarkasti tietävät, mikä on sille
terveellistä, mikä epäterveellistä, käyttäisi sellaisia satuloita,
joista hevoset jollakin tavoin kärsivät. Koska nyt oli ilta ja pimeä,
poikkesimme yömajaan 1/2:n peninkulman päässä Tsenaniemestä. Sen
talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan
uutisasutuksena viljeltäväkseen. Koko talon sisustus oli kuitenkin
sellainen kuin muilla näiden seutujen suomalaisilla, ja talon tavat
olivat vallan samat kuin muualla täällä. Hänen tyttärensäkkin olivat
puetut maan tavoin. Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin
liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme
perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa.
Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui
viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin
tosin aikonut ensin käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan
päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja
Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin
lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen.
-- Voi, jota muualla olin syönyt, ei edes vivahtanut tuoreeseen
voihin. Omituiselta minusta sen tähden tuntui, kun täällä sain syödä
mitä parasta voita. Kysyin syytä siihen, ja minulle sanottiin sen
johtuvan suoloista. (Venäjän suomalaiset ostavat suolansa Kemistä, ja
se on hyvin likaista, minkä vuoksi voikin saa likaisen värin. Mutta
rajakyläläiset saavat välistä Suomen puolelta parempia suoloja,
kuten nyt esim. täällä oli tapahtunut. Tässä näet on vallan lähellä
suomalainen kylä, jopa vaan muutaman askeleen päässä.) Täältä läksin
Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Muuan tyttö,
joka sieltä yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli
opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli
maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa
kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla
erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää
käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet
olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea
ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli
kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei
niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin
hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa
poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana
ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,
huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet
sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo,
joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä
vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta
varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin
täältä Juortanalle Suomen puolelle. Vanha Trohkimon isäntä tuli
oppaakseni ja näytti minulle matkalla lähteen, nimeltä Kultakallio.
Se oli vähän matkan päässä polulta suon laidassa, josta Trohkimon
kertomuksen mukaan vettä virtaa kahdelle eri taholle. Tämä lähde
oli nyt miltei kokonaan sammalen peitossa, eikä siinä näyttänyt
olevan muuta merkillistä kuin nimi, jota Ganander taisi pitää vielä
merkillisempänä, kun on ottanut sen teokseensa "Mythol. Fennica".
Ainoa, minkä oppaani siitä tiesi oli, ettei se koskaan jäädy ja
että se aina sulattaa ympärilleen keräytyvän lumen. -- Juortanalla
aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä
suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta.
E. L.


Liite.

1.
Maisteri Wirzénille Kasanissa.
(Kirjekonsepti.)

11 p:nä lokakuuta 1833.
Kiitos viime kirjeestäsi syyskuun 2:selta päivältä kuin myös siitä
ehdotuksesta, että joka kuun ensimäisenä postipäivänä tahdot
kirjoittaa tänne sillä ehdolla, että minä sinulle teen samoin.
Tämä ehdotus oli minulle erittäin tervetullut, vaikka pelkään sinun
melkoisesti siinä häviävän, kun näet minun kirjeeni täältä
erämaan keskustasta eivät saata sinusta tuntua muulta kuin perin
yksitoikkoisilta ja sisällykseltään köyhiltä, kun sitävastoin
sinun kirjeidesi jokainen rivi minussa herättää monipuolista
mielenkiintoa. Mutta sopimus on tehty, kuten sanottu, ja se, joka
laiminlyö noudatettavaksi ottamansa velvollisuuden, häntä kuritetaan
velttoudestaan siten, että hänen tulee kirjoittaa kaksi kirjettä
siinä kuussa, jossa laiminlyöminen on tapahtunut. Jospa usein
laiminlöisit ja saisit maksaa sakkoa! Syynä siihen, ettei tämä kirje
lähde Kajaanista lokakuun _ensimäisenä_ vaan _toisena_ postipäivänä
on eräs läänissä tekemäni tarkastusmatka, johon minulta on kulunut
lähes kuukauden aika. -- Läksin näet Kajaanista syyskuun 8:ntena
päivänä ja jatkoin matkaani kruununvouti Vichmannin seurassa
(kelpo mies näihin seutuihin nähden) Kiannalle, missä 14:ntenä
päivänä erosin hänestä lähteäkseni Kuhmoon noin 15:n peninkulman
pituisen sydänmaan läpi. Mutta päähäni pälkähti matkustaa Kiannalta
Kuhmoon Arkangelin läänin ja Vuokkiniemen pitäjän kautta, ja tämän
tuuman toteutinkin. Siellä viivyin syyskuun 24:nteen päivään, ja
tällä matkalla kokosin koko joukon runoja vanhasta Väinämöisestä,
Lemminkäisestä ja muista. Näillä seuduin asuva kreikanuskoinen
suomalainen väestö eroaa mielestäni sangen edullisesti Kajaanin
läänin rahvaasta. Ollen erittäin vieraanvarainen ja palvelukseen