Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 27

yleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa,
Upsalan piispa _Johannes Jerechini_ esim. erotettiin virastaan
siveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta
tuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen "kuin
toinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken" sekä ihmisten
"palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia". Hän oli -- niin
todistaa sama kronika -- "suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin"
[Latinalainen sana _magnus_ (Maunu) merkitsee suuri.].
Maunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä
hänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana
ollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin
luotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan
hurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle
uskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille
uutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki
yhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran
ihmeelliseen valoon. -- Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin
rikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia
ja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin
muistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt
astiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin
luut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut
evankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä
jumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.
Luonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen
jumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada
köyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes
jossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja
rakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin.
Niin esim. perusti kuningas _Kaarle Knuutinpoika_ Viipurin kirkkoon
kolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p.
Annalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen
esimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota
vanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden
etuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain
tointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon
pitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun
kuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun
piispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta,
korjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen
kruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen,
vaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli
hyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja.
Epäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei
Maunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi.
Hän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren
lahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen
sillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin
vaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt
vailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla
veroilla.
V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät
säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen
leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan
intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä
komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen
kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan
Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä.
Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan
juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä
lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen
hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten
tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen
toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja
kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu
Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä
juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin
kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi
oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen
Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka
oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi.
Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä
Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta
Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko
rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä
siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen
etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme
sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla
myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki
ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".
Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden
voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut
tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä
tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan
kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan
eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin
määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka
oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman
maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki,
joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta
armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi
jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä,
vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden
valevaloa?
Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun
hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa
unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan
tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme
päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille
18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan
erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa
liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä,
varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa
hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa,
siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit
toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti.
Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon
hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia
irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän
oli -- niin arveltiin -- likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista
hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut
Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä,
jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita
vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera
pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta
siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja
aivan hyvä".
Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten
opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin
vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin.
Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa
paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla
auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen
alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen
täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan
jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka
sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.
Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät
katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta,
kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin
aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet
Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi
luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein
ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään
muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet,
edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista
katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka
uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee
luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät
paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo
kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua
Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen
kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen
onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle
ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen
valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille.
Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk.
_Naantalin_ alueelle, _Vallis gratiae_ [Vallis gratiae merkitsee
armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen
_Brigittiläis-luostari_. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen
kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo,
jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle
maita ja muita lahjoituksia.
Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu
kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti
valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta
kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla
kuningas _Kaarle Knuutinpojan_ kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti
hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä
raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui
piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta
siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen
asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän
haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.
Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden
aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle
kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu
todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin
määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää
Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta,
arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen
monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos
sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran
kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella
teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata
esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran
lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran
kunnia koittaa sinun ylitses".


XII.
Tuomas Kempiläinen.

-- me otamme siitä vaarin, ja sitä pyytelemme, että me Herran
tuntisimme, sillä hän koittaa niinkuin kaunis aamurusko, ja hän
tulee meille niinkuin sade, niinkuin ehtoosade aikanansa maan
päälle. Hos. 6: 3.
Monenkaltaisia aseita käytti Herra keski-ajan loppupuolella
herättääksensä nukkuvaa kristikuntaa synnin unesta. Eivät ansaitse
huomiota ainoastaan nuo suuret uskonsankarit, jotka julkisesti
uskalsivat vastustaa kirkon turmelusta: moni muu totuutta etsivä
henkilö, jonka maine ei ole niin kuuluisa, on heidän kera valmistanut
uskonpuhdistuksen suurta aikaa. Kernaasti myönnettäköön, etteivät,
nämä Siionin muurien vartijat niin selvään kuin nuo taistelun suuret
johtajat käsittäneet aikansa kipeintä tarvetta eivätkä niin rohkeasti
astuneet sorrettua totuutta puolustamaan, vaan ei heidän työnsä silti
hedelmätön ollut. Tarkoitamme semminkin yhä edelleen kukoistavan
mystisyyden edustajia ja heidän syvää, hartaiden rukousten pyhittämää
miettimistään Jumalan sanan ääressä. Heidän hiljaisista kammioistaan
on moni valonsäde lähtenyt ulos meluavaan maailmaan herättämään ja
virkistyttämään pimeässä haparoivaa kristikuntaa ja johdattamaan
ihmisten askeleita rauhan tielle. Yksi näitä miehiä oli _Tuomas
Kempiläinen_.
Semminkin Alamaissa virkistyi mystisyys keskiajan loppupuolella
uuteen eloon. Hurskaat, syvämietteiset henkilöt liittyivät siellä
monessa paikoin yhdistyksiinkin, edistääksensä sitä jumaluusoppia,
jonka pääasiana on sydämmen hartaus ja elämän yhteys Jumalan kanssa.
Kuuluisin näistä yhdistyksistä oli _Deventerin_ koulu, jonka perusti
ennen mainitun Ruysbrockin hengenheimolainen _Gerhard Groot_ (k.
1384). Laitos, jonka jäsenet ovat tunnetut nimellä "yhteisen
elämän veljekset", saavutti ennen pitkää suuren maineen. Grootin
kuoltua rupesi yhdistyksen johtajaksi _Florentinus Radewyns_.
Etenkin hänen aikanaan vaikutti se suuria. Monessa paikoin liittyi
näet hurskaita, taivaan valtakunnan aarteita etsiviä nuorukaisia
toisiinsa, muodostaen Deventerin koulun mallin mukaan pieniä,
yhteistä hartautta ja uskonnollista miettimistä varten perustettuja
yhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli säilyttää ja kirkkaammaksi
kehittää ajan uupuvaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Arvaamattoman
suuri oli näiden yhdistysten työn siunaus. Keskiajan laskeva
aurinko loi siihen kaunista valoa. Hiljaa työskentelivät noiden
vaatimattomien yhdistysten jäsenet, vaan paljon he saivat aikaan.
He lukivat ahkeraan, miettivät, saarnasivat, perustivat kouluja
ja levittivät pieniä hartauskirjoja siunaukseksi ja kehotukseksi
aikakauden levottomille, kirkon turmelukseen ja alituisiin riitoihin
kyllästyneille ihmisille.
Eräänä päivänä v. 1393 saapui "yhteisen elämän veljesten" luo eräs
13 vuoden ikäinen poika, etsien rauhaa tykkivälle sydämmelleen,
ravintoa isoovalle sielulleen. Hän oli kotosin lähellä Kölniä
olevasta pienestä Kempenin kaupungista. _Tuomaan_ -- se oli pojan
nimi -- vanhemmat olivat hurskaita eivätkä tahtoneet estää, poikaansa
lähtemästä hakemaan viisauden helmiä, vaikka he olivat varattomia
eivätkä voineet hänen koulunkäyntiään kustantaa. Kentiesi aavistivat
he, että Herra oli ottanut pitääkseen huolta lapsen kasvatuksesta,
toimittaaksensa hänen kauttansa suuria valtakuntansa palveluksessa.
Tarkka on hurskaan äidin silmä, eikä rakenna Jumalaa pelkäävän isän
toivo sannalle.
Florentinus otti Tuomas Kempiläisen Deventerin kouluun, antoi hänelle
kirjoja sekä hankki hänelle ylläpidon erään hurskaan rouvan kodissa.
Nuorukainen edistyi tavattoman nopeasti, saavuttaen nöyrällä ja
hurskaalla käytöksellään ennen pitkää "veljesten" ystävyyden ja
rakkauden. Seitsemän vuotta harjoitettuaan opintoja Deventerissä,
rupesi Tuomas Florentinuksen kehotuksesta _Zwollen_ lähellä olevan
p. Agneksen luostarin munkiksi. Siellä hän siitä alkaen oleskeli
elämänsä loppuun asti. Hän kuoli v. 1471.
Näin lyhyt on tämän miehen elämäkerta, ja kuitenkin on hänen
nimensä tunnettu, hänen maineensa suuri koko kristikunnassa. Hän
on nim. kirjoittanut erään kirjasen _"Kristuksen seuraamisesta"_,
jonka vertaisia ei löydy monta. Siitä on ilmaantunut tuhansia eri
painoksia, jotka, käännettyinä kaikille euroopalaisille kielille,
ovat kertoneet maailmalle mitä tuo ihmeellisen syvämietteinen,
ristin tien salaisuuteen perehtynyt hurskas munkki mietti pienessä
kammiossaan Zwollen luostarissa. Väittäkööt meidän aikamme
pintapuoliset kristityt, joiden nautinnonhimoinen uskonto pyrkii
yhä enemmän vapautumaan Herran todistuksesta: "joka tahtoo minun
opetuslapseni olla, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä
joka päivä päällensä ja seuratkoon minua", Tuomas Kempiläisen
kirjan kaipaavan "Jumalan lasten uskon rohkeutta" ja evankeliumin
lohdutusta: jotka niin puhuvat, he eivät tiedä mitä sanelevat. On
kyllä totta, ettei Tuomas, keski-ajan sumujen ympäröimänä kuin oli,
pystynyt täydellisesti kehittämään esim. vanhurskauttamisoppia,
mutta kaikkialla hän kuitenkin sen ytimeen tähtää eikä hän ketään
harhateille johdata silloinkaan, kun hän selvään ilmaisee, minkä
ajan lapsi hän on. Elämän tien pääpiirteet kirkastuivat hänelle
rukouksissa Herran puoleen monesti ihmeen kirkkaiksi, ja hänen
ajatuksensa ja sanansa saivat Pyhän Hengen koulussa, jota hän
uskollisesti kävi, tuon pyhän leiman, jossa Herran työ tunnetaan.
Miten ihmeellisesti Herra ohjasi häntä, hänen kirjoittaessaan tätä,
tuhansien luettavaksi määrättyä kirjaa, näkyy siitäkin, ettei siinä
ainoassakaan paikassa puhuta Marian avuksihuutamisesta, vaikka Tuomas
Kempiläinen oli tämän pyhimyksen mitä hartaimpia ihailijoita. Tuomas
Kempiläinen on itse kokenut mitä hän on kirjoittanut. Siitä hänen
kirjansa herättävä voima ja vakuuttava uskottavaisuus. Lukemattomat
suruttomat on se herättänyt synnin unesta, lohduttanut murheellisia,
tukenut horjuvia, rauhoittanut rauhattomia, luonut totuuden valoa
ristin tiellä vaeltavien askeleita valaisemaan. Ja sama voima
on sillä vielä tänä päivänä, sillä tämä voima on Herran salatun
viisauden voima. Ei istunut sen tekijä turhaan kirjoituspöytänsä
ääressä!
Paitse yllämainittua kirjaa löytyy muitakin Tuomas Kempiläisen
kirjoittamia teoksia, sillä ei hän muuta tehnyt pitkän elämänsä
aikana kuin luki, rukoili, mietti ja kirjoitti. Sentähden sanotaan
hänen myöskin erään kuvansa alle, jonka muuan munkki löysi,
kirjoittaneen nämä sanat: "olen etsinyt rauhaa, vaan en löytänyt sitä
kuin yksinäisyydessä ja kirjojeni ääressä". -- Lainaamme tähän lyhyen
otteen Tuomas Kempiläisen etevimmästä teoksesta, yllämainitusta
"Kristuksen seuraamisesta" nimisestä kirjasesta:
"Sieluni, jos omistaisit kaikki maalliset tavarat, niin et
kuitenkaan saattaisi olla onnellinen ja autuas, sillä kaikki onnesi
ja autuutesi on Jumalassa, joka on kaikki luonut. Tätä autuutta
eivät tämän maailman hullut kiitä, vaan Kristuksen uskolliset
odottavat sitä, ja ne, jotka ovat puhtaat sydämmestä ja pitävät
kanssakäymistä taivaissa, nauttivatkin joskus sen esimakua. Turha
on kaikki inhimillinen lohdutus eikä sitä kauan kestä; autuaaksi
tekevä ja totinen se lohdutus, jonka totuudesta sisällisesti saamme.
Hurskaalla on aina lohduttajansa Jesus, jolle hän sanoo: ole, Herra
Jesus, aina ja joka paikassa minua läsnä. Ja jos lohdutuksesi
minulta puuttuisikin, niin olkoon tahtosi ja sallimasi koetus paras
lohdutukseni. Sillä et Sinä aina riitele etkä vihastu ijankaikkisesti."
(Ps. 103: 9).


XIII.
Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.

Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!
Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo
uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.
Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja
hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä
huomeneksi. Sef. 1: 1-3.
Kovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä
kirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella
kokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa "pään ja jäsenten
puolesta". Sopisi odottaa, että "Pietarin jälkeiset" vihdoinkin
alkaisivat huomata, "mitä heidän rauhaansa sopi", etenkin kun samaan
aikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin
vaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen
eteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin
onnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät
paavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat.
"Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen", etteivät he
enää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa
hallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten
syntien tahraamaa piispanistuinta. "Voi kauheata, rietasta ja
väkivaltaista kaupunkia!"
Taitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä
vastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta,
erotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa
pakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia
pysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan
heikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä
kylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus
sai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse
teossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia
henkilöitä _Eneas Sylvius_, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin
kiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan
lähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä
piispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin
Eugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista
lapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan
ristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen
onnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä
valtaansa. Eugenin jälkeisen _Nikolaus V:nen_ (1447-1455), jonka
siveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän
elämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään
vastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen.
Kyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina
tunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi,
mutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen _Kalikstus III_ todisti
pelkäämättä keisari _Fredrik III:lle_, ettei hän aikonut noudattaa
Kostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti
yllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa
turmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä _Pius
II_. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan
hänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa
hän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa.
Sitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa
lausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet
nämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän
työskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja
saadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi
tunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.
Näiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut
turmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta
likeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa
senkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli
Konstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut
vihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut.
Voidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli
kreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta
myöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen
saada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei
pysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen
hyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan
Konstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan.
Siihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi
Roomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan
aseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten
koettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta,
jonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi
kasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet
vuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko.
Eivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta.
Siellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli
voitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat
Venedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa
Itä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat
tappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa
huomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan
urhoollisen _Juhana Hunyadin_ lippuja, jotka väleen voitollisina
liehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan
Itä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v.
1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko
Konstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään.
Urhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari
_Konstantinus XI_ pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan
vastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät
Turkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan
taistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari
taistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille
päiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai
surmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse
yhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille,
riistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat.
-- Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa
Itä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän
turmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää
nimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!
Konstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden
oloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti
viihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan
luopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita
raakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat
muistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät
kristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet.
Siten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä
jo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli
vireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä
ihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen
valoa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten
syntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka
koetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen
kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta.
Yleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat
kirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan
sanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin
vanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi
ollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo
semmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja,
joiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat
syntyneet ja karttuneet, "Herra on valmistanut istuimensa taivaassa,
ja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia".
Vaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät
paavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa
vihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan
niin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan
ei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut
omiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei
mitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista
laivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464),
ennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina
ensin _Paavali II_ ja tämän jälkeen _Siktus IV_. Molemmat elivät
hyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen
kauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa
paavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin
pilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän
komeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä