Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 28

syvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien
lokaan hänen jälkeisensä _Innocentius VIII:nen_ aikana. Julkisesti
harjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille
lapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan
ei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa
lähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin
vaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on
kuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään
tulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa
noitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta,
vaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla.
Etenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan,
herättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa
hämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada
näitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi
kristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun
totuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään
erehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun
luostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla
ja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan --
silloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon
yleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on,
että Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot
ainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin,
poltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät
olleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä
muistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon
yhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään
ajatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti
tekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei
nukkunut Hän, "joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee".
Jo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti
Rooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. "Pietarin
istuimella" istui siihen aikaan _Aleksanteri VI_ (1492-1503).
Tässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton.
Ei ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on
pimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen
kurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin
aikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten
luettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin
ja hänen lastensa, _Lucretia Borgian_, _Caesar Borgian_ y.m.,
hurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis
ponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa
valtaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään,
synnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi
ajatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden
unelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla.
Mutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: "Jumalan
merkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa
on ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun".


XIV.
Böhmin veljet.

Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän, eikä turmeluksessa
synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän
jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Jes. 65: 23.
Työläs oli Böhmin tointua husilaissodan iskemistä vammoista, ja vielä
kolkommalta näytti sen tulevaisuus hengellisessä suhteessa.
Taborilaisten nimi katosi ennen pitkää historiasta, eivätkä
voineet Kalikstinitkaan säilyttää saavuttamaansa itsenäisyyttä:
he uupuivat väleen väsyneinä katolisen kirkon helmaan. Vaan jos
tarkemmin silmällemme Husin isänmaan oloja Böhmischbrodin tappelun
jälkeen, huomaamme kuitenkin tuossa monen kovan onnen kestäneessä
kansassa pienen jäännöksen, joka yhä edelleenkin "säilyttää Herran
kärsivällisyyden sanan".
V. 1436 pääsi vihattu Sigismund Böhmin kuninkaaksi. Hän kyllä
hallitsijavalallaan vakuutti noudattavansa Baselin kokouksen
Husilaisille lupaamia rauhanehtoja, vaan ei estänyt valakaan häntä
toimimasta katolisen kirkon ohjeiden mukaan. Seurauksena oli uusia
levottomuuksia. Sigismundin seuraavana vuonna sattunut kuolema lisäsi
vain häiriöä: onnetonta maata hävittivät jälleen kansallissodat,
kun näet ei sovittu uuden kuninkaan vaalissa. Siihen aikaan oli
piispana Pragissa kalikstini _Juhana Rokynczana_. Hän saarnasi
rohkeasti katolisen kirkon turmeluksesta, moittien semminkin papiston
maailmallista mieltä, ylöllisyyttä ja muita syntejä. Nämä saarnat
sekä ennen kaikkea menneiden aikojen jalot muistot synnyttivät
kalikstineissa puolueen, joka ei ollut altis suostumaan tuohon kirkon
kanssa solmittuun rauhaan, vaan vaati Herran turmeltuneen seurakunnan
perinpohjaista puhdistamista. Rokynczanan ystäväin luku karttui päivä
päivältä. Kuuluisin heistä on _Pietari Keltschitzista_. Tämä mies,
joka jonkun aikaa, oli harjoittanut opintoja Pragin yliopistossa,
kylvi lukuisilla kirjoittamillaan kirjoilla, josta semminkin "Uskon
verkko" niminen oli omiaan herättämään suurta huomioa, herätyksen
ja virkistyksen siemeniä Husin uupuneisin kansalaisiin. Asettuen
paljoa jyrkemmälle kannalle kuin Kalikstinit, ei hän toiselta puolen
hyväksynyt Toborilaistenkaan katsantotapaa, vaan koetti saada
vielä hereellä olevia kansalaisiaan luopumaan viimmemainittujen
liiallisuuksista. Semminkin vastusti hän kaikkia lihallisia keinoja
evankeliumin sanaa puolustettaessa. Luoden Jumalan sanan ääressä
valistuneen katseensa kristikunnan menneisin vaiheisin, väitti
Pietari Keltschitzilainen kirkon turmeluksen alkaneen Konstantiuus
Suuren ajoista. "Silloin" -- niin kuuluvat hänen sanansa -- "teki
paavi keisarin, joka pakanana ja uskoansa muuttamatta otettiin kirkon
yhteyteen, osalliseksi Kristuksesta, ja Konstantinus puolestaan teki
paavin maailmasta osalliseksi. Siitä ajasta alkaen ovat paavikunta
ja keisarikunta toisiaan tukeneet". Herran painava sana "minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta" kirkastui ihmeen selvästi
tälle miehelle, ja hän herätti monta sen totuutta miettimään. Ei
saattanut Rokynczanakaan, joka itse kiivaasti taisteli kirkon
turmelusta vastaan, nimittäen muun ohessa paavia antikristukseksi,
olla mieltymättä Pietari Keltschitzilaisen jyrkkään katsantotapaan,
vaan ei uskaltanut hän silti liittyä siihen pieneen joukkoon, joka
otti sitä elämässään noudattaakseen. Ja kuitenkin todisti hän itsekin
samaan aikaan: "me kalikstinit emme suinkaan vielä ole saavuttaneet
oikeaa oppia. Me kiinnitämme huomiomme ulkonaisiin seikkoihin,
moitimme noita huonoja hedelmiä, vaan emme uskalla itse juureen
koskea. Mutta meistä on lähtevä kansa, joka tähtää syvempään. Se
kansa on toimittava Jumalalle otollisen ja ihmisille siunausta
tuottavan teon". Miten vaikea on totuuden ystäväinkin Herran tähden
"myydä kaikki!"
V. 1457 erosivat Pietari Keltschitzilaisen mielipiteen tunnustajat
kirkosta. He ovat tunnetut nimellä _Böhmin veljet_. Rukoilemalla
olivat he pyytäneet yleisesti kunnioitettua Rokynczanaa rupeamaan
johtajakseen, muistuttaen häntä kristityn pyhästä velvollisuudesta,
joka vaati häntä kärsimään pilkkaa ja vainoa Herran ylönkatsotun ja
köyhän kansan kera. Piispa ei tahtonut virastaan luopua ja koetti
kaikin tavoin vakuuttaa noita jyrkän totuuden edustajia siitä, että
hänen luopumisensa kirkosta vain tuottaisi hänelle, niinkuin heille
itsellekin, uusia vaikeuksia. Heidän ystävänään lupasi hän kuitenkin
aina pysyä. Veljeskunnan johtajiksi rupesivat sittemmin Rokynczanan
sisarenpoika _Gregorius_ sekä _Mikael Bradacz_.
Tuosta vähäpätöisestä juuresta elpyi ennen pitkää tuuhea puu.
"Veljiin" liittyi Valduslaisia ja Taborilaisia. Viimmemainittujen
kuvaus ja lihallinen mieli oli palanut koetusten pätsissä, ja
veljeskunnan tosi kristillinen elämä, johon ristin Herran nöyryys ja
rakkaus painoi leimansa, pyhitti heitä yhä edelleen. Miten kaukaa
tämä Böhmin veljien liittoon yhtynyt Taborilaisten pieni jäännös oli
sukua noille hurjille sotilaille, jotka husilaissodan aikana saivat
niin monet kristityt seudut pelosta vapisemaan, todistaa etenkin se
seikka, että nimeä "Taborilainen" veljeskunnan jäsenistä oli mitä
pahimpia haukuntanimiä. -- Tämän ohessa todistaa kirkkohistoria
Böhmin veljien ahkeraan ammentaneen viisautta Jumalan elävästä
sanasta, jonka neuvoja ja vaatimuksia he tarkkaan sovittivat kaikkiin
oloihin. Veljeskunnan seurakuntien kuri oli vakaa vieläpä ankarakin.
Siinäkin suhteessa koettivat he noudattaa apostolisen aikakauden
esimerkkiä.
V. 1461 tapahtui "Böhmin veljien" vaiheissa tärkeä käänne. Kun
heidän lukunsa päivä päivältä karttui, luovutti nim. kuningas
_Yrjö Podiebrad_, joka neljä vuotta sitä ennen oli päässyt
Böhmin kuninkaaksi, Rokynczanan ehdotuksesta heille syrjäisen
seudun Glatz nimisessä kreivikunnassa, siten estääksensä heitä
muualla oppiansa levittämästä. Vaan ei auttanut tämä keino häntä
pitkälle. Tuskin olivat näet "veljet" ehtineet vähän kotiutua
uusiin asumapaikkoihinsa, ennenkuin heidän luoksensa joukottain
riensi totuutta etsiviä ihmisiä, pappeja, porvareita, talonpoikia,
kaikkialta. Kuningas säikähtyi. Miten suureksi oli tuo maan uskontoon
tyytymätön joukko lopulta kasvava ja mitä valtiollisia häiriöitä
oli se vielä vaikuttava? Löytyi yksi keino, monesti koetettu ja
taattu tuon "liiallisen uskonnollisuuden" masentamiseksi: väkivalta.
Podiebrad vetosi siihen. Vaan eivät turvanneet nämä Husilaiset enää
miekan terään, niinkuin heidän veljensä muinoin. Hengen miekka oli
heidän aseensa, usko heidän kilpensä, rukous ja Herran ylistys
heidän linnansa. Moni "veli" heitti henkensä rovion tulessa, toisia
mestattiin tahi surmattiin muulla tavoin. Urhoollisesti kestivät
veljet vainon kauhut, saarnaten marttyyrikuolemallaan maailmalle,
ettei Husin henki vieläkään ollut Böhmissä kuollut. Vuorirotkoissa ja
muissa piilopaikoissa rukoilivat eloon jääneet "veljet" apua siltä
Herralta, joka on luvannut auttaa kaikkia vainottuja ja sorrettuja.
Miten virkistivät rukoukset, kuinka voimallinen oli Herra heidän
heikkoudessaan! Vainojen riehuessa valitsivat "veljet" ensimmäiset
"vanhimpansa", jotka eräs valduslainen piispa vihki virkaan.
Vähitellen koitti Böhmin veljille rauhallisempi aika, jonka
kestäessä he yhä lisääntyivät ja kehittivät seurakuntaelämäänsä.
Viidennentoista vuosisadan lopussa oli heillä Böhmissä ja Mährissä
yhteensä lähes 400 seurakuntaa. Yksityisseikoissa heidän oppinsa
kyllä monesti eksyy harhateille, vaan pääsuunta on oikea. Älkäämme
sitä oudoksuko, että uskonpuhdistuksen kirkkokin monesti on tuominnut
Böhmin veljiä hyvinkin ankarasti, sillä niin jyrkkään itsensä- ja
maailmankieltämiseen kuin he, ei se milloinkaan kokonaisuudessaan
ole ollut altis suostumaan. Joka Jumalan sanan valossa tutkii tämän
historian suurelta näyttämöltä siimekseen pakotetun veljeskunnan
vaiheita, hänen täytyy myöntää sen vaikuttaneen suuria totuuden
taistelussa maan päällä. Semminkin huomaamme viidennentoista
vuosisadan lopussa, jolloin _Lukas Pragilainen_ ryhtyi puhdistamaan
Böhmin veljien tunnustusta ja uudestaan järjestämään heidän
seurakuntaelämäänsä, heissä paljon tosikristillisyyden hedelmiä,
joita silloisessa kristikunnassa turhaan muualta etsimme. Vielä
uusimman ajan historia kertoo Böhmin veljistä todistukseksi, että se
seurakunta, joka rakentaa Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle, ei
ole kuolemaan tuomittu, miten pimeyden varjovallat koettavatkaan sitä
sortaa. Böhmin veljiin soveltuvat profeetan sanat: "ei heidän pidä
hukkaan joutuman eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran
siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa".


XV.
Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.

Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra
meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.
Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen.
Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma,
jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin,
vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan
lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät
kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen
valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää
heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen
pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen
kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin
keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa
kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita.
Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla
melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat
ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin
osissa.
Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata.
Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista
ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka
vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien
perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen
seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne
kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon
piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri
seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se
altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.
Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun
tuomiokapituli hänen jälkeisekseen _Olavi Maununpojan_, joka
niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen
tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa.
Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen
semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä
harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v.
1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon
kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä
1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434
vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan
Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä
hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä.
Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä
v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään
"Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen
harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa.
Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen
ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli
näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla
tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli
nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v.
1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450
valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad
Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren
edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun
piispanistuimelle valittiin _Konrad Bitz_ (1460-1489), joka vihittiin
virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.
Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat
uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin
ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja
mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut
valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin
ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa
tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa
pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan
kapinallisiin hankkeisin, suostuivat _Kaarle Knuutinpojan_
erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja _Kristian I:sen_
unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti
vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen
itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen
toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla
sotavarustuksilla.
Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen
kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan
kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko,
että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä
kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?
Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun
piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja
ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon
noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme
mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa
piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella
alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita,
joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston
korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta
kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti
hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen
sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan
perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta
varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun
kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä
v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia;
viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella
polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin
tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin
kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi.
Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan
lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.
Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä
paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat
siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim.
aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa,
hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan
tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta
oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan
eikä hallituksenkaan suostumusta. -- Tuomiokapitulin varsinaiseksi
työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein
jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.
Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee
mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v.
1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen
johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa
tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien
ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen,
saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä
tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa
oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan
luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon
ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki,
joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista
virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito
oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää
kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain
oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin
täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien,
tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman
tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla
oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa
sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi.
Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat
kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen.
Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan
mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla.
He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden
silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen.
Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan
synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin
saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja
sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan
jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma
voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen
huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä
tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus
lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi
moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat
rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa
luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa
sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.
Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu.
Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu
paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta
sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku
tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja,
tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten
olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat
peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja
koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin
määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi
monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston
että kansan puolelta. Teinit -- niin nimitettiin koululaisia
siihen aikaan -- sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat
toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä
harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että
rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä
vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka
olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia
tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä,
samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia
paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme
Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä
vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka
yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten
heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan
muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi
vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja
turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" -- niin lausuu hän muun
ohessa -- "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia
hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m.
piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta
oli vielä sitkeämpää.
Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen
kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska
useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin
arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on
solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt
antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut,
jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja
etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin
myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän
edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen
kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden
lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko,
näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka
hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä,
vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen
vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet
kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset
merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki
kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja
mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat
säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten,
kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja
oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä,
joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon
maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston
arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan,
joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja
kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!
Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa,
valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla.
Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme
syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin
tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka
hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi
tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin
tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella
näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin
hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli
verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja
kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen
tuomiorovasti, _Maunu Stiernkors_, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa
oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön
tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi
vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. -- Konrad Bitz kuoli
Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.
Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet,
suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun
muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita
hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot
kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa
ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän
silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla,
tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista
johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu
Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:
_Maunu III Stiernkors _(1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun,
sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen
huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan,
eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa
suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun
ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli
hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän
tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja
järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi
ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi
hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi
hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän,
mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti
kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä
hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun
nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään
liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat
isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on