Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 04

kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän
oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja
seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa
hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä
hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin
pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran
valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen.
Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin.
Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren
muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui
heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön
kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua.
Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman
lohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana
katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu
Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi:
"lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat
jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" -- niin
lopettaa Ansgarius kertomuksensa -- "he eivät lausuneet ainoatakaan
sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan
poikaansa." -- Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä
jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli
marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.
Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille
vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten
lapselliseksi tahansa -- jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden
toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot
tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään --
ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt
mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu
Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja
kuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää
Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä,
jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä
poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen
lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt
lähdemme silmäilemään.
Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi
Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa
vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia,
jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten
kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa
Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen
lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on
vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut
lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne,
koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän
kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa.
Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen
lähetyssaarnaaja nimeltä _Witmar_ sekä muutamia muita apulaisia.
Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen
kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat,
jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle.
Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta
palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin
luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran
käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat
he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin
synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja
veneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja
vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan,
tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin
raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja
antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna
(829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas _Björn_ ja ruhtinas
_Hergeir_ ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan
senaikuisissa kertomuksissa nimellä _Birka_, luultavasti nykyisen
Sigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä,
ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen
kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan
ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja
Witmar Franskaan.
Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista
aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani
tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi _Hamburgin_ hiippakunta,
jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella
juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja
paavi _Gregorius IV_, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta
kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin
istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.
Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli
ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta
ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta.
Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn
nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi
uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin
aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen
niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja
marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki
jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi
838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat,
surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat
karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan
saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko
-- kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta -- hävitettiin ja
koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun
ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston,
ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas
leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa
muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia
vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun
Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa
turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen
päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt
hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan
_Bremeniin_ (849).
Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa,
joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana
pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia
palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas
Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut,
auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien
miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen
seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton
valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen
usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän
seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä:
"kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan
oli _Olov_ niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius.
Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan
kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan
kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän
kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä,
Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen
kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa
uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön?
Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä
miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle.
Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua,
kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies,
että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan
hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä
tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista.
Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita
jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun
omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi
näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi,
eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla
uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja
Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa
ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt
_Eribertin_, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi
Ansgarius kotiin.
Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli,
hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti
tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata
ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri
salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja.
Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan
älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä
sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen
ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä
joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen
ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti
heikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle,
Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän
isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä
antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän
on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa
kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat
hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset,
sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat.
Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto,
joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen
pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan
toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät
tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen
seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, _Rimbertus_, joka
on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä
kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana
työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa
kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä
vuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta,
tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi
kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta
ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän
käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut,
kunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin
milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi
on oikea." -- Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä
väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä
suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle
pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa.
Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen
viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä,
katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa
toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun
3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin
hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista
minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen!
Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä
uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.


VII.
Paavi Nikolaus I.

-- nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen
kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.
Kaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt
koossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen
kolmelle pojallensa, _Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle_ ja
_Ludvig Saksalaiselle_ (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan
hyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä
taisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat
nämä vihdoin _Verdunin jakoliittoon_ (843). Lotar sai keisarinarvon,
Lotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan.
Kaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä
alkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään
eri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan
maalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä "Jumalan valtakunnan"
hajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää
Kaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta
ei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää
Länsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi. Mutta päivä
päivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys
yhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin
kumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään.
Alkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan
välillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä
keski-ajan historiassa.
V. 858 astui _Nikolaus I_ Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen
paavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista
valtaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon
ja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole
tästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen
ominaisuus on nöyryys. Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä
miehestä: "Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella
istunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja
on hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti
hän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että
todella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä." Niihin
määrin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen
henkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan
mahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin
Herran evankeliumin salaisuuden. Tämän hengen palveluksessa toimi
Nikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa
suhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan
herättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli
syypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen,
jonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon
maallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella -- sen
tietää yksin Hän, joka "tutkii sydämmet ja munaskuut."
Lotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa
_Teutebergaa_ kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta
osottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar
oli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän
puolisoansa uskottomuudesta. Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen
tavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. _"jumalantuomion"_
tutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä
vahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan,
väittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun
valtakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan
avioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka
vihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten
pakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Teuteberga
vedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa
(860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty,
kuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud,
jotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin
syylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan. Mutta vaikka
toinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän
päätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden
nimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti
vastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa
moitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan
Achenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa
tutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi. Vaikka nuo Lotarin
ostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain
mitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa
vaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa
tutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa
Teutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti
Nikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati
kuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi.
Lotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa,
mutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä "Pietarin jälkeiseen",
joka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta. Jonkun ajan
kuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari _Ludvig II:sen_ sotajoukolla
lähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan
mainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa,
minne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä
aikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää
anteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli
syypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan
vahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa. Hän kyllä sittemmin
koetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle
hankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään
avioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin
petoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä
kunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten
onneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan
hoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää
jokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen. Ainoana
tuomarina -- niin nämä lähettiläät lausuivat -- on tässäkin asiassa
paavi.
Tarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta
pääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja
väkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan
kokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää
ensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen
johtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin
esiintyisi. Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan
_Hinkmarin_, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut
erään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin
arvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien
silmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa
kristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan,
sai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen. Juuri se seikka, että
papisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat,
vähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa
Roomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien
kasvavaa valtaa.
"Mutta" -- niin saattoi moni eperöiden kysellä -- "millä oikeudella
vaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta
valtaa?" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen.
Vaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin
vanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan
arvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan _Isidoruksen_ (k.
636) tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa
toisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. _Isidorilaiset
vale-dekretalit_, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen
monta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti
tutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä
vuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt
keski-aika toteennäyttämään. Silloisen kristikunnan alhainen
kristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan,
että kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa
siinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen
kirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin
keksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa
näyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja
ja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti
tulee häntä kunnioittaa ja totella. Näin ovat apostolit itse muka
säätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, "hengellisille"
yleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin "lihallisilla",
maallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari,
asettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. --
Näitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät
vale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan
kirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa! Jo kauan
on tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä
rohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki
meidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus
meitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä.
Kavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään
nimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten
jos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi
meitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä
suostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko
poikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan
lukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.
Itäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin
kristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren
Itä-Rooman keisarin _Mikael III:nen_ setä _Bardas_, jonka inhottavan
epäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli
saavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava
patriarkka _Ignatius_ moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta
sekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella. On
meistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta
Herrasta! -- Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan
erotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat
kovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin
_Fotius_, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä
oli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella
alalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan
hänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä. Sitä paitse
oli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan
kirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim.
voitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt
pappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa
pyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi
lähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä
pidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa.
Yksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali -- keisarin uhkaukset
ja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin
vastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi
Roomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja
Ignatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti
viimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi,
julisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa
kanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa
käyttämänsä lähettiläät. Fotius vastasi vastapannalla, jossa
hän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen
kirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.
Jo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden
kartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa
toisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee
jo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva
yhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön
tähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan
Fotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia. Sanottakoon hänestä mitä tahansa,
ja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana:
hänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän
Herran palvelijan tosi suuruutta. Näyttäköön paavikunnan nyt alkava
mahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen
tehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton
tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan
vuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio
vahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: "Jumala seisoo
ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon." -- Nikolaus I kuoli
v. 867.


VIII.
Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.

Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.
Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on.
1 Thess. 5: 19-21.
Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden
siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo
varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin
esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan
suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat
perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista
syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä,
että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi.
Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen
kristikunta olikin niitä käsittelemään.
Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa _Gottschalkin_
Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen
alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan.
Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan
Fuldan silloinen abboti, oppinut _Rabanus Maurus_ (k. 856) lausui
ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin
lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen
teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan
vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin
veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin
ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää
johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin
Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien
aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan
kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen
totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi
oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan
ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse
teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää
toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä
välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja
kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa
itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat
kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus
Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka
oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta.
Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi