Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 07

vaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan
holhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen
saamiseksi, ja _Augsburgissa_ v. 1062 pidetty kirkolliskokous
hyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi
Hildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien
ja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että
jo v. 1064 myöskin _Mantuan_ kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri
II:sen vaalin. Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on
Hildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja
korottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi
kypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien
istuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on
paavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika
on jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän
tarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa
hallita. Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista
tähän lainaamme muutamia otteita:
"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni
valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu.
Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit,
kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on
saanut valtansa Jumalalta. -- Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman
valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman
häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin
maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat
Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon
alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä
kahlehtii. -- Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan;
kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen
tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää.
Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa
vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin
asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle
tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä
voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä
sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä
sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin
puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko,
jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko.
Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia
niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja,
piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," -- Pian on maailma kokeva,
millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.
Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon
olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka
tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon
toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja
alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran
yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin,
jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan
alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen
antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka
eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä
heikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin
kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä
Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada
paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa.
Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa
papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten
kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin
tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä
kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti
ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka
_Mikael Cerularus_ oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja
kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita
tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon
lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti
hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien
puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli
bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se
vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman
leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista
harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista,
jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma
kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä
koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä
viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle.
Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa
siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa
seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten
tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset
puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin
puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti
hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät
lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen
kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan
tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja,
kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon
läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen;
"Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine
puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin
puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen
enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen,
vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä
tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.
Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat
toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian
ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen
kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema.
Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut,
mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja
sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri!
Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme
niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra
itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan
jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua,
niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei
vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan
kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion
Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa
sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin
ihmeen kirkkaana.


XII.
Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa
pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat
syntiä synnin päälle;
Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.
Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun
vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille
kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan
kehkeymisessä -- käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla.
Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä
aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että
kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei
voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset
erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin
alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa
valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika
perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta
tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen
pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin,
jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia,
jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden
suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä
kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat
luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia
palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien
nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä
tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta
jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki
ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa
häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman
yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa
pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin
kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu
kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen
salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen
noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen
vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja
Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen
välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä,
joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä
kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi
synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus
juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus
tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena
on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan _Elegiuksen_
(k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis
hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään
vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat,
usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän
on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä
ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja
jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja
'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän,
hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka
ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi
olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja
täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin
kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte
päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen
rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa,
älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat
kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille
paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja
'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten
esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat
lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet,
niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen
ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet,
armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me
olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä
luvannut olet." -- Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata
saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin
ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta
he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on
meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut
henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot
opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset,
joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon
todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan
ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä,
olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen
noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla
kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan
harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit
puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen
aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu
hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman
parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin
tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille
muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme
jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne
alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa
syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse
itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi,
ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa,
niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan
tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut
nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen
mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen
keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.
Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä
tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei
totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse
määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat
säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset
polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se
kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta
Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa
ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee
taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti
on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista
turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä
vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan.
Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset
ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa -- kirkko
vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!
Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen
kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo
suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun
asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa
taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota
pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta
kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit
uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v.
804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan _Henrik I:sen_ kerrottiin
v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä
naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan
syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa.
Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa,
vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein
joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä
omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä _Romuald_ töin
tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen
kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata.
Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa
valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja
tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa
sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin
kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa
petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri
tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma
hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän
luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä
ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan,
ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä
löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa _Agobardia_,
joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä
kuuluisampi on Turinin piispa _Klaudius_. Perustuen Augustinukseen,
jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan
Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä
vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin
apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä
Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset,
jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi.
Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen
luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin,
että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä
aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja.
Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää
seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla,
kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui,
poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät
jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään
saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat
tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan
jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten
tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa
sekä sitten leivottaessa. -- Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri
hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!
Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen,
yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät,
ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä
vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin
kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva
niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta
katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen
pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja
sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta
ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka
sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja
yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä
kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin
itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se,
joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä
pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti,
oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon
paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli
uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti
aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko
maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot,
jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei
kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat
alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.
Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen
evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit,
sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa
lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset
usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta
keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli
esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö _"Jumalan rauhasta"_, joka
määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun
asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja
vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin
että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki
nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta
jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta
valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan
lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa
muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin
korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset
sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä
Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus
Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin"
etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee
ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä
elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu
korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä
sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut
saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän
Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan
kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka
siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta,
joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee
kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on
nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman
henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen,
hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.
Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua
seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä
orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa,
"jonka suussa ei petosta löytty."
Minun kansani on tullut kadonneeksi
laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
ovat unohtaneet majansa.
Jer. 50: 6.



Toinen aikakausi (1073-1309).


I.
Paavi Gregorius VII.

Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että
sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä
tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin
sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.
Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan
paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous
oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun.
Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta
ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen."
Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi
estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali _Hugo_
korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi
nimellä _Gregorius VII_. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä,
huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko
häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand
puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja
hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin
silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako
tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin
päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka
käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla
ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa
hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät
rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset
ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien
häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi.
Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa.
Onko rakennus seisova?
"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset,
Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita
pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta
missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme
paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei
kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen.
Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman
voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen
väärälle uralle.
Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta
mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia
henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi.
Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista
menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan
vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi,
että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut
kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta
he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa
palvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla
kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta
vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti
noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän
on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja
säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui
Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin
kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta.
Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua
naimattomuuteen, -- jokaisen naineen papin täytyi heti luopua
vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä
laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se
mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli
vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa
huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä.
Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat
kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa -- hän ei horjunut; turhaan
vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen -- hän ei
luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin,
selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla.
Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti
sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei
saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä
tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman
sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu
on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin
todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella
pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen
luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki
seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän
kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan,
ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika
syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia
johtamaan." -- Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa
itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien