Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 19

  melkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä
  oloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle
  Suomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu
  ja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.
  Ruotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka
  tehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten
  sankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet
  miekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa
  ja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille
  maille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille.
  Paikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja.
  Eräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen "Hämäläisten
  satamaan", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella
  päättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan
  jotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella.
  Hämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa
  tappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa.
  Joka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja
  tavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten
  miekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat
  Hämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon
  kuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen
  synkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on
  poistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.
  Saavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa
  kristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä
  kertovat tämän linnan, _Kruununlinnan_ eli _Hämeenlinnan_ vankat
  muurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta
  isiemme maassa muinoin oli.
  Tästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon.
  Ainakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään
  yleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään "kristittyjä
  miehiä maahan", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin
  Ruotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan.
  Kirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen
  hiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin
  valtakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka
  Suomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on
  tunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä
  Ruotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan
  tärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi
  tulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen
  ollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä
  vahvisti "koti-, kirkko- ja nais-rauhan". Nämä lait, joita vähitellen
  aljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä
  vankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla
  kansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta
  suurempi.
  
  
  XXII.
  Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
  
   -- -- -- miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?
   Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.
  Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut.
  Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen.
  Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön
  sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti
  oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa,
  puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki
  paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta,
  nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää
  saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet.
  Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä
  näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat
  lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on
  tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi
  vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa
  etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot
  särkevät ne vihdoinkin.
  Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa _Ludvig
  IV_, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä _"Pyhä"_. Arvosteltuna
  keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän
  nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan
  syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa
  kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä
  ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan
  kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan
  ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran
  armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja
  nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen
  antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa
  rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä
  hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan
  kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.
  Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä
  ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse
  oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa
  tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että _Kovaresmialaiset_,
  eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut
  palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen
  asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain
  luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti,
  että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun
  uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin.
  Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa
  mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä
  noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo
  rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret
  ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät
  kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai
  kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle
  v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen
  käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja
  hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten,
  suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa
  Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen
  vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi
  supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat
  hänen palajamaan kotia (1254).
  Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi
  mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei
  kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä
  veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen
  jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan
  alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan
  enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta.
  Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on
  ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas,
  vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas
  Ludvigkin asettuu tälle kannalle.
  Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan
  tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää
  maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka
  hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei
  enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä
  ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan
  kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista,
  Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät,
  kun huomasivat, että kuningas pyrkikin _Tunesiaan_, ja ennustivat
  onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen
  matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut
  veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen
  oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta,
  kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle,
  vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä
  päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus
  synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui
  kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan
  hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle.
  Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet
  ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p.
  1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun
  huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja
  ylistää sinun nimeäsi".
  Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut
  avoinna, korotettiin v. 1271 _Gregorius X_. Hän koetti tukea
  paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja
  sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes
  saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se
  päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä
  edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa
  ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä
  paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan
  valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee
  paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin
  mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim.
  Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli
  piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä.
  Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat,
  että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut,
  vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä,
  väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku
  paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi
  niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.
  Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään
  puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa
  itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes
  ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa _Ptolemais_, enää
  oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät _Sarasenilaiset_ viimmemainittua
  kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla
  urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä
  1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän
  asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa,
  voittajalle.
  Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa,
  jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt
  200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut.
  Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina
  jäi pakanain käsiin. Niin -- turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos
  sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme
  ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri.
  Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat
  tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten
  katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta
  koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi
  ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena,
  jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se
  eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa
  ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa
  ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa
  itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana,
  että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä
  on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva
  "yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus,
  joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut
  kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen
  heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka
  olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä
  niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän
  sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta,
  ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan
  "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket
  saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin
  toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut
  tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.
  Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja
  maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin
  vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui
  pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä
  käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi
  ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan
  neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se
  rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.
  
  
  XXIII.
  Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
  Skotuslaiset.
  
   -- mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.
  Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen
  olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen
  teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu,
  lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan
  synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin
  kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta
  elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa
  elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan,
  joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys
  inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin
  kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika
  kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan
  kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että
  skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne
  kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle
  eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin
  jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien
  ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale
  järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin
  syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten
  suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät.
  -- Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä
  tiedemiehistä.
  Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen
  filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli
  _Aleksanteri Halesista_ (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan
  Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa
  tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle
  muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä
  Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin
  oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen
  ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan
  heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin
  kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan,
  hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa
  saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän
  tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen
  kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa
  lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla
  Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö
  y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä,
  joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.
  Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja.
  Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan,
  ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä
  oppineita. Emsimmäinen näistä oli _Albertus_, joka suuren oppinsa ja
  terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa
  saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan
  tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti
  lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.
  Dominikanein etevin teologi oli _Tuomas Aqvinolainen_. Hän vaikutti
  opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa
  y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka
  hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin
  orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä
  oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin
  mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle
  vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun
  hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske
  syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen.
  Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle
  katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli
  vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin
  siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja
  muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
  edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä
  tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden
  koskevan opin puolustukseksi.
  Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin
  siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän
  tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä
  uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut
  kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede,
  vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se
  nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä
  raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset
  ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän
  Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille
  ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen
  tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo
  synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä
  evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä
  oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli
  v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.
  Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä
  tiedemies, fransiskanimunkki _Bonaventura_. Häntäkin kiitetään
  erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä
  "Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan
  pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta,
  joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja
  hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle,
  jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras
  kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin
  perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan
  rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja
  puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen
  tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta
  ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä
  enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen
  opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä
  mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin _Johannes Duns
  Skotuksen_ (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus
  kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, _Tuomaslaiset_
  ja _Skotuslaiset_. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen
  katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa
  muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen
  armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen
  Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan.
  Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee
  käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli,
  kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo
  Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen
  kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella
  tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki
  epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi
  perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.
  Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon
  kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden
  välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen
  oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin
  tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen
  ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön
  sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten
  sumuisessa ilmassa.
  
  
  XXIV.
  Räntämäen piispat.
  
   Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on,
   niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen
   kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka
   ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.
  Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta
  paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia
  vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia
  Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä
  käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana
  ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin
  Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin
  hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä
  oli _Bero_. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia
  vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että
  hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten
  piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme
  muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet,
  koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on
  kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei
  suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon
  etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä
  Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi
  Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan
  toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja
  sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko
  keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras;
  miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme?
  Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka
  kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". -- Bero kuoli
  luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.
  Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot
  Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten
  vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa
  kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme
  niitä siis.
  Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli _Ragvald I_ (1258-1266).
  Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina.
  Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat
  kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei
  piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana.
  Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin
  valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin
  Räntämäen kirkossa.
  Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen
  kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri
  jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi
  oli _Katillus_. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan
  omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi
  Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki
  piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen
  asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä
  talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan
  että _tuomiokapituleilla_ yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi
  myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin,
  joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta,
  jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen
  anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin
  piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa.
  Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan
  käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului
  viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen
  tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa
  sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu
  piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli
  viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää
  lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] --
  Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen
  edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.
  Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa
  oli _Johannes I_ (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan
  dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun
  hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain
  tiedämme, että paavi _Nikolaus IV_ v. 1290 päästi hänen "siitä
  siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun
  näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan
  hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.
  Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa,
  luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua,
  jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista
  on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli
  tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se
  sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli
  päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin
  Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia
  vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan,
  lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.
  
  
  XXV.
  Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
  
   Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille
   luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.
   Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet
   istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä
   sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.
  Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi
  vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko,
  joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi
  Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta
  Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut
  Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien
  hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että
  Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata