Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 22

  surkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa
  valistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut.
  Hänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän
  monesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään
  ollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä
  valtaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen
  herätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen
  ihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa
  puhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden
  painavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin
  loi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja
  ihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen
  tavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti
  sanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.
  Kauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota
  vanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin
  hän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka
  neuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia
  Jumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen
  epäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen
  työtään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset,
  joiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen
  tehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen
  kuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita
  hänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen
  tähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet
  kuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis
  luettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra
  valmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
  Saksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli _Tauler_ (k. 1361).
  Samoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta
  vuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun
  hän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen
  aikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa "Jumalan ystävä" oli kuullut
  paljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin,
  kuullaksensa "mainion mestarin" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan
  Nikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui
  suoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon
  ylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa
  saksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota
  paitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler
  pyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän
  pitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon
  hän mieltyisi. Nikolaus vastasi: "te olette kyllä kunnon pappi ja
  oppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä
  maistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista
  ja olette farisealainen". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen
  sisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki.
  Tekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä:
  hän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys,
  joka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi
  elämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler
  uskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi
  iloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi:
  kyynelet tukehuttivat hänen äänensä.
  Dominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa
  kykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko
  kaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle.
  Mutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman
  ivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli
  kutsunut "pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Ja jos vanhat ystävät
  hänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt
  huolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut
  ihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden
  puolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella
  kaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä
  kokea Herran armoa syntisiä kohtaan.
  Jota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä
  oli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli
  Herran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi
  suruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut
  niin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen
  luvun 6 värssy: "katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan".
  Tauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja
  siitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan.
  "Se on totta" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja
  lausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain
  jatkoi saarnaansa. "Lakkaa, lakkaa" huudettiin väkijoukosta, "sillä
  hän kuolee käsiimme". Mutta saarnaaja vastasi: "jos ylkä tahtoo
  viedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua".
  -- Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler
  monesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja
  vuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.
  Tauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä
  pääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli
  useimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria,
  vaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava
  totuus "Kristus meidän edestämme" ei pääse täyteen oikeuteensa
  hänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa,
  epäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän
  syvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli
  hänen "yliopistonsa", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat
  verrattoman köyhät. "Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme
  haavoissa. -- Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin
  Jesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki"
  niin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen
  kautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä.
  Kirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut
  ihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton
  valaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä
  kummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin
  Arndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa
  mitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen
  uskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat
  teokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä _"Jesuksen
  köyhän elämän seuraamisesta"_ niminen kirja. Lainaamme tähän otteen
  viimmemainitusta kirjasta:
  "Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä
  Hän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään
  miettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi
  ja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa
  turviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin
  ettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei
  lohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken
  tämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä.
  Semmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan
  tarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen
  ja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat
  henkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan
  sisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät
  kuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen
  tuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta.
  Se tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät
  sydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja
  kiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä
  uudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin
  kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä
  hetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan
  tahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo".
  Samaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti _Henrik Suso_. Mutta
  hän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut
  paljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan
  jäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso
  vaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää,
  sydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta
  saarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi
  julistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin
  esiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli
  v. 1365. -- Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä _Elisabet
  Stagel_, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista
  kertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että
  Suso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen
  uhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin
  yleistä. "Rakas Vapahtaja" niin oli Suso lausunut "ei sanonut:
  ottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon
  ristinsä päällensä".
  Saksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä
  kirjaa, joka on tunnettu nimellä _"Saksalainen Teologia"_. Se
  sisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan
  palveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki
  sitä ahkeraan. -- Kirjan tekijä on tuntematon.
  Likeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli
  _alamaalainen Juhana Ruysbrock_ (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti
  tämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen
  ylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat
  hetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan
  vieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua
  tunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta.
  -- Ruysbrockin paras kirja on _"Hengellisten häitten kunnia"_.
  Paljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen
  merkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten
  sydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta
  valitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä
  arvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti
  puhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, "isällinen sana" eli
  "valo", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti
  väärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he
  olivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme
  katsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen
  ovat valmistaneet.
  
  
  III.
  Juhana Vikleff.
  
   -- älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta.
   Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi
   ja se on Jumalalta.
   Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei
   ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte
   hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.
  Ylpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan
  valtaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan.
  Mutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon
  syvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa,
  joka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi.
  Kovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit
  kiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat
  kasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä
  syttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he
  nukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan,
  yhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja
  epäsiveellisellä elämällään. Niin -- keski-ajan yön pimeässä nukkuu
  vielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita,
  hän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon
  kuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla
  päivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen
  kuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista
  ei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu
  Herran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen
  ensimmäinen varsinainen edustaja _Juhana Vikleff_.
  Vähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista
  elämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä,
  oli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen
  nuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan
  edessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän
  löytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota
  Vikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta
  etsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen
  kirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko
  oli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen
  kristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän
  Hengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden
  valtoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan
  voimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä
  ja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei
  silmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui
  hengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.
  Harjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion
  esimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian
  tohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa.
  Päästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff
  yhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon
  totuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden
  siemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan
  voimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa
  kaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.
  Vikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista,
  vaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli
  vastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen
  heräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen
  puolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365
  yhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista
  paavikunnalle, kieltäytyi kuningas _Edvard III_ parlamenttinsa
  tukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista
  parlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan
  koettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin
  läänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos
  mitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja
  koko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: "kanooninen
  laki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa". Urbanuksen
  täytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko
  kysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan
  julkisesti ottanut puheeksi.
  Vikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus
  ja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375
  lausuttiin alahuoneessa: "Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat
  kuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit.
  Jokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen
  Englantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla
  rangaistava". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: "evankeliumi on
  uskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan
  ole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat
  alhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella". Huonoja
  enteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!
  V. 1375 sai Vikleff _Lutterworthin_ kirkkoherrakunnan. Siellä
  asui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin
  uskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen
  luentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä
  tietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta
  kansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin
  julistamaan evankeliumia ihmisille. "Jos munkit" sanoi hän "kulkevat
  pitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan
  seikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he
  säkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja
  matkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen
  Kristuksen tykö". "Köyhät papit", joiksi Vikleffin lähettämiä
  saarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin
  kansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky:
  "lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät
  tehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja
  pelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun
  olette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten,
  köyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne
  mukaan". -- Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi
  avata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan
  hyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä,
  mutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat
  käsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.
  Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä
  uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit
  olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava
  vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa -- Herra oli päättänyt
  toisin.
  Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja
  munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista
  ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään,
  että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava.
  Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet
  ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa.
  Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui
  Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja
  keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen
  synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä,
  mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään
  aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki
  hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului
  katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut:
  Vikleff poistui kokouksesta voittajana.
  Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun
  erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä
  vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli
  hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus
  monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti
  sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti
  oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin
  ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas
  ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan
  elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin.
  Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä
  voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka,
  vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana
  välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.
  Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin
  kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös.
  Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja
  siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti
  raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa
  tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä
  kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko
  kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille
  evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen
  puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se
  horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön
  ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu,
  aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan
  valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko
  käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen
  sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin
  suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
  edessä _uskon_, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille
  kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi
  häntä temmata alas.
  Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä
  kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi.
  Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen,
  himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän
  työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin
  syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen
  katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta
  Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan
  _kuvaavat_ Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten
  mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen
  asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo
  Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon
  sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän
  Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan
  valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä,
  joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä,
  joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi
  Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen
  kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä,
  joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta
  opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?
  Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä
  uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla,
  ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan
  mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset
  miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä
  kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata
  kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta
  todistuksesta.
  Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa
  _Villiam Kourtenay_. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja
  uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot
  uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p.
  1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt
  Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan
  niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen
  ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi.
  "Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota
  kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta
  ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi
  vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka
  uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.
  Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa.
  Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden
  suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden
  puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen
  elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo
  Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä
  luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan
  olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja
  väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana
  kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat,
  seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana
  korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi
  ei ole koskaan hukkuva".
  Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin
  sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin
  alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei
  kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa
  yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea,
  että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden
  ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä
  urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen
  ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn
  Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen.
  Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se
  päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen,
  että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei
  kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään
  puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. -- Hän palasi Lutterworthiin
  jatkamaan keskeytettyä työtään.
  Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin
  Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko
  häntä estänyt lähtemästä -- Vikleff ei pelännyt ihmisiä! -- vaan
  hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi.
  Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen.
  Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman
  paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen
  evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä
  kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin
  Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei
  paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen
  esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja
  voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni
  mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman
  paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet
  ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".
  Jos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa
  totuuden puolesta Herran sanat: "Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon
  myydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne.
  -- -- -- Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta
  varpuista". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin,
  ken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen
  papiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin
  perustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän --
  ja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen
  täytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin,
  etenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin
  pappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti
  evankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki
  vaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta
  tuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja
  jonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava
  uskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on _Trialogus_.
  Käyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff _"totuuden"_
  kysymyksiä esittämään, _"valheen"_ vastaväitteitä tekemään sekä
  _"ymmärryksen"_ edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi
  kristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän
  mainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.
  Mutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen
  palvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli