Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 13

kansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan -- vaan
samalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä
niska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat
vastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli
ratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton:
taistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja
jälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun
mukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona
lähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan
vuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita,
"jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet
kristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen." Se oli
hänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta,
mutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä,
jolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana
Suomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä
Herran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle
isänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että
tuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa
aamua.
Vielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen
Suomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain
vaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan
piispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten
esi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita
keski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit
uhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle
kunnianimen "Suomen lähetyssaarnaaja," ja siinä on todistusta
kylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten
ovatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin
ankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda
["Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt."] lausuessaan Henrikistä:
"miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan
piispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja
loistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa,
ja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin
vaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen
esimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen
etsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen,
omalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen". Joka luotettavien
historiallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis
myöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten
vaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa
on. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan
valtakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo
tunnettu "Piispa Henrikin surma" niminen runo, josta vasta kerroimme
muutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen
mielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan
ole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta,
vaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui
Suomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen
sanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen
Suomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa
ja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta
sepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä
ansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä
lähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen
runollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista.
Se on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa
herkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta
tieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen
eräälle _Köyliöjärven_ saarelle, missä _Lallin_ talo oli. Emäntä
oli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei
hänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään
maksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa
käynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen
legenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan,
että piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta.
Oli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen
lähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä
kertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja
Lallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen
ulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata
väittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik
piispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti
kansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta:
evankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme
eksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen,
mutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia
kuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin
ennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.
Henrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli
Varsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä
saakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy
viimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan
saarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen
rakennus.
"Pyhän Henrikin" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja
häntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana.
Taikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda
kertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari
semmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon
eksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli.
Vanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä
avukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut
jälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut
ihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä
pyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman
luulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. _Nousiaisten_
kirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä
läheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä
tarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo
kallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. -- Henrikin muistoksi
vietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19
p., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen
mukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen
elämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä
muutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun
markkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka
kunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin
loistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui
kaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän
Henrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti,
jossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että
marttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään
tullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi,
joka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten
ilmiantanut kalliin löytynsä.
Älkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä
katoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten
esi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan
siemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme
ulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei
siinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan
löytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan
palvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi
nimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti _Nousiaisiin_ ja
_Räntämäelle_. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan
kristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei
ollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle.
Tarkoitamme _Turun linnaa_, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina
niin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme
pieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli
valloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa,
puolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla
aseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman
Jumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle
saarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin
totuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen
orjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on
ihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja
turmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän
tuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme
maahan.


X.
Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella

Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli
vääryyttä;
Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat
niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.
Nähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen
silmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa.
Miten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat
täällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee,
ja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut
on tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan
osottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston
kasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen
hallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon
oppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien.
Viimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä
tuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää
ihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta
kirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän
aikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta
käsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä
ajanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen
suurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka
paljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin
juuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon
oppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy
kahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan,
joista tässä muutamat mainittakoot.
Kun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen
kuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin
läheisyydessä olevaan _p. Viktor_ nimiseen kappeliin, missä hän
perusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu
nimellä _p. Viktorin koulu_, saavutti ennen pitkää suuren maineen.
Sinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa
pidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli _Hugo_
(k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä
germanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota
siihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet.
Pian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan
luostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on
keski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi
"toinen Augustinus." Tämän miehen povessa sykkii harras sydän,
jossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät
sanat: "me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme;
jokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus." Hugo
koetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin
syvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen
sivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä
uskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran
kanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen
valtaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat
kauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. "Jos näet,
niin se ei ole uskoa," oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan
puhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan
"aistillisen silmän," jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet,
"järjen silmän," joka näkee mitä meissä on, sekä "miettimisen
silmän," jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen
Augustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että
itse tuo "miettimisenkin silmä" on synnin himmentämä ja turmelema
eikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon
Jumalasta, on hänen _uskossa_ edistyminen. Usko on Hugon käsityksen
mukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että
skolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin
siinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään
käsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään
käsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä
erotus _luulon, uskon_ ja _varman_ vakuutuksen välillä, joka häneltä
monesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. -- P. Viktorin Hugo
oli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika
voimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista
teoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja
syvämietteisen kirjansa _"Sielun pantista."_
Samaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa
edustaja _Rikhard_. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja
hoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa
olivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus -- niin
opetti Rikhard -- on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen
Jumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen
miettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan
päästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan
kuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman
saastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä
voimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.
Näissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin
aikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion
noudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen
ja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa
hedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä
elämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä
olisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen
pitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon
uudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin.
Ihmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen
neuvonsa pimeimpinäkin aikoina!
Silmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä,
vaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa _Pietari Lombardus_
(k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja
sai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla
luonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän
jo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän
tuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan
tiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan
_"Libri IV sententiarum"_ (neljä mietelmisen kirjaa), joka on
keski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan
koettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa
tarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten
erehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja
sitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa.
Lombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla,
jotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen
uskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita
arveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut,
kuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen
uhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden
perustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle
perustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat
nuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana
kirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten
omattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen
niistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän
antautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä,
vanhurskas tuomari.
Alussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan
vuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti
voitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja
_Valter_ (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa.
Tulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan,
moittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena
pidettyä Abailardia.
Samaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja
uskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi
ääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä
sen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä
vaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta
melua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme
_Eibingenin_ naisluostarin johtajatarta, "pyhää" _Hildegardia_. Jo
lapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin
johtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle
pyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua
v. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana
Bingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän
sitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti
kuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan
ennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän
jalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän
pelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen
horjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän
tuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden
alaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista -- niin hän ennustaa
-- on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun
uusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet
vain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin
hänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä
taikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim.
tutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän
paljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt
_Kristuksen. Hänen_ luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja
ihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat
sen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan
noudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin
töihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen
elämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla
tahtoi hän _uskossa_ kilvoitella loppuun asti.
Hildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten
kanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla.
Bernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen
ehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin
profetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle
pystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia
totuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.


XI.
Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.

Kuulkaa Herran sanaa te, jotka Hänen sanaansa pelkäätte; teidän
veljenne, jotka teitä vihasivat, ja erittivät teidän heistänsä
minun nimeni tähden, he sanovat: olkoon Herra ylistetty! vaan
ilmaantukoon Hän teidän iloonne; mutta heidän pitää häpiään
tuleman. Jes. 66: 3.
Olemme nähneet, miten paavien hallitsema kirkko yhä arveluttavammassa
määrässä mukaantui ihmisten laatimain sääntöjen mukaan. Hengelliseen
uneen uupunut kristikunta harjaantui vähitellen tyytymään tuohon
ulkonaiseen pyhyyteen, jonka lohdutuksena oli maallisesti
mahtavan kirkon suosio. Mutta vaikka kaikki näyttää tyyneeltä,
vaikka paavikunnan ies painaa ihmisten hartioilla niin raskaana,
että vapautuminen tuntuu miltei mahdottomalta, ei vapauteen
luotu ihmishenki kuitenkaan voi taipua tuohon kirkon vaatimaan
ehdottomaan kuuliaisuuteen, vaan jo varhain huomaamme vapautumisen
pyrinnöltä. Ne ennustavat uutta aikaa kristikunnalle, vaikka niiden
edustajat monesti eksyvät arveluttaville harhateille. Omantunnon
oikeus on Jumalan määräämä oikeus, eivätkä riitä ihmisvoimat sitä
masentamaan. Kaikkina aikoina on tämä totuus nähtävänä, vaikka
se tietysti erinkaltaisissa olosuhteissa ilmaantuu eri tavoin.
Jo ennen olemme nähneet, miten puhtaamman hengellisen elämän
tarve sekä tyytymättömyys vallitseviin oloihin siellä täällä
herätti ihmisiä vastustamaan kirkkoa. Kahdennentoista vuosisadan
kuluessa ilmaantui tämä vastarinta paitse yksityisten henkilöiden
esiintymisessä myöskin muutamissa lahkoissa, jotka olivat omiansa
herättämään suurta huomiota. Älkäämme kuitenkaan olettako näiden
lahkojen aina edustaneen totuuden jaloa taistelua kirkon väärää
oppia ja sen jäsenten turmelusta vastaan. Päinvastoin sortuivat
ne monesti arveluttaviinkin erehdyksiin ja muodostuivat usein
tosi kristillisyyden irvikuviksi, kuinka he sitten ylpeytensä
pettäminä kerskasivatkin ylönluonnollisesta valosta ja viisaudesta,
joka heitä muka elähytti. Mutta semmoisinakin ovat ne suuresta
merkityksestä kirkon kehkeymiselle, sillä ne ovat olleet tuomiona
tuolle elävältä kuolleelle kristikunnalle, pakottaen kaikkia, jotka
eivät vielä kokonaan olleet antauneet unen valtaan, "ajattelemaan
mitä heidän rauhaansa sopi." Näissäkin eksytyksissä ja häiriöissä
huomaamme Jumalan viisaat neuvot, ja jota vaarallisemmille teille
lihallisen mielen synnyttämät lahkot joutuivat, sitä likempänä oli
totuuden Henki silloinkin kaikkia niitä, jotka Hänelle sydämmensä
avasivat. Kuinka usein nähdään kirkkohistoriassa, että Jumalan
valtakunnan kunnia loistaa kirkkaana juuri synkimmän pimeyden
läheisyydessä! Kuolleessa, ulkomuotoihin jähmettyneessä itäisessä
kirkossakin ilmaantui yhdennentoista vuosisadan loppupuolella eräs
lahko, jonka edustajat ankarasti moittivat kirkkoa, vaikkeivät
julkisesti uskaltaneet sitä tehdä. He ovat tunnetut nimellä
_Bogomilit_. Muistuttaen itäisen kirkon vanhoista harhaopeista,
niinkuin Gnostisismistä, Montanuslaisuudesta y.m., opettivat
he, että _Kristus_, "Jumalan toinen poika," valeruumiissa tuli
maailmaan vapahtamaan ihmisiä synnin vallasta, johon nämä Jumalan
langenneen pojan _Satanaelin_ vaikutuksesta olivat joutuneet.
Erottuaan valeruumiistaan, astui Kristus taivaasen, josta hän Pyhän
Hengen kautta vaikuttaa maailmassa, kooten itsellensä langenneesta
ihmissuvusta pienen joukon _henki-ihmisiä_, joita hän valmistaa
pääsemään korkeimman Jumalan yhteyteen. Kirkon toimittama kaste oli
heistä arvoton. He hyväksyivät ainoastaan _n.s. henkikasteen_, jonka
he toimittivat laskemalla kätensä kastettavan pään päälle. Inhoen
katoolista kirkkoa, hylkäsivät Bogomilit kuvien ja pyhäinjäännösten
palvelemisen, vastustivat avioliittoa ja vaativat ankaraa lihan
kidutusta. -- Kauan toimivat Bogomilit hiljaisuudessa, etenkin
Trakiassa ja Vähässä-Aasiassa kirkon heistä tietämättä, kunnes he
huomattiin. Kirkko ryhtyi heti ankariin toimiin masentaaksensa
tätä lahkoa: heitä suljettiin vankiloihin, karkotettiin maanpakoon
tahi väijyttiin muulla tavoin, ja heidän johtajansa _Basilius_
kuoli roviolla Konstantinopolissa v. 1119. Vielä kolmannellatoista
vuosisadalla löytyi heitä kuitenkin siellä täällä itämaissa.
Likeistä sukua Bogomilein kanssa olivat ne harhaoppiset lahkot,
jotka kahdennellatoista vuosisadalla _Katharein_ [Nimi johtuu
kreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee puhdas.] nimellä esiintyivät
länsimaissa. Nämä muodostivat yhdistyksiä Etelä-Franskassa,
Espanjassa, Italiassa, vieläpä Saksassa ja Englannissakin. Heidän
oppinsa, joka perustui Gnostikkojen katsantotapaan, pukeutui
monenkaltaisiin muotoihin, keksien jos kuinka monta totuuden tieltä
kauvas johtavaa harhapolkua. Hyödytöntä olisi luetella näitä
eksytyksiä, etenkin koska samankaltaisista ennen on kerrottu, jota
paitse ne eivät suinkaan ole omiaan ylentämään mieltämme, vaan
päinvastoin. Painavin ja kristikunnan kehitykselle tärkein totuus,
joka on havaittavana Katharein opissa, on heidän väitteensä,
että kirkko on turmeltunut eikä semmoisena voi olla Kristuksen
seurakunta. Kerskaten puhtaudestaan ja pitäen itseään Herran
ainoana seurakuntana, tahtoivat he uudistaa alkuperäistä, puhdasta
kristinuskoa, jonka sanoivat kirkon turmelleen. Jaloa on aikana,
jolloin kaikki ehdottomasti tottelivat maallisesti mahtavaa kirkkoa,
omantunnon vaatimana uskaltaa iskeä sen mätähaavoihin, tahtoa
panna maallisen onnensa alttiiksi totuuden tähden, mutta Katharit
eivät ammentaneet viisautta Jumalan sanasta, vaan noudattivat
oman lihallisen mielensä ohjeita, ja sentähden he eksyivät mitä
arveluttavimmille teille, joilla heidän hyvät tarkoituksensa eivät
voineet tuottaa kuin pahoja hedelmiä. Heidän ankara kirkonkurinsa,
jossa dualistinen periaate kaikkialla ilmenee, ei voinut estää
heitä eksymästä yhä vaarallisempiin erehdyksiin kristinuskon
päätotuuksien suhteen, ja hengellinen ylpeys painoi leimansa heidän
lahkoihinsa todistukseksi, etteivät he suinkaan, kuten luulivat,
edustaneet Herran tosi seurakuntaa maan päällä. Hekin puhuivat paljon
henkikasteesta, vaan kaikki todistaa, etteivät aavistaneetkaan, mikä
tämä kaste on.
Opettavaa on nähdä, miten kirkon turmelus ja sen puutteet
kaikkina aikoina jossain määrin ilmaantuvat niissä harhaoppisissa
lahkoissakin, joissa eksyneet ihmiset koettavat löytää mitä tuo
kuolematon henki kaipaa. Todisteena on kahdennentoista vuosisadan
lahkotkin, miten kauas useimmat heistä sitten ovatkin eksyneet
raamatun raittiin sanan osottamalta tieltä. Apostoli todistaa: "ei
kukaan taida kutsua Jesusta Herraksi paitse Pyhän Hengen kautta."
Pimeydessä on jokainen, jolla ei ole tätä Henkeä, luulouskon
pettämänä hän haparoitsee sinne tänne, tietämättä mikä on totuus.
Vieraantunut oli kristikunta Jumalan Pyhälle Hengelle, joka sitä
menneinä aikoina niin voimallisesti elähytti, että pakanatkin
ihmetellen kunnioittivat Jesuksen tunnustajia. Itse saarnakin oli
miltei kokonaan unohtanut Helluntaipäivän ihmeen. Henki oli salattu
seurakunnalta, Hän ei saanut vaikuttaa, kuin siellä täällä niissä
harvoissa, jotka, ollen totuudesta, Hänelle sydämmensä avasivat.
Mutta totuuden kaipuu tuntui itse noina öisinä hetkinä unessakin, ja
tämä kaipuu, joka oli pyhän Hengen työtä sekin, sai sokeatkin ihmiset
ainakin aavistamaan mikä puuttui. Vaan kun ei Henki saa työtänsä
jatkaa, käyttää sielunvihollinen tilaisuutta, luoden valekuvan tuon
kaivatun totuuden sijaan. Lahkojen historia on tässäkin suhteessa
varoittavan opettava. Ei Henkeä kukaan saa perustamalla eriseuroja
ja antaumalla lahkojen valtaan; se vain pääsee tämän Hengen
osallisuuteen, joka rukoillen Häntä etsii ja kuuliaisena Herran
kuljetukselle Häntä vartoen halajaa. Herran herättäminä alkoivat
ihmiset kahdennellatoista vuosisadalla ikävöidä Hänen Henkeänsä
ja tästä Hengestä utellen puhua, mutta kun he ryhtyivät lahkoja
perustamaan, ollaksensa "henki-ihmisiä," poikkesivat he jo oikealta
tieltä ja kadottivat mitä he etsivät, sillä "ei Jumalan valtakunta