Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 26

kuitenkin lähetetyt vainoojat hänen, ja hän tuotiin vankina takaisin.
Yöt päivät kiusattiin häntä vankilassa, kunnes hän häätyi kieltämään
uskonsa. Vapauteen häntä ei kuitenkaan laskettu, sillä arvokkaat isät
huomasivat, että miehen sydämmessä liikkui toisia ajatuksia kuin hän
pakosta oli lausunut. Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli kutsuttu
kokouksen tutkittavaksi esittämään epäiltyä uskoansa, poisti Herran
pelko ihmispelon hänen sydämmestään. Valtaavan kaunopuheliaasti
tunnusti Hieronymus kyynelsilmin heikkoudesta ja kuolemanpelosta
kieltäneensä totuuden ja luopuneensa jalosta ystävästään, joka
urhoollisesti oli kestänyt marttyyrikuoleman kauhut. Rukouksissa oli
hän vankilassa taistellut Herran kanssa ja saanut Häneltä syntinsä
anteeksi: nyt hän ei enää pelännyt, nyt oli hän altis kuolemallaan
vahvistamaan sitä uskoa, jota hän oli saarnannut Böhmissä.
Koettamattakaan vihaansa hillitä, tuomitsi kokous Hieronymuksen
heti poltettavaksi. Sääliväisyydestä tahtoi pyöveli sytyttää rovion
takapuolelta, vaan Hieronymus esti häntä sitä tekemästä, lausuen: "ei
niin, jos olisin kuolemaa peljännyt, en olisi tänne tullut". Tämä
tapahtui Toukokuun 30 p:nä 1416.
Sokeuden pimittämänä kokosi Kostnitzin kokous syntiä synnille. Sitä
kesti vielä kaksi vuotta: vasta Toukokuun 16 p:nä 1418 julisti
paavi _Martinus V_, joka monien rettelöiden jälkeen oli valittu
Juhana XXIII:nen jälkeiseksi, sen päättyneeksi. Turhaan koetettiin
päättäjäisjuhlallisuuksia tehdä mitä loistavimmiksi: haikein sydämmin
valittivat kaikki ajattelevat ihmiset, ettei kristikunta Kostnitzissa
mitään pysyväistä hyvää ollut saanut aikaan. Vaan ei kuulu vieläkään
synnintunnustus kristikunnan huulilta, vaikka marttyyrien veri huutaa
kostoa Jumalalle. Kuinka pimeä on vielä keski-ajan yö, miten kovat
ihmisten sydämmet! Ylpeänä ratsasti uusi paavi kaupungista loistavan
saattojoukon seuraamana. Sigismund talutti hänen hevostaan, kaksi
muuta ruhtinasta kannattivat jalustimia -- mutta Husin isänmaassa
nousi kansa kostamaan marttyyrein kuolemaa, ja vanhurskaan Jumalan
tuomio likeni likenemistään keski-ajan turmeltunutta kirkkoa.


IX.
Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.

-- Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.
Monesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta
uskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi
lähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran
uhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta
opistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja
jakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka
Kostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p.
ehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan
luulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän
kansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta
syttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset
asettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja
puolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja
ja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni
heistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas _Wenzeslaw_, Sigismundin
veli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia.
Päinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä
sytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan
kokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415
Pragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen.
Kokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto,
josta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia
kansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun
totuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin
tuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen
ja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan,
uhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena
Hieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä
pahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella,
että Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä
viimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin
julistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat
ylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia
ääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa.
Ei ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava
uskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan
vielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan -- mutta Kostnitzin
kokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.
V. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka
oli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun.
Sitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat
aseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten
vastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti
aatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki
ympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui _Taborin_ vuorelle, jolle se
rakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi _Juhana
Ziska_. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden
innostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata
ristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen
kirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan
tuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset
olivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin
Sigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä
paitse oli ruvennut "harhaoppisuuden" kiivaaksi vastustajaksi.
Böhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan
mahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain
hurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja
kurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan
urhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden
innostuttamina, _Deutschbrodin_ verisessä tappelussa (1422) lyötiin
valtakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua
rajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa,
pitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu
kostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m.,
kuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen
innostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä
lähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti
vuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin.
Missä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla,
liehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato
oli varma.
Vähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi
Husilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle
kansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen
(1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa.
Sävyisämpi, joka on tunnettu nimellä _Kalikstinit_, [Nimi johtuu
latinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen
solmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia
tärkeitä oikeuksia; toinen puolue, _Taborilaiset_, sitä vastoin
asettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten
ehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan
melskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se
rauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää
jumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja
kävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema.
Ei hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa
uuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty
päätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket
kävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset
jyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus
V kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli
pidettävä _Baselissa_ ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen
kuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen
toimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi _Eugen IV:nen_
toimeksi.
Baselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin
edellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät
saapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti.
Mutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä
tyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden
kirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti
Eugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi
hän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin
kiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui
Baseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla
Böhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella
olivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita,
joiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä
kohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan,
olivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita
tämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon
tuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset
olivat poistuneet kaupungista. "Eivät jumalattomat kestä tuomiota,
eivätkä syntiset vanhurskasten seuraa". Lähetystöä, jonka johtajana
oli tuo pelätty sotapäällikkö _Prokopius_, kohdeltiin suurella
kunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi
kuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin
ja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä
katsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka
keskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset
pois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous
saisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan.
Miten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! --
Hartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti
Baselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten
vaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään
ollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin
katolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot
auttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä
vallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi
ja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat
Kalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla
ehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa
nauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että
kirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä
suurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot
vapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat
rangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan.
4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä
vaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.
Paljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin
he, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä
ehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan
sopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että
Taborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin
ilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä
jyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan,
kielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä
asioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle.
Vihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia
kansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta
neuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun
Taborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan,
ennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman
mahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat
aseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus:
"Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa"
toteutui _Böhmischbrodin_ verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit
voittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten
sotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia
sankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa
Böhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman
mahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit
ja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot.
Kenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan
omaa syntivelkaansa, todisti: "Jumala on tuominnut kerettiläiset",
vaan Herran todistus kuuluu: "joka paljon on rakastanut, hänelle
monta syntiä annetaan anteeksi".
Näiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista
työtään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen
lakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut
päätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa _Ferraraan_
(1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää
karkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he _Florensiin_ jatkamaan
työtään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi
valitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon
monipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta
niin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä
sitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea
valtaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien
ahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari _Juhana VII Paleologus_
etsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko
puoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän
vihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä
kauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia
juhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti
maailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut
saavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla --
sen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta
kuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!
Turhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä
kristikunnalle, että "yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi".
Kun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä
paavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut
noista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet.
Hämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa
julistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä
hetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin
vaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä
he eivät huomanneet, että "yö kului". Mutta historia todistaa, että
ihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava
perikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy
kaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan
peräsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.


X.
Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.

-- Jokainen luulee tiensä oikeaksi, vaan Herra koettelee
sydämmet. San. l. 21: 2.
Olemme viitanneet paavien väsymättömiin pyrintöihin säilyttää
hallitsija-asemaansa kristikunnassa. Siitä he eivät vielä siihen
aikaankaan luopua tahtoneet, kuin jo kaikki enteet ennustivat
perikatoa tälle yritykselle. Ei niin kaukaista maata Euroopassa,
etteivät "Pietarin jälkeiset" koettaneet sen oloja halliten johtaa.
Niinpä tiedämme esim. että he, halveksien Turun tuomiokapitulia,
koettivat anastaa itselleen oikeuden yksin asettaa virkaansa Suomen
piispan. Vaan taitavasti valvoi kapitulikin puolestaan etujaan,
jos kohta se ajanhengen tahraamana ei suinkaan ollut arka keinojen
suhteen. Tämän näemme selvästi Juhana Westfalin kuoleman jälkeen.
Hänen jälkeisekseen valitsivat Turun kaniikit _Bero Balkin_, joka
heti vaalin jälkeen riensi Avignoniin saadaksensa paavin vahvistusta.
Ei hän sinne tyhjänä lähtenyt -- se olisi tosiaan ollut hukkamatka!
-- vaan varustettuna hyvällä kukkarolla. Hankkiaksensa valitsemalleen
piispalle riittäviä lunnaita, oli kapitulin kiireessä täytynyt myydä
tuomiokirkon tiluksiakin. Paavi tyytyi rahasummaan: Turun piispaksi
pääsi _Bero II Balk_ v. 1385.
Tämä mies oli syntynyt Vehmaan pitäjän Palkisten talossa.
Viimmemainittu nimi muistuttaa tuosta vanhasta aatelissuvusta,
johon hän kuului. Nuorena oli hän harjoittanut opintoja ulkomaan
yliopistoissa ja saanut maisterin arvon, mutta noita jaloja
herätyshuutoja, joita siellä siihen aikaan jo kaikui, "ei hän
kuulevin korvin kuullut". Hänen toimensa piispana osottavat
selvään, että hän oli vento vieras kirkon jo alkaneelle suurelle
uudistamistyölle. Bero oli noita keski-ajan sokeita paimenia, joiden
silmämääränä oli loistava jumalanpalvelus ja kirkon maallinen valta.
Semmoisena oli hän kyllä uuttera, vaan ei ole todistus tämä omiaan
ennustamaan valoisampaa tulevaisuutta syrjäisen Suomen Siionille.
Kerrassaan arvottomiksi emme kuitenkaan saa Bero piispan toimia
tuomita. Niidenkin kautta valmisti kaikkivaltias Jumala isänmaatamme
uskonpuhdistuksen aikaa vastaanottamaan, vaikka ne aivan toista
tarkoittivat.
Jotta Turun tuomiokapituli paremmin voisi tehtäviään toimittaa,
perusti Bero siihen arkkidiakoninviran (1389), toimittaen sen
omistajalle useita lahjamaita. Tuomiokirkon rikastuttaminen ja
siellä pidettävän jumalanpalveluksen korottaminen mitä suurimpaan
loistoon näkyy olleen hänen hartain huolensa, ja paljon hän siinä
suhteessa vaikuttikin. Ollen hyvässä sovussa kuningas _Eerikin_ ja
_Margareeta_ kuningattaren kanssa, sai hän heiltä suurta rahallista
apua pyrinnöilleen. V. 1403 lahjoittivat nämä ruhtinaat Turun
tuomiokirkolle 300 naulaa hopeaa (noin 14,000 nyk. Smk.) sillä
ehdolla, että "tuomiopäivään asti" kerta päivässä _missa aurorae_
[Latinalainen sana _aurora_ merkitsee aamunkoitto. Kysymyksessä
oleva messu sai tämän nimen, koska se määrättiin toimitettavaksi
varhain aamulla.] niminen messu kirkossa luettaisiin heidän,
heidän vanhempainsa ja ystäväinsä sielujen edestä. Tuomiokirkkoa
koristettiin ja laajennettiin. Niinpä rakennettiin siihen vanhojen
lisäksi uusia, komeita kuoreja ja niihin hankittiin alttareita
messujen toimittamista varten. Tällä tavoin karttui myöskin
tuomiokirkossa palvelevien pappien luku. Heidän palkkaamisekseen
lahjoittivat hurskaat ihmiset, yhä uusia elatus- ja palkkatiloja.
Muistellessamme Turun silloisen tuomiokirkon sen ajan oloihin katsoen
melkoisen suureksi kasvanutta omaisuutta, emme suinkaan saa unohtaa
niitä pyhäinjäännöksiä, joita siinä säilytettiin. Meidän käsityksemme
mukaan ei niiden arvo ollut suuri, vaan keski-aika piti niitä
tavaroista kalliimpina. Todistuksena on sekin seikka että niiden
kunnioittamista varten Beron aikana määrättiin eri juhlapäivä (1396).
Jotka saapuivat tähän juhlaan ja oikeassa mielessä sitä viettivät --
niin sanottiin -- he pääsivät pyhimysten ansion ja siitä vuotavan
ilon osallisuuteen. Miten lukemattomia eksytyksiä on katolinen kirkko
totuuden nimessä kylvänyt meidänkin esi-isiemme sydämmiin!
Bero piispa ei pitänyt huolta ainoastaan Turun tuomiokirkosta: hän
valvoi myöskin laajan hiippakuntansa parasta, koettaen kaikkialla
saada katolisuuden valtaa maassa turvatuksi, taatuksi. Suomen
sydänmaissa ja sen pohjoisimmissakin osissa syrjääntyi hänen aikanaan
pakanuus kristinuskon tieltä. Hänen ajoiltaan mainitaan monta uutta
kirkkoa (Ruskossa, Säkylässä, Köyliössä, Laitilassa, Pälkäneellä
y.m.), joista useat epäilemättä syntyivät uutteran piispan toimesta.
Valtiollisellakin alalla esiintyi Bero. Hän matkusti muutamia
kertoja Ruotsiin, missä otti osaa verraten tärkeitäkin kysymyksiä
ratkaistaessa. Suurempaa etevyyttä hän ei kuitenkaan näissä toimissa
näy osottaneen, vaan hallituksen suosiossa hän elämänsä loppuun
asti pysyi. Sen huomaamme siitäkin, että hän v. 1409 sai Maskun ja
Piikkiön pitäjät lahjaksi.
Bero Balk kuoli Kesäkuun 29 p:nä 1412.


XI.
Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.

-- vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.
Tämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun
14 p:nä 1357. _Tavastien_ suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun
isä, _Olavi Tavast_, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään
Hemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi
epäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo
kirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä
suinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen
kehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei
erehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran,
sillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.
Maunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on
ensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun
se on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko "koittona
ylhäältä etsi" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme
aikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon
Pragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo
tavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen
askeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon,
tutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta,
että nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta
myöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen
aikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa
jo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus
vaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja
valheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra
näissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä
silmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin
Suomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen:
"vartija, mitä yö kuluu?"
Luultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan
jatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas
_Eerik Pommerilaisen_ kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä
vuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan "rakkaaksi papiksensa". V.
1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta
myöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli
joutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä,
matkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä
vihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).
_Maunu II Olavinpoika Tavast_ oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän
ryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa
ikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta
voimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut
paljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi.
Vaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa
kuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu
noudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten
levoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle,
herättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut
rohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa
vastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla
poikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli
ryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa "pään ja
jäsenten suhteen". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo
tiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon
erehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa
hoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin,
jonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi
vaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua
samaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena
ovat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti
tahdomme tarkastaa.
Palattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan
edeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme,
hankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen
jumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle.
Johdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli
Maunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista
sittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.
Jo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet
pitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja
Jumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä
ajanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla
että omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään
Suomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa
katolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia
koskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja
kirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen
omaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua,
vaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan
vaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki
oppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon "omansa ja
vanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja
pyhän Birgittan kunniaksi" _pyhän ruumiin kuorin_. Siinä palvelevan
papin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja
säätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava
Tavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin
kanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka
erinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa
laitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. -- Monta muuta
uutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana.
Niistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin,
Paavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton
itse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt
pappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan
hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret,
valtakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat
kaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä
Turun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa
elämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus
ennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta
kymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi
kasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen
viehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan,
ja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki,
huomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota
hän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan
ja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti
toimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin
itseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät
Jumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään
perimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi
suureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita,
puolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen
itseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten
verojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun
asukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan
Turun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten
irstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat