Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 19

melkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä
oloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle
Suomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu
ja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.
Ruotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka
tehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten
sankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet
miekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa
ja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille
maille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille.
Paikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja.
Eräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen "Hämäläisten
satamaan", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella
päättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan
jotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella.
Hämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa
tappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa.
Joka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja
tavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten
miekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat
Hämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon
kuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen
synkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on
poistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.
Saavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa
kristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä
kertovat tämän linnan, _Kruununlinnan_ eli _Hämeenlinnan_ vankat
muurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta
isiemme maassa muinoin oli.
Tästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon.
Ainakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään
yleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään "kristittyjä
miehiä maahan", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin
Ruotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan.
Kirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen
hiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin
valtakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka
Suomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on
tunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä
Ruotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan
tärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi
tulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen
ollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä
vahvisti "koti-, kirkko- ja nais-rauhan". Nämä lait, joita vähitellen
aljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä
vankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla
kansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta
suurempi.


XXII.
Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.

-- -- -- miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?
Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.
Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut.
Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen.
Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön
sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti
oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa,
puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki
paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta,
nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää
saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet.
Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä
näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat
lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on
tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi
vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa
etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot
särkevät ne vihdoinkin.
Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa _Ludvig
IV_, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä _"Pyhä"_. Arvosteltuna
keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän
nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan
syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa
kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä
ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan
kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan
ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran
armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja
nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen
antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa
rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä
hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan
kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.
Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä
ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse
oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa
tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että _Kovaresmialaiset_,
eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut
palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen
asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain
luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti,
että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun
uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin.
Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa
mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä
noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo
rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret
ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät
kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai
kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle
v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen
käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja
hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten,
suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa
Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen
vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi
supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat
hänen palajamaan kotia (1254).
Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi
mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä
veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen
jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan
alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan
enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta.
Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on
ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas,
vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas
Ludvigkin asettuu tälle kannalle.
Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan
tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää
maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka
hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei
enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä
ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan
kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista,
Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät,
kun huomasivat, että kuningas pyrkikin _Tunesiaan_, ja ennustivat
onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen
matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut
veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen
oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta,
kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle,
vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä
päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus
synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui
kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan
hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle.
Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet
ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p.
1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun
huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja
ylistää sinun nimeäsi".
Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut
avoinna, korotettiin v. 1271 _Gregorius X_. Hän koetti tukea
paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja
sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes
saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se
päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä
edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa
ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä
paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan
valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee
paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin
mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim.
Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli
piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä.
Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat,
että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut,
vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä,
väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku
paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi
niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.
Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään
puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa
itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes
ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa _Ptolemais_, enää
oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät _Sarasenilaiset_ viimmemainittua
kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla
urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä
1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän
asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa,
voittajalle.
Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa,
jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt
200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut.
Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina
jäi pakanain käsiin. Niin -- turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos
sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme
ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri.
Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat
tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten
katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta
koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi
ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena,
jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se
eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa
ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa
ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa
itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana,
että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä
on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva
"yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus,
joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut
kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen
heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka
olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä
niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän
sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta,
ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan
"Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket
saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin
toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut
tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.
Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja
maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin
vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui
pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä
käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi
ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan
neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se
rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.


XXIII.
Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
Skotuslaiset.

-- mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.
Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen
olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen
teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu,
lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan
synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin
kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta
elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa
elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan,
joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys
inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin
kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika
kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan
kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että
skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne
kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle
eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin
jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien
ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale
järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin
syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten
suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät.
-- Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä
tiedemiehistä.
Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen
filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli
_Aleksanteri Halesista_ (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan
Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa
tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle
muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä
Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin
oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen
ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan
heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin
kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan,
hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa
saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän
tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen
kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa
lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla
Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö
y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä,
joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.
Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja.
Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan,
ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä
oppineita. Emsimmäinen näistä oli _Albertus_, joka suuren oppinsa ja
terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa
saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan
tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti
lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.
Dominikanein etevin teologi oli _Tuomas Aqvinolainen_. Hän vaikutti
opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa
y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka
hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin
orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä
oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin
mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle
vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun
hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske
syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen.
Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle
katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli
vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin
siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja
muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä
tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden
koskevan opin puolustukseksi.
Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin
siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän
tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä
uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut
kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede,
vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se
nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä
raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset
ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän
Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille
ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen
tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo
synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä
evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä
oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli
v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.
Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä
tiedemies, fransiskanimunkki _Bonaventura_. Häntäkin kiitetään
erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä
"Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan
pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta,
joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja
hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle,
jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras
kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin
perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan
rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja
puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen
tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta
ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä
enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen
opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä
mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin _Johannes Duns
Skotuksen_ (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus
kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, _Tuomaslaiset_
ja _Skotuslaiset_. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen
katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa
muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen
armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen
Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan.
Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee
käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli,
kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo
Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen
kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella
tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki
epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi
perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.
Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon
kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden
välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen
oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin
tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen
ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön
sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten
sumuisessa ilmassa.


XXIV.
Räntämäen piispat.

Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on,
niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen
kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka
ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.
Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta
paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia
vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia
Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä
käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana
ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin
Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin
hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä
oli _Bero_. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia
vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että
hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten
piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme
muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet,
koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on
kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei
suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon
etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä
Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi
Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan
toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja
sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko
keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras;
miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme?
Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka
kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". -- Bero kuoli
luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.
Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot
Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten
vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa
kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme
niitä siis.
Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli _Ragvald I_ (1258-1266).
Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina.
Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat
kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei
piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana.
Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin
valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin
Räntämäen kirkossa.
Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen
kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri
jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi
oli _Katillus_. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan
omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi
Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki
piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen
asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä
talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan
että _tuomiokapituleilla_ yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi
myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin,
joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta,
jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen
anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin
piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa.
Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan
käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului
viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen
tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa
sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu
piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli
viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää
lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] --
Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen
edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.
Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa
oli _Johannes I_ (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan
dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun
hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain
tiedämme, että paavi _Nikolaus IV_ v. 1290 päästi hänen "siitä
siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun
näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan
hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.
Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa,
luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua,
jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista
on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli
tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se
sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli
päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin
Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia
vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan,
lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.


XXV.
Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.

Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille
luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.
Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet
istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä
sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.
Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi
vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko,
joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi
Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta
Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut
Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien
hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että
Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata