Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 03

kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa.
Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan
viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä
työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat
toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä
sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi
ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat
keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi
niistä on Metzin piispan _Krodegangin_ (k. 766). Auttaaksensa
papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja
elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he,
erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa
tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä
hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi
päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden",
määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään
sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia
kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista"
saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu
tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku
raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus
sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä,
koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän
laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan
_Ludvig Hurskaan_ aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi
kaikkialla frankilaisvaltakunnassa _Achenin_ kokouksessa (816). Monen
papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän
painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko
tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin
ennen arvaamattomaan eloon.
Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri
vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren
kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet
pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla.
Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen
kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman
keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat
kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.
Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä
yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan
rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja
rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat
sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon
synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien
kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa
eksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun
onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta
ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen
henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan,
niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja
siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon
varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli
keksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa
katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä
kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä
kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla
innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat
että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän
vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista
alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin
kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle
Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan
kirjoitti hänen oppinut ystävänsä _Alkuin_ (k. 804) kirjan, jossa
muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä
voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. "Niillä
mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada
Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko,
jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä
ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme
ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen
ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa
vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen
pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi
kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen
kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin
suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen.
Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista
kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle
mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä
noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous
_Frankfurt am Mainissa_. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi
kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei
pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja,
niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa;
kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä
yleisemmäksi.
Olemme maininneet _Alkuinin_ nimen. Hän syntyi _Yorkin_ kaupungissa
Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa
piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään
matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan
kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa
y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja
miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin
piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna
muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen
oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa
muita oppineita, joista etenkin _Paavali Warnefrid_ ja _Pietari
Pisalainen_ ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi
tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon
säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo
viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan
uskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin
hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti
hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon
usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja
voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn
seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman
raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa
sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne
opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde
teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan
kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon
kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen
vuosisadan pimeästä yöstä!
Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka
kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä,
jos niitä nimittäin arvostellaan _hänen_ aikansa kehityskannan mukaan.
Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen
sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren
hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen
ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs _postilla_ eli saarnakirja,
johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain
saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä.
Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja
epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi
kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen
saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös
Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut
alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi,
jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä
ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän
sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden
ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa
Alkuin Orleansin piispalle _Teodulfille_, joka vasta oli saanut
palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa
kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa.
Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain.
Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus
itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä
työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."
Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä
harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan
valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan,
joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari
säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään
lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin.
Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset
vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen
myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen
täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus
äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan
paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.
Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli
niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä
kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei
enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki
oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista
opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä
täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen
kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen
Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P.
Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä
syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan
sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen:
"koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden
Henki, joka _Isästä käy ulos_, se on minusta todistava", vaan sama
Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään
viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa
todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle
kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt
itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti
Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa
Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä.
Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa
(589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden
tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi
tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja
kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen
kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin
kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja
_Achenin kokous_ vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen
kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa.
Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista
Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.
Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa
valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja
kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin
Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan
luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa.
Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain.
Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se
väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon,
etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa,
kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen
teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan
erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden
latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen
opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi
Toledon piispa _Elipandus_ oppilaansa _Feliksin_ puolustamana sillä
väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa
merkityksessä. "Maria" -- niin hän opetti -- "oli vain Jumalan
palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan
palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä
aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli
korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui
Elipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka
kirkkohistoriassa on tunnettu _Adoptianismin_ nimellä, vastustivat
Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen
kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen
mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei
yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan
mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää
kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas
Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin
pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.
Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan
Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan
kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme
silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme
ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin
edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin
tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin
maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen
Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita
kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut,
uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan
maallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että
yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan,
miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan.
Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala
näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia
voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä,
viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. -- "Hänen neuvonsa on
ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."


V.
Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.

Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei
niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla
ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.
Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
Moos. 20: 4-5.
Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain
ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas
valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen
Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään
uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan
rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä
päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista
prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan,
ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan
kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille.
Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin.
Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina
uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin
Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä
puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin
silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu
pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole
vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä.
Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä
kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se
koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan
ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän
kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden
säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen,
vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti
rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon
silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät
täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset,
toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä
pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten
uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä
tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta
varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole
se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa
ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat
heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu
vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee _siltä_ apua.
Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa,
jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä.
Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa
sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi,
toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä,
hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on
Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka
kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!
Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita,
kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain
taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat
heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen
silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä
törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari _Leo III Isaurialainen_,
joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa,
kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle
kestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen,
vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran
seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen
mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän
ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin
koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan
sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen
väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia.
Kaksi puoluetta, _kuvainpalvelijat_ ja _kuvainraastajat_ taistelevat
tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen
hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja
tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa,
missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa
arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei
täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa,
seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät
enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan,
uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III
piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat
kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia.
Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side,
joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään
höltyi. Leon voimakas poika _Konstantinus V Kypronymus_ astui isänsä
jälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen _Konstantinopolissa_ (754),
jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat
sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki
kuvienpalvelijat" -- niin huudettiin tässä tilaisuudessa --
"perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen
tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on
Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko
riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan
maisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä
hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit,
käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi
Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset
rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla,
mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut,
paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä
niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa.
Konstantinuksen poika _Leo IV_ oli kyllä kuvainraastaja vaan kun
tämän puoliso _Irene_, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua
joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto
kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi
nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella
heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen _Nicaeaan_.
Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten
päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit
jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia
kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä
julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen
kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa
itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa
tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien
palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat.
Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä
kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien
tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan
koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa
viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää
itäinen kirkko n.s. _"ortodoksian juhlaa"_ tämän tapahtuman muistoksi.
Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin
alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden
voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen
eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka
senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa
huomiota, on _Johannes Damascenus_ (k. noin 760), vaan mikään
uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä
siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen,
vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa
sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka
vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta.
Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin
virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä
paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän
viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä
suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan
sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla
taistelee niitä vastaan.
Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä
kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli
kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle.
Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat
sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa
kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden
alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä
ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän
Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä
raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis
olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva?
Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen
tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?"
Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama
mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun
kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon
loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin
huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien
kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua
kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen
Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi
opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon;
samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei
kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä
arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin
edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen
varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin
monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon
"suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen
arvosteluansa.


VI.
Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.

O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla,
jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden
ilmoittavat. Jes. 53: 7.
Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat
viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän
nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä
ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan
saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa,
taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen
peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima,
joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua
ja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä
skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari _Ludvig
Hurskaan_ aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa
tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä _Harald_. Hän on
paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa
kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista
kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi
kristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa
itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan
seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli _Ansgarius_,
jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."
Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme
hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius
sai ensimmäiset tietonsa _Korbein_ jo siihen aikaan kuuluisassa
luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja
rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän
vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen
kruununsa loistoa. "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista
on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen
tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin
kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin
munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa,