Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 05

Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa,
ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli
suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, -- häneltä ei Gottschalk
voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. _Chiersyssa_ v. 849
pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan
pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi.
Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat
lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan
väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin
Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan
häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain
uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään
kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän
etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk
paaviin; ei sieltäkään apua tullut. -- Monta vuotta kärsittyään
mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin
lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran
ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai
sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda,
ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän
ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän
ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.
Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin
eksyttäviä mietteitä, oli myöskin _Johannes Skotilainen Erigena_ (k.
891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren
maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän
luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui
jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle
hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen
mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta
tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan
vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta
jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy
meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan
osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia
aineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on
myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita
lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa
kalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä
hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa
kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta,
kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä
viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten
alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän
eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes
Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville,
selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä
mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä
mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin
salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa
ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on
Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista.
Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät
panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua
Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan
tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen
henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan
kanssa. "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja
sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä
varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä
ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna
meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin
kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei
hän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia
syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden
Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero
on eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes
Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa
silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri,
mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei
semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa,
niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas
oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä
tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt.
Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti
lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet
kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut
pienille."
Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun
rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet
se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti
kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti
raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan,
ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines,
tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes
Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella
on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä.
Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin
mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista.
Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden
kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa
on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat:
"kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan
monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen
päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta
kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu,
pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin
soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä,
tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon
lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.
Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen
kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin
ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen
Kristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen
järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan
arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme",
ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla
raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta
ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys
synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan
kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet
haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä
kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta,
sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä
kadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten
ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa
onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän
Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä
Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia
vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa
pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti
ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään
jumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes
Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa,
hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei
häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen
uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä
jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja
taitavasti viitoitettu.
Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa
ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä
sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä
kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista.
V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti _Paschasius
Radbertus_ (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan,
joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta
kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään
suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki _Ratramnus_,
joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti
vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi
asiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata,
että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että
Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä
tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta
uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä,
vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään
riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan
käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. -- Mukaantuen aikansa
aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus,
että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen
siunauksen kautta _muuttuvat_ Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista
ja verta -- niin hän käsitti tämän salaisuuden -- säilyttävät
ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka
ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy
tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan
uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen
korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat
eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan
yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. --
Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran
ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee.
"Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan
tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen
uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran
ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.
Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes
Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa
Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen
kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s.
_transubstantiationioppi_ (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä,
ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän
aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme
uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, -- keski-aika
ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin,
aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja
toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin.
Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?


IX.
Kyrillys ja Methodius.

Peljätköön Herraa kaikki maa: häntä peljätköön kaikki maan piirin
asuvaiset. Ps. 33: 8.
Jo kuudennella ja sittemmin kahdeksannella vuosisadalla oli
_slavilaisia_ uudisasukkaita Tonavan pohjoispuolelta muuttanut
tämän virran eteläpuolella oleviin maihin. Kreikkalaisen kirkon
toimesta pääsivät nämä vähitellen kristinuskon osallisuuteen, ja
sama kirkko rupesi tähän aikaan julistamaan pelastuksen sanomaa
myöskin Itä-Rooman keisarikunnan rajojen ulkopuolella asuville
slavilaisille kansoille. Tämänkin lähetystoimen syrjäinen työ on
säilyvä kirkkohistorian lehdillä, vaikkei se ole omiansa herättämään
niiden huomiota, jotka arvostelevat ihmiskunnan menneitä vaiheita
ulkonaisesti loistavain urotöiden pettävän mitan mukaan. Etenkin
muistettavat ovat veljekset _Kyrillus_ ja _Methodius_, joille
historia on omistanut nimen "Slavilaisten apostolit".
Kertomuksen mukaan olivat nämä miehet kotoisin Thessalonikasta. He
olivat ylhäistä sukua ja hyvin rikkaita. Kyrillus sai kasvatuksensa
Konstantinopolissa. Tuo mahtava, hovin suosima ja oppinut Fotius oli
hänen opettajansa, ja loistava tulevaisuus oli hänellä maailmassa
tarjona, vaan ijankaikkisen elämän valo, joka pääkaupungin silloisen
turmeluksen uhallakin oli löytänyt tien hänen sydämmeensä,
vaati häntä myymään kaiken tämän ja pyhittämään elämänsä sille
Herralle, jonka valtakunnan aarteet eivät ole löydettävissä kuin
itsensäkieltämisen ja alentumisen lihalle ja verelle vaikealla
tiellä. Hän antoi vihkiä itsensä papiksi ja oleskeli jonkun ajan
eräässä luostarissa. Myöhemmin tapaamme hänen erakkona vuoriseudussa,
yksinäisyydessä miettimässä tulevaisuuttansa. Tänne saapui hänen
veljensä Metodiuskin, joka, kyllästyneenä tämän maailman lumoaviin
lupauksiin, oli luopunut korkeasta valtionvirastaan, palvellaksensa
yksin Herraa. Työttömyydessä eivät veljekset kuitenkaan aio
aikaansa viettää, he tahtovat uhrata kaikki voimansa julistaaksensa
pakanoillekin sitä pelastuksen sanomaa, joka niin monesti oli
täyttänyt heidän sydämmensä sanomattomalla ilolla. Ensin loivat
he silmänsä Mustanmeren pohjoispuolella asuviin _Katsarilaisiin_,
jotka v. 838 olivat solmineet jonkunlaisen liiton Itä-Rooman
kanssa. Tämän pakanallisen kansan keskuudessa löytyi jo ennestään
ainakin muutamia kristityitä, mutta Jumalan valtakunnan tulevaisuus
siellä näytti hyvinkin kolkolta. Paitse pakanuuden vastustusta
täytyi nim. sikäläisen kristinuskon kestää myöskin Juutalaisten ja
Muhammedilaisten yrityksiä levittää uskontoansa näillä seuduin.
Aavistaen vaikean asemansa, lähettivät Katsarilaiset keisari Mikael
III:lle näin kuuluvan kirjeen: "Lähetä meille oppinut mies, joka
meitä voi neuvoa katolisessa uskossa, sillä milloin koettavat
Juutalaiset, milloin Muhammedilaiset meille uskontoansa tyrkyttää,
vaan emme tiedä, minne kääntyä. Sentähden olemme päättäneet
kysyä neuvoa korkeimmalta ja katoliselta keisarilta." Nyt sai
Kyrillus, jota myöskin kutsutaan nimellä Konstantinus, kehotuksen
saarnata evankeliumia Krimin niemimaalla. Hän lähti matkalle, oppi
Katsarilaisten kieltä ja toimitti jonkun ajan lähetyssaarnaajan
vaikeata työtä heidän keskuudessaan. Epäilemättä oli tämän
lähetysmatkan näkyvä tulos, josta muuten emme mitään varmuudella
tiedä, hyvin vähäpätöinen. Ostettuaan muutamia orjia vapaiksi,
kasvattaaksensa näitä sikäläisen lähetystoimen jatkajiksi, palasi
Kyrillus kotimaahansa, jättäen Katsarilaisten pakanalliseen maahan
kylvämänsä ijankaikkisen elämän sanat elon Herran siunattaviksi. --
Samaan aikaan levisi kristinuskon valo _Bulgariaankin_. Sikäläisen
ruhtinaan _Bogoriksen_ kerrotaan antaneen kastaa itsensä, kun hänelle
näytettiin erään munkin _Methodiuksen_ maalaama taulu, joka kuvasi
ijankaikkisen kadotuksen, tuskia. Oliko tämä Methodius Kyrilluksen
veli, vai toinen mies, sitä ei varmuudella tiedetä. Itse kertomus
Bogoriksen kääntymisestäkin kätkeytyy, niinkuin tämän lähetystoimen
vaiheet yleensä tarujen hämärään.
Luotettavammat tiedot on meillä Kyrilluksen ja hänen veljensä
Methodiuksen vaikutuksesta Mährissä. Tämä maa oli Kaarle Suuren
aikana joutunut frankilaisvallan alle, ja sen pieni kristillinen
seurakunta, jota maan pakanalliset asukkaat uhkasivat perikadolla,
oli uskottu Salzburgin piispan valvottavaksi. Kun mähriläinen
ruhtinas _Radislaw_, joka vihasi Frankilaisia, kääntyi kreikkalaisen
kirkon puoleen, saadaksensa lähetyssaarnaajia kansaansa opettamaan,
saapuivat Kyrillus ja Methodius keisari Mikael III:nen kehotuksesta
hänen maahansa (862). Heidän vaikutuksensa Mährissä osottaa selvästi,
minkätähden historia heille on omistanut kunnianimen "Slavilaisten
apostolit." Väsymättömällä ahkeruudella koetti etenkin Kyrillus
oppia Maurilaisten kieltä, voidaksensa menestyksellä toimia
heidän keskuudessaan. Hän perehtyikin siihen niihin määrin, että
hän ennen pitkää hankki heille slavilaisen aapiston sekä käänsi
ainakin suurimman osan raamattua ja tärkeimmät jumalanpalveluksessa
tarvittavat kirjat tälle kielelle. Kyrilluksen nimi on siis
slavilaisen kirjallisuushistoriankin ensimmäinen nimi. Näiden
vaiheiden ohessa oli Radislaw muuttuneiden valtiollisten olojen
vuoksi alkanut lähestyä läntisiä naapurikansoja ja latinalaista
kirkkoa. Näin asiain ollen päättivät Kyrillus ja Methodius,
jotka ilolla näkivät, miten heidän työnsä Mährissä alkoi kantaa
hedelmiä, lähteä Roomaan suostuaksensa paavin kanssa lähetystoimensa
jatkamisesta. _Hadrianus II_ ei tahtonut loukata Slavilaisten
mainehikkaita lähetyssaarnaajia, joiden alttiiksiantavaisesta
kristillisyydestä ja kyvystä ei saattanut olla kuin yksi mieli,
vaikka heidän uskonnollinen katsantotapansa muutamissa kohdissa
poikkesi latinalaisessa kirkossa vallitsevista mielipiteistä, eikä
määrännyt heille uusia ohjesääntöjä noudatettaviksi. Methodius
sai esteettömäsi itse Roomassakin toimittaa messun Slavilaisten
kielellä. Kyrillus jäi Roomaan, hänen voimansa olivat jo uupuneet.
Hän kuoli samana vuonna (867) eräässä luostarissa. Methodius
sitä vastoin, jonka paavi v. 868 vihki Mährin arkkipiispaksi,
palasi jälleen työalallensa. Innostuksella ja voimalla ryhtyi hän
työtänsä jatkamaan, julistaen suurella menestyksellä evankeliumin
sanomaa pakanoille, sekä neuvoen, varottaen, vahvistaen niitä,
jotka jo olivat kastetut kristinuskoon. Arvaamattoman suuressa
määrässä edistytti hänen työtänsä se seikka, että hän toimitti
jumalanpalvelusta kansan omalla kielellä. Läntisen kirkon tänne
toimittamat lähetyssaarnaajat ja papit sitä vastoin eivät nähneet
mitään sanottavia hedelmiä työstään, sillä he eivät poikenneet
kirkkonsa tavasta, vaan säilyttivät itsepäisesti latinaa
kirkkokielenä. Eikä siinä kylliksi. Ennen pitkää alkoivat he kadehtia
Methodiuksen voittoja, ja syyttivät häntä Roomassa harhaoppisuudesta,
kun hän näet ei tunnustanut Pyhän Hengen käyvän ulos myöskin
Pojasta, sekä soimasivat häntä uutistenpuuhaajaksi, joka halveksi
kirkon kieltä ja loukkasi uskonnon pyhyyttä käyttämällä raakaa
slavilaista kieltä jumalanpalveluksessa. Paavi _Juhana VIII_ kutsui
Methodiuksen Roomaan tekemään tiliä toimestaan (879). Aluksi oli
Juhana hyvinkin altis noudattamaan piispan vihamiesten vaatimuksia,
ja hänen tarkoituksensa oli silminnähtävästi pakottaa Methodiusta
luopumaan slavilaisen kielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa
ja muissa kirkollisissa toimituksissa, vaan jota kauemmin hän
mietti asiaa ja keskusteli etevän määriläis-piispan kanssa, sitä
selvemmin hän huomasi, ettei hän tässä saanut laatia jyrkkää kieltoa.
Vaikkei Methodius taipunut myöntämään latinalaisen kirkon oppia
Pyhästä Hengestä ainakaan täydellisesti oikeaksi, myönsi paavi
hänelle oikeuden vaatia slavilaista kieltä käytettäväksi Mährin
kirkoissa. Kuitenkin tuli pappien ensin lukea evankeliumi latinaksi,
jonka jälkeen se oli käännettävä kansan kielelle. Jos ruhtinas
kernaammin kuunteli latinankielistä kuin slavilaista messua, tuli
papin toimittaa se latinaksi. Kuinka mieltynyt Juhana muuten oli
Methodiukseen ja hänen työhönsä, näkyy muun ohessa eräästä hänen
v. 880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät
nämäkin sanat: "sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus
[Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi
silläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu
kehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä
[Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan
heprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja
murteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa
kielillä-puhumisella."
Ilomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei
aikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli
nim. tuonut muassaan piispa _Vichingin_, toivoen hänestä paljon
hyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi
esimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin
jälkeisen, ruhtinas _Swatoplukinkin_ puolellensa, niin että Methodius
ja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa
ei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen
asemansa monesti oli hyvinkin vaikea. Methodius erotti Vichingin
hänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät
nämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset
syyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa
kärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen
kävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä
työ kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa
riutuivat. Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet
hänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa
heille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra. Ja
vaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa
säilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut
kuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle
kertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja
vaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin
semmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei
ole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran
todistus: "-- koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se
käy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen
vanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat."
Methodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.
Mähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä
yhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen
jumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei
Kyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua
perikatoon.


X.
"Pimeä vuosisata."

Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin
ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä
niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes.
59:10.
Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen
aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan
historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan
pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo
silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja
kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan
pimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään
tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan,
mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä
silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota
kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se
on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia
ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka
tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin
milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia
noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin
tyhjä varjo vain.
Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita
kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää
tätä valtaa. Kun _Kaarle Paksu_, joka yhdeksi valtakunnaksi
yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin
hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli
tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v.
911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla
menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka
Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista,
joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa
taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden
mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää
kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi _Juhana X_
Friaulin herttuan _Berengarin_, joka voitettuaan vastustajansa oli
päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa
vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan
kreivi _Adalbert_ ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään
kuuluisa _Teodora_ sekä hänen irstaiset tyttärensä _Teodora_ ja
_Marozia_. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan
silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan
kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä,
jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat
ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten
paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus
että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina
on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut _Johanna_,
vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita
kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan
suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella."],
näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian
pojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean
suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa
_Juhana XII_, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä
jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi,
tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina
aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat
hänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän
Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan
silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää
kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on _Juhana
XII_ (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi,
joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten
paavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata
kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa
epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän
syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että
Saksan mainio kuningas _Otto I Suuri_ alensi itsensä polvistumaan
tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi
hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me
ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat
henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? -- Berengarin
ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä
apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa
ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961
Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue
luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle
porttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII
kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt
pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin,
koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia
sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo
seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa.
Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen,
joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän
puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän
on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei
ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin
tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla,
loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä