Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 17

johdannon _Elias_ nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219
muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa
pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella
"uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta
heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan
hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään
sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo
käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai
vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä
yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria
siitä sen enempää kerro.
Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden
myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen
oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää
munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille
maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli _Antonius Paduasta_,
joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati
Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä
koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti
Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan.
Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin
alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille
Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa
katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka
tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat
halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin
komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta
köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari -- niin arveltiin -- sai
olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.
Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta
säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta _Honorius III_
vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa
sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi
vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä
velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta
jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen
aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja
Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa
lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.
Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta,
näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi _nunnayhdistyskin_, joka
oli järjestetty _kerjäläismunkkien_ [Tällä nimellä kutsuttiin niitä
munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme
nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.]
Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta -- hänen
nimensä oli _Klara_ -- joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim.
Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä
elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran
esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen
luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen
_kerjäläis-nunnayhdistyksen_, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He
ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _Klaralais-nunnat_. Asettuen
Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä
vahvistuksen säännöilleen (1224).
Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka
pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit
noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta
omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä
vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan
noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi
hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä
toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin
ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä
_Tertiarein_ yhdistys.
Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista
kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse
mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin
antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan
omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin,
Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että
Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen
kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti,
hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan
henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet,
puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän
oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin
ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän
kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen
ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden
eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala
katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen.
Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen
miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti
unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen
jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit,
jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut
todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian
todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki
uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole
milloinkaan unohtuva.
Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut
Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi.
Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä
kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.
Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa,
niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia
henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman
paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan
kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista
oli _Bertold Regensburgista_ (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui
monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia
on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.
Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman
nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet
jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä"
Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!
Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä _"harmajat
veljet"_; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään
_"pienemmät veljet"_. Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta,
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000
luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.


XVI.
Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.

-- teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne
vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne
latelevat vääryyttä.
Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee
uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia;
onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan.
Jes. 59: 3-4.
Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein
maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä
oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä
rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen
tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat
virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti
yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen
alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit
puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta
ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen
jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa
asemaansa säilyttää. Franskan kuningas _Ludvig VIII_, joka halvasta
voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti
_Avignonin_ (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui
toivoton nuori _Raimund_ vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan
kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat
toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset
taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten
opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja
kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa,
mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen
sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa
Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta
noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle
ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa,
mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.
Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat
_inkvisitsiooni-oikeustot_ ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229
_Toulousessa_ pidetyssä _kirkolliskokouksessa_ määrättiin asia
tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin
tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi,
että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin
poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta
kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn
_inkvisitsioonilaitoksen_ "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim.
Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta,
jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen
vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi
yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.
Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja
vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut
puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä
sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan
sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä
valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa,
kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa _vastustamattomassa_
herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan
perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan
sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan
koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.
Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi
ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin
suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi _Gregorius IX_ uudet
inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin
nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla
pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin
syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion
toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille,
jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin
kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä
niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme
silmäilleet.
Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen _Dominikus
Guzman_. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä
säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena
oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän
armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein
munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui _Osman_ piispa
_Diego_ hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä
itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin
tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204).
Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku
koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka
tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä
tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa
sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa
tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne
saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi
ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui
hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden
vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat,
miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti
jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat
köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin
täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin
kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin
tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä
hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta,
valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen
ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan
saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua
muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat
Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon.
Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan
tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon
Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää
inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi
heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on
astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!
Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan
Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt
suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei
Anjoun piispa _Fulko_, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia,
innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen,
vaan vasta Honorius III antoi _Dominikanein munkkikunnalle_
vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys,
paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.
Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat
kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon
vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä
suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa
kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen
henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen,
miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen
haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki.
Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen
ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli
julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman
aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen
ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä,
huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä
eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon
pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa,
ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä
selvimmällä tavalla.
Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina
ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat
maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä,
viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin
aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna,
katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja
sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi
osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten
riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he
rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän
nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin
synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.
Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa _Augustinuksen_
munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan
kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v.
1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.


XVII.
Thüringin kreivitär Elisabet.

Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.
Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan
noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät
ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin
näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken
levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko
näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia
hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole
arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon
henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän
ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras
rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän
vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden
hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä
aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä
tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan
yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä
oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: _Thüringin kreivitär
Elisabet_.
Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan _Andreas II:sen_
tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi
hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu
Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville _Ludvigille_, ja ajan
tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain
täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa
läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa
määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää,
johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua.
Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin
äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset
kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden
viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin
Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen,
harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.
Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi _Herman I_ kuoli, oli
hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä
morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin
iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi
julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui
hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa.
Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta
aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi.
Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden
ikäinen.
Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä
edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin
ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa,
vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään
ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen,
jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää.
Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui
kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan
asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille.
Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä
perusti _Eisenachiin_ fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä
Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin
armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen
säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän
tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä
haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua
hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän
sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä,
se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi
maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli
Herraa. -- Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä
huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat
lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi,
monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille
ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se
estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä
he saavat laupiuden".
V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka
oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan
Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt
täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen
häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä
täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi
turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa
_Ekbert_, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan.
Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen
avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä,
ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti
kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen
kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun
Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin
tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet
turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin.
Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!
Jo v. 1225 oli _Konrad Marburgista_ päässyt Thüringin hovin
rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään
tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli
etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön,
suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli
hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen
katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan
sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen
ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän
autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli
hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan
eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään
kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v.
1233.
Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad
vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti
totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli
tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta
kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon
joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan
kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin
luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän
elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin
ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo
helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli
hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia
lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka
hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana
lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin
oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä
vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet
sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden
parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin
kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.
Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä
estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli
tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati
rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti
tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan
uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton
alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on
valheen valta maan päällä!
Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän
tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten
korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen
kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen
palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat
onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka
oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet
oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli
kehottanut heitä ylistämään.


XVIII.
Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.

Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten
lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.
Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja
hyväntahtoinen _Honorius III_ (1216-1227). Edeltäjältään oli
hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken
toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain
käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut
maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin
omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia
pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan
_Fredrik II Hohenstaufi_. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt
etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään
saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli
hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi
jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa
vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän
taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon
suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan
turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin
valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut
täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui
nyt _Gregorius IX_. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta
teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen
innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä
ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi
piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla
tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä
täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle
jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut
Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä
toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin
pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan,
väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija
yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin,
joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan
kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten
Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen
takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä;
nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin.
Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari