Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 01

  
  KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II
  Keski-aika
  Kirj.
  M. ROSENDAL
  
  
  
  K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.
  
  
  SISÄLLYS:
  Toinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).
  I. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).
   I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
   II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
   Konstantinopolissa (680).
   III. Winfrid eli Bonifacius.
   IV. Kaarle Suuren aikakausi.
   V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
   VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
   VII. Paavi Nikolaus I.
   VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
   IX. Kyrillus ja Methodius.
   X. "Pimeä" vuosisata.
   XI. Hildebrand.
   XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.
  II. Toinen aikakausi (1073-1309).
   1. Paavi Gregorius VII.
   II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
   III. Ensimmäinen ristiretki.
   IV. Kanterburyn piispa Anselmus.
   V. Abailard ja Heloise.
   VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
   VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
   VIII. Paavikunnan valta kasvaa.
   IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
   X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.
   XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
   XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
   XIII. Paavi Innocentius III.
   XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
   XV. Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
   XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
   Dominikanit.
   XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.
   XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
   XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
   XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
   XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.
   XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
   XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.
   Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.
   XXIV. Rantamäen piispat.
   XXV. Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
   XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
   XXVII. Turun tuomiokirkko.
   XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.
  III. Kolmas aikakausi (1309-1500).
   I. Avignonin paavikunta.
   II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
   III. Juhana Vikleff.
   IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
   V. "Pyhä" Birgitta.
   VI. Pisan kirkolliskokous.
   VII. Juhana Hus.
   VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.
   Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.
   IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
   X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
   XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
   XII. Tuomas Kempiläinen.
   XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
   XIV. Böhmin veljet.
   XV. Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
   XVI. Juhana Wessel.
   XVII. Girolamo Savonarola.
   XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.
  
  
  
  Toinen osa.
  Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).
  
  
  
  I.
  Ensimmäinen aikakausi (600-1073).
  
  
  I.
  Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
  
   Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja
   sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja
   sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.
  Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa,
  oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan
  kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot
  ovat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se
  kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan
  kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin,
  ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin
  noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen
  kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä
  on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon
  silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen
  ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut
  sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän
  asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa,
  ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita
  hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä
  seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään
  myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä
  piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan
  muistorikkaissa maissa.
  Lounaisen eli n.s. _Onnellisen Arabian_ asukkaat harjoittivat jo
  ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat
  olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin
  aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä
  ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi
  tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja
  taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa
  ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu
  juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.
  Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli _Kaaba_ Mekassa, jonka
  rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli
  oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten
  kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat,
  tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten
  valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen
  alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan
  mädänneissä oloissa.
  V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa _Abul Kasem Muhammed_. Hänen
  sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa
  muurissa olevaa kuuluisaa _"mustaa kiveä"_. Jos jo tämä seikka oli
  omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen
  luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa
  ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.
  Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon
  hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa
  pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan
  alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista,
  alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.
  Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää
  Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus
  tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma
  kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä
  sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen _Gabriel_
  enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.
  Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa
  jälkeen Arabialaisten pyhä, _Koran_ niminen kirja muodostettiin,
  ovat seuraavat: _Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa_.
  Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan
  kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet
  taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi
  täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on
  jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.
  Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi
  Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset
  autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty,
  vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.
  -- Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan
  mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja,
  koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle,
  sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin
  päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.
  V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta
  uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut
  häntä, ja hänen täytyi paeta _Medinaan Heinäkuun 15 p. 622_. Vaan
  tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän
  arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan
  yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen
  sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin
  antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin
  temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti
  voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä
  sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä,
  ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632,
  jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa
  perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä
  tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.
  Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen
  yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina,
  masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien
  astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.
  Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan,
  puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien
  hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän
  syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä
  vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.
  Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan _kaliifeiksi_, valloittivat
  muutaman vuosikymmenen kuluessa _Syyrian, Palestinan, Egyptin,
  Persian,_ ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko
  Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan
  ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen
  kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen,
  suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka
  näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa
  kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan
  kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse
  Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.
  Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista,
  kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän
  elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan
  ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä
  kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa
  maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä
  keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja
  Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka
  ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten
  esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran
  tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."
  
  
  II.
  Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
  Konstantinopolissa (680).
  
   Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
   turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.
  Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta
  keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja
  Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys,
  kelvottomat hallitsijat -- kaikki todistaa, että Justinianus I:sen
  tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu.
  Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella,
  ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan
  voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä
  tukeita. Yksi näitä oli _Heraklius_. Voitettuaan Persialaiset ja
  pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan,
  koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä
  kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä
  hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa),
  joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän
  tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada
  heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan
  valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen
  vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt
  totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä
  paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa
  olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan
  itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden
  kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä
  peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko,
  aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla,
  valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä,
  keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen
  kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!
  Neuvoteltuaan piispa _Cyruksen_ kanssa, jonka hän korotti
  Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan
  _Sergiuksen_ kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän
  opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa,
  vaan ainoastaan _yksi tahto_. Tätä oppia, joka on tunnettu
  _monoteletismin_ nimellä, otti Roomankin piispa _Honorius_
  kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän
  syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut
  kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista.
  Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka _Sofronius_: "missä kaksi
  luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen
  ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain
  harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto".
  Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla
  tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan
  menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa
  häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan
  (638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan
  kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman
  jälkeen (641). _Johannes IV_, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt
  Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin
  hänen jälkeisensä _Teodorus_, joka v. 646 julisti Konstantinopolin
  silloisen piispan _Paavalin_ pannaan, tämä kun oli puolustanut
  monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli
  vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen _lateraanikokouksen_
  [Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi,
  jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti
  omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman
  piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen
  rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat
  lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen
  molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa,
  jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu
  edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat
  kirottiin samoinkuin kaksi keisari _Konstans II:sen_ monoteletismin
  puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta
  astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa,
  sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista
  uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka
  jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille,
  todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun
  valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty
  asemaanne puolustamaan!
  Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna
  Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa
  paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä
  hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina
  Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta.
  Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka
  puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa
  keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että
  hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten
  marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin
  kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä
  taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden
  päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten
  kovina päivinä -- paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin
  eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima
  tulee ylhäältä -- Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa
  kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin
  muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa
  uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. -- Vuoden kuluttua
  tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas,
  suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä.
  Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä
  rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen
  sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin
  kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia
  pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä
  kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon _Kersoniin_, missä hän
  vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään
  kuoli Syyskuun 16 p. 655.
  Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti _Maximus_,
  joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä
  väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä
  mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä
  luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän
  oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen
  pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään
  totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin
  jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen
  tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein
  uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen
  mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä.
  Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei
  kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan
  siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät
  uskollisina loppuun asti.
  Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä
  kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas
  Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen
  toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?
  Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään
  Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui
  paavi _Adeodotus_ jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä
  rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari
  Konstantinus _Pogonatuksen_ aikana solmittiin rauha jälleen v.
  680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin
  _kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen_, jonka keskustelut
  päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin _Agathoksen_
  vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään,
  laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin
  vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. -- Tällä tavoin
  saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä
  ajaksi säilymään. Ainoastaan _Libanonin_ vuorella tapaamme pienen
  Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän
  luostarin ensimmäisenä abbotina oli _Maro_, jonka mukaan näitä
  eriuskoisia nimitetään _Marolaisiksi_.
  Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko
  vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä
  se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen
  voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus,
  ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia
  vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä
  surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman
  äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen
  pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti
  estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä
  paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa
  eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä
  varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo
  annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei
  anna itseänsä pilkata."
  
  
  III.
  Winfrid eli Bonifacius.
  
   Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat
   hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.
  Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne
  historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme.
  Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen
  toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa
  virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee,
  miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen
  kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen
  Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin,
  kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta
  vähitellen poistui kristinuskon tieltä.
  Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista
  voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa
  jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka
  siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa
  nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen
  oppilaansa _Gallus_ (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat
  _Emmeran, Ruprecht_ ja _Korbianus_ julistivat evankeliumia
  Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä
  Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset _Amandus_ ja
  _Eligius_ sekä anglosaksilainen _Willibrord_. Viimmemainitun määräsi
  paavi v. 696 _Utrechtin_ arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen
  lähetyssaarnaaja oli _Winfrid_ eli _Bonifacius_.
  Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä
  halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua,
  vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat.
  Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa,
  jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun
  ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan
  nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän
  ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia.
  Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi
  edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat
  uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa
  kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan
  tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra,
  jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan
  keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten
  kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin
  hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille,
  jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me
  kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia
  _Friesiläisille_. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka
  Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle
  pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia
  vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi
  hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän
  varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta
  Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan
  Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen
  ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse
  uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan
  ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan
  mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat
  "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana,
  mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta.
  Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen
  paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti
  Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä
  nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten
  maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi
  hän _Hessiin_. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta
  tuhatta pakanaa.
  Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen
  kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti
  hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään
  lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista.
  Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan
  toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään
  sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä
  tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen
  saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen,
  järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka
  yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä
  valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi
  rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset
  ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut
  suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä
  työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka
  hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät.
  Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja
  pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen.
  Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen
  uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi
  määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan,
  antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin
  puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan.
  Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille
  sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee
  Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän
  ei ainoastaan _puolla_ Bonifaciusta, hän _käskee, vaatii, uhkaa_.
  Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella
  lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle
  lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän
  Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman
  patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle
  kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari,
  ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle
  ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen
  kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa
  samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun
  kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää,
  sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien
  järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään
  yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka