Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 01

KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II
Keski-aika
Kirj.
M. ROSENDAL



K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.


SISÄLLYS:
Toinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).
I. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).
I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).
III. Winfrid eli Bonifacius.
IV. Kaarle Suuren aikakausi.
V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
VII. Paavi Nikolaus I.
VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
IX. Kyrillus ja Methodius.
X. "Pimeä" vuosisata.
XI. Hildebrand.
XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.
II. Toinen aikakausi (1073-1309).
1. Paavi Gregorius VII.
II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
III. Ensimmäinen ristiretki.
IV. Kanterburyn piispa Anselmus.
V. Abailard ja Heloise.
VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
VIII. Paavikunnan valta kasvaa.
IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.
XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
XIII. Paavi Innocentius III.
XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
XV. Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.
XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.
XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.
XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.
Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.
XXIV. Rantamäen piispat.
XXV. Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
XXVII. Turun tuomiokirkko.
XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.
III. Kolmas aikakausi (1309-1500).
I. Avignonin paavikunta.
II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
III. Juhana Vikleff.
IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
V. "Pyhä" Birgitta.
VI. Pisan kirkolliskokous.
VII. Juhana Hus.
VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.
Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.
IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
XII. Tuomas Kempiläinen.
XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
XIV. Böhmin veljet.
XV. Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
XVI. Juhana Wessel.
XVII. Girolamo Savonarola.
XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.



Toinen osa.
Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).



I.
Ensimmäinen aikakausi (600-1073).


I.
Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.

Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja
sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja
sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.
Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa,
oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan
kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot
ovat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se
kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan
kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin,
ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin
noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen
kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä
on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon
silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen
ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut
sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän
asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa,
ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita
hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä
seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään
myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä
piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan
muistorikkaissa maissa.
Lounaisen eli n.s. _Onnellisen Arabian_ asukkaat harjoittivat jo
ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat
olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin
aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä
ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi
tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja
taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa
ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu
juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.
Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli _Kaaba_ Mekassa, jonka
rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli
oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten
kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat,
tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten
valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen
alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan
mädänneissä oloissa.
V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa _Abul Kasem Muhammed_. Hänen
sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa
muurissa olevaa kuuluisaa _"mustaa kiveä"_. Jos jo tämä seikka oli
omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen
luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa
ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.
Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon
hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa
pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan
alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista,
alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.
Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää
Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus
tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma
kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä
sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen _Gabriel_
enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.
Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa
jälkeen Arabialaisten pyhä, _Koran_ niminen kirja muodostettiin,
ovat seuraavat: _Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa_.
Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan
kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet
taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi
täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on
jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.
Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi
Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset
autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty,
vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.
-- Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan
mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja,
koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle,
sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin
päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.
V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta
uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut
häntä, ja hänen täytyi paeta _Medinaan Heinäkuun 15 p. 622_. Vaan
tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän
arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan
yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen
sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin
antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin
temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti
voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä
sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä,
ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632,
jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa
perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä
tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.
Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen
yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina,
masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien
astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.
Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan,
puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien
hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän
syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä
vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.
Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan _kaliifeiksi_, valloittivat
muutaman vuosikymmenen kuluessa _Syyrian, Palestinan, Egyptin,
Persian,_ ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko
Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan
ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen
kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen,
suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka
näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa
kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan
kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse
Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.
Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista,
kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän
elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan
ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä
kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa
maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä
keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja
Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka
ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten
esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran
tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."


II.
Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).

Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.
Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta
keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja
Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys,
kelvottomat hallitsijat -- kaikki todistaa, että Justinianus I:sen
tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu.
Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella,
ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan
voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä
tukeita. Yksi näitä oli _Heraklius_. Voitettuaan Persialaiset ja
pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan,
koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä
kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä
hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa),
joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän
tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada
heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan
valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen
vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt
totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä
paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa
olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan
itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden
kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä
peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko,
aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla,
valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä,
keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen
kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!
Neuvoteltuaan piispa _Cyruksen_ kanssa, jonka hän korotti
Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan
_Sergiuksen_ kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän
opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa,
vaan ainoastaan _yksi tahto_. Tätä oppia, joka on tunnettu
_monoteletismin_ nimellä, otti Roomankin piispa _Honorius_
kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän
syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut
kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista.
Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka _Sofronius_: "missä kaksi
luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen
ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain
harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto".
Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla
tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan
menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa
häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan
(638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan
kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman
jälkeen (641). _Johannes IV_, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt
Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin
hänen jälkeisensä _Teodorus_, joka v. 646 julisti Konstantinopolin
silloisen piispan _Paavalin_ pannaan, tämä kun oli puolustanut
monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli
vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen _lateraanikokouksen_
[Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi,
jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti
omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman
piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen
rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat
lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen
molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa,
jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu
edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat
kirottiin samoinkuin kaksi keisari _Konstans II:sen_ monoteletismin
puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta
astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa,
sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista
uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka
jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille,
todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun
valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty
asemaanne puolustamaan!
Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna
Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa
paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä
hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina
Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta.
Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka
puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa
keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että
hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten
marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin
kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä
taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden
päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten
kovina päivinä -- paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin
eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima
tulee ylhäältä -- Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa
kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin
muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa
uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. -- Vuoden kuluttua
tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas,
suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä.
Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä
rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen
sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin
kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia
pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä
kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon _Kersoniin_, missä hän
vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään
kuoli Syyskuun 16 p. 655.
Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti _Maximus_,
joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä
väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä
mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä
luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän
oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen
pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään
totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin
jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen
tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein
uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen
mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä.
Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei
kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan
siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät
uskollisina loppuun asti.
Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä
kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas
Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen
toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?
Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään
Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui
paavi _Adeodotus_ jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä
rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari
Konstantinus _Pogonatuksen_ aikana solmittiin rauha jälleen v.
680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin
_kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen_, jonka keskustelut
päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin _Agathoksen_
vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään,
laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin
vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. -- Tällä tavoin
saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä
ajaksi säilymään. Ainoastaan _Libanonin_ vuorella tapaamme pienen
Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän
luostarin ensimmäisenä abbotina oli _Maro_, jonka mukaan näitä
eriuskoisia nimitetään _Marolaisiksi_.
Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko
vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä
se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen
voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus,
ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia
vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä
surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman
äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen
pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti
estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä
paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa
eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä
varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo
annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei
anna itseänsä pilkata."


III.
Winfrid eli Bonifacius.

Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat
hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.
Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne
historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme.
Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen
toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa
virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee,
miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen
kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen
Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin,
kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta
vähitellen poistui kristinuskon tieltä.
Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista
voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa
jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka
siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa
nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen
oppilaansa _Gallus_ (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat
_Emmeran, Ruprecht_ ja _Korbianus_ julistivat evankeliumia
Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä
Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset _Amandus_ ja
_Eligius_ sekä anglosaksilainen _Willibrord_. Viimmemainitun määräsi
paavi v. 696 _Utrechtin_ arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen
lähetyssaarnaaja oli _Winfrid_ eli _Bonifacius_.
Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä
halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua,
vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat.
Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa,
jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun
ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan
nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän
ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia.
Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi
edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat
uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa
kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan
tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra,
jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan
keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten
kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin
hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille,
jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me
kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia
_Friesiläisille_. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka
Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle
pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia
vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi
hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän
varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta
Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan
Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen
ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse
uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan
ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan
mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat
"Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana,
mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta.
Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen
paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti
Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä
nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten
maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi
hän _Hessiin_. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta
tuhatta pakanaa.
Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen
kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti
hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään
lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista.
Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan
toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään
sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä
tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen
saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen,
järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka
yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä
valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi
rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset
ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut
suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä
työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka
hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät.
Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja
pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen.
Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen
uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi
määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan,
antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin
puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan.
Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille
sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee
Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän
ei ainoastaan _puolla_ Bonifaciusta, hän _käskee, vaatii, uhkaa_.
Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella
lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle
lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän
Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman
patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle
kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari,
ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle
ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen
kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa
samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun
kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää,
sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien
järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään
yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka