Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 17

  johdannon _Elias_ nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219
  muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa
  pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella
  "uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta
  heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan
  hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään
  sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo
  käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai
  vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä
  yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria
  siitä sen enempää kerro.
  Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden
  myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen
  oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää
  munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille
  maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli _Antonius Paduasta_,
  joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati
  Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä
  koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti
  Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan.
  Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin
  alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille
  Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa
  katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka
  tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat
  halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin
  komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta
  köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari -- niin arveltiin -- sai
  olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.
  Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta
  säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta _Honorius III_
  vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa
  sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi
  vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä
  velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta
  jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen
  aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja
  Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa
  lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.
  Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta,
  näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi _nunnayhdistyskin_, joka
  oli järjestetty _kerjäläismunkkien_ [Tällä nimellä kutsuttiin niitä
  munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme
  nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.]
  Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta -- hänen
  nimensä oli _Klara_ -- joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim.
  Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä
  elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran
  esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen
  luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen
  _kerjäläis-nunnayhdistyksen_, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He
  ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _Klaralais-nunnat_. Asettuen
  Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä
  vahvistuksen säännöilleen (1224).
  Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka
  pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit
  noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta
  omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä
  vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan
  noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi
  hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä
  toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin
  ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä
  _Tertiarein_ yhdistys.
  Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista
  kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse
  mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin
  antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan
  omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin,
  Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että
  Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen
  kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti,
  hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan
  henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet,
  puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän
  oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin
  ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän
  kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen
  ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden
  eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala
  katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen.
  Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen
  miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti
  unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen
  jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit,
  jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut
  todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian
  todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki
  uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole
  milloinkaan unohtuva.
  Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut
  Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi.
  Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä
  kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.
  Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa,
  niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia
  henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman
  paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan
  kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista
  oli _Bertold Regensburgista_ (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui
  monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia
  on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.
  Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman
  nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet
  jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä"
  Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!
  Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä _"harmajat
  veljet"_; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään
  _"pienemmät veljet"_. Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta,
  Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000
  luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.
  
  
  XVI.
  Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
  Dominikanit.
  
   -- teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne
   vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne
   latelevat vääryyttä.
   Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee
   uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia;
   onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan.
   Jes. 59: 3-4.
  Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein
  maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä
  oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä
  rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen
  tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat
  virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti
  yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen
  alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit
  puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta
  ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen
  jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa
  asemaansa säilyttää. Franskan kuningas _Ludvig VIII_, joka halvasta
  voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti
  _Avignonin_ (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui
  toivoton nuori _Raimund_ vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan
  kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat
  toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset
  taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten
  opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja
  kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa,
  mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen
  sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa
  Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta
  noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle
  ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa,
  mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.
  Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat
  _inkvisitsiooni-oikeustot_ ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229
  _Toulousessa_ pidetyssä _kirkolliskokouksessa_ määrättiin asia
  tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin
  tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi,
  että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin
  poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta
  kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn
  _inkvisitsioonilaitoksen_ "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim.
  Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta,
  jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen
  vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi
  yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.
  Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja
  vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut
  puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä
  sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan
  sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä
  valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa,
  kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa _vastustamattomassa_
  herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan
  perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan
  sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan
  koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.
  Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi
  ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin
  suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi _Gregorius IX_ uudet
  inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin
  nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla
  pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin
  syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion
  toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille,
  jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin
  kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä
  niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme
  silmäilleet.
  Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen _Dominikus
  Guzman_. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä
  säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena
  oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän
  armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein
  munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui _Osman_ piispa
  _Diego_ hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä
  itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin
  tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204).
  Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku
  koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka
  tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä
  tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa
  sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa
  tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne
  saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi
  ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui
  hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden
  vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat,
  miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti
  jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat
  köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin
  täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin
  kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin
  tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä
  hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta,
  valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen
  ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan
  saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua
  muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat
  Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon.
  Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan
  tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon
  Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää
  inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi
  heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on
  astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!
  Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan
  Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt
  suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei
  Anjoun piispa _Fulko_, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia,
  innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen,
  vaan vasta Honorius III antoi _Dominikanein munkkikunnalle_
  vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys,
  paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.
  Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat
  kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon
  vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä
  suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa
  kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen
  henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen,
  miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen
  haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki.
  Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen
  ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli
  julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman
  aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen
  ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä,
  huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä
  eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon
  pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa,
  ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä
  selvimmällä tavalla.
  Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina
  ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat
  maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä,
  viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin
  aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna,
  katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja
  sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi
  osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten
  riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he
  rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän
  nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin
  synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.
  Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa _Augustinuksen_
  munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan
  kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v.
  1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.
  
  
  XVII.
  Thüringin kreivitär Elisabet.
  
   Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.
  Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan
  noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät
  ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin
  näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken
  levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko
  näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia
  hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole
  arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon
  henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän
  ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras
  rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän
  vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden
  hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä
  aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä
  tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan
  yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä
  oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: _Thüringin kreivitär
  Elisabet_.
  Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan _Andreas II:sen_
  tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi
  hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu
  Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville _Ludvigille_, ja ajan
  tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain
  täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa
  läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa
  määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää,
  johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua.
  Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin
  äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset
  kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden
  viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin
  Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen,
  harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.
  Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi _Herman I_ kuoli, oli
  hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä
  morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin
  iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi
  julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui
  hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa.
  Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta
  aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi.
  Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden
  ikäinen.
  Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä
  edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin
  ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa,
  vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään
  ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen,
  jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää.
  Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui
  kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan
  asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille.
  Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä
  perusti _Eisenachiin_ fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä
  Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin
  armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen
  säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän
  tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä
  haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua
  hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän
  sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä,
  se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi
  maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli
  Herraa. -- Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä
  huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat
  lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi,
  monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille
  ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se
  estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä
  he saavat laupiuden".
  V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka
  oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan
  Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt
  täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen
  häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä
  täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi
  turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa
  _Ekbert_, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan.
  Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen
  avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä,
  ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti
  kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen
  kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun
  Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin
  tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet
  turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin.
  Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!
  Jo v. 1225 oli _Konrad Marburgista_ päässyt Thüringin hovin
  rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään
  tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli
  etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön,
  suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli
  hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen
  katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan
  sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen
  ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän
  autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli
  hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan
  eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään
  kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v.
  1233.
  Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad
  vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti
  totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli
  tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta
  kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon
  joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan
  kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin
  luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän
  elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin
  ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo
  helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli
  hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia
  lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka
  hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana
  lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin
  oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä
  vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet
  sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden
  parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin
  kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.
  Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä
  estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli
  tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati
  rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti
  tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan
  uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton
  alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on
  valheen valta maan päällä!
  Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän
  tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten
  korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen
  kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen
  palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat
  onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka
  oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet
  oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli
  kehottanut heitä ylistämään.
  
  
  XVIII.
  Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
  
   Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten
   lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.
  Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja
  hyväntahtoinen _Honorius III_ (1216-1227). Edeltäjältään oli
  hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken
  toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain
  käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut
  maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin
  omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia
  pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan
  _Fredrik II Hohenstaufi_. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt
  etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään
  saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli
  hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi
  jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa
  vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän
  taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon
  suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan
  turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin
  valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut
  täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui
  nyt _Gregorius IX_. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta
  teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen
  innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä
  ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi
  piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla
  tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä
  täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle
  jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut
  Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä
  toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin
  pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan,
  väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija
  yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin,
  joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan
  kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten
  Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen
  takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä;
  nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin.
  Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari