Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 10

omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava
on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan
toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin
oli keskiajan toisella aikakaudella esim. _Salernon_ yliopisto
lääketieteen kuuluisa koti, _Bolognassa_ harjoitettiin lakitiedettä,
ja _Pariisin_ yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja
filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu
opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja
harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.
Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa
Pariisissa levittivät tieteen valoa, on _Pietari Abailard_ kuuluisin.
Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta
kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän
muun ohessa kuunteli mainion _Wilhelm Champeauxlaisen_ luentoja,
himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei
aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se
kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard
voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille
kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän
jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt,
saattoi perustaa oman koulun ensin _Meluniin_, sitten _Corbeiliin_.
Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä
puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta
tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä
järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut
esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa,
joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon -- kaikki
oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen
lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta
ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan
salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa
ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät
aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen
totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.
Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä
alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen
maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen
kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia
nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta
tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä.
Eräs vanha tuomioherra _Fulbert_, jonka talossa hän asui, valitsi
hänen veljensätyttären _Heloisen_ opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan
niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville
nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja
erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa
sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa
valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle
kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat
osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen
katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli
trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta
avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että
ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa
uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait,
ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan
jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset
teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän
väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko
maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka
vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden
varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan
valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin
ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus
Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta
tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon
orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen
rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus
ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää,
että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt
sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle
mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon
pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa
Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan
avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä
kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise
aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä
syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin
mainetta tiedemiehenä.
Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard,
erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin
tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin
hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin
uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön,
etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei
hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan
Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty
viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi."
Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan
kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä
ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka
jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.
Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan
skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen
uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen
tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on
silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän
kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää
monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle
ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen
epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien
usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä
tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka
verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse
sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka
tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja
tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti
ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan,
jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän
väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim.
kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti,
ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti
ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin
ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman
ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran
sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä
totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta
Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa
Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima
riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä
pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin
muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan
parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.
Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen
kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä
hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin
onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle
onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä
erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee
joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei
hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa
Augustinuksen "Tunnustuksista."
Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan
Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän
täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa.
Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat
vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä
vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli
heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena
heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen
kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V.
1121 pidettiin kokous _Soissonsissa_. Sinne kutsuttiin Abailard
vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen.
Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet
pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin
heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa
hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän
Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä
vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen
ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui
hän erääsen _Klairvauxen_ seuduilla olevaan viehättävän kauniisen
laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut.
Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne
rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen
majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin
saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin
heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan
ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos"
(Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ
kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.
Siihen aikaan oli Heloise _Argenteulin_ luostarin johtajattarena.
Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet
nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen
rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy
muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet
hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia,
seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta
pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä
puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää
vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän _Gildaan_ luostarin
abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä
tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle
vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise
huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän
konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä
Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei
toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta,
joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen
vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra,
huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen
ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä
toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on
sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä
ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei
pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "-- -- -- minä olin
ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten
kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen
Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun
verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun
lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit
meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät
ijankaikkisesti taivaassasi. -- Niin, elä onnellisena Kristuksessa,
Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."
Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan
kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä
voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä
alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista
korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan
jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä
kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä
lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan
miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.
Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle
tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi
taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen
silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä
hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota
suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät
hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata
harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin
toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin
saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen.
Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko
pappia _Sensin_ tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus
lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman
paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa
saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, _Bernhard
Klairvauxlainen_, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla
sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman
totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti
kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli
päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän
itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi
vahvisti tämän päätöksen.
Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin
lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo
vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi
jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti _Pietari Kunnianarvoinen_
rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä
matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli
joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti
häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille
turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi
opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän
rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista
innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt
sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa,
ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä
taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista
valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin
anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen
kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa
elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa
tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen
voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen _Marselluksen_
luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa.
Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten
mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142
pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse.
Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa
uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään
meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka
hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan
on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse
järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen
elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin
pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen,
vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy
näillä sanoilla: "-- -- Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät
tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle.
Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se
minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi."
Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen
rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen
ainoastaan Kristukseen.
Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin
kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen
lepokammio.


VI.
Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.

-- kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja
elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.
Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan
tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.
Keski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä
voi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten
"Pietarin jälkeiset" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa
valtaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka
korottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan
olisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on
kuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja
voitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se
tuomittu kuolemaan, sillä "maailma katoo ja hänen himonsa". Herran
sana todistaa, että ainoastaan "se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
ijankaikkisesti." Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen
loisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen
Kristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan
jättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi
ja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan
tämän taistelun pääpiirteet.
Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki
arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen
kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja _Paskalis II_
(1099-1118) riitaantui _Henrik IV:nen_ pojan, Saksan kuninkaan
_Henrik V:nen_ (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa
kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon
investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110
tehtiin sopimus _Sutrissa_. Paavi myöntyi siihen, että papiston
tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen
vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen
suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.
116
Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee
tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten
onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan!
Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi
aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta
tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen,
soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille
uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen
investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan
simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan
mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna
pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien
viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille
antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat
kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan
1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi
vuotta myöhemmin.
Seuraava paavi _Gelasius II_ ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän
hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin
täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten
vihaa. Vasta hänen seuraajansa _Kalikstus II_ saavutti niin vakaan
aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua.
Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon
kirkolliskokouksen _Rheimsiin_ (1119). Se julisti Henrikin pannaan
ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet
noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin,
yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista.
Chartresin piispa _Ivo_, Vendomin luostarin abboti _Gottfrid_
y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa
käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat
keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat."
Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden
puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä
selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei
suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta
todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran
seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta
se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit
ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa"
tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa
"lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä,
ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen
ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut.
Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän
maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat
kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin
lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti _Wormsin sovinto_ riidan niin,
"että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi
hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa
heille _valtikka; sormuksen_ ja _sauvan_ antamisesta sitävastoin
tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."
Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari
ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa
keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut
vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien
näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja
Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä
edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua
vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on
polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille
kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa,
sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa
Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä
vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla
on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei
ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut
kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!


VII.
Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.

-- ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.
Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
Room. 14: 17-18.
Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi
levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti
munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme
halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka
luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää
elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman
vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta
suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat
kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos
alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole
kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä
ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin
tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana
lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta,
nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta,
joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan
eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin
luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi
nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma
voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa
nähdä. He ovat _tahtoneet_ luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen
itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä
ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria,
että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät,
virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle
seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia
ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.
Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli
ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan
siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi
Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat
nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän
luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta
lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa
syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat,
antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää
toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina,
vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota
maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin
sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen
ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran
yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja
turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin
ennen mainittu abboti _Pietari Kunnianarvoinen_ (k. 1156), jonka
luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein
sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän
näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä
karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja
vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten
sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin
valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen
eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu
ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri.
Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva
vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös _Bingenin_ luostarin
perustajatar ja johtajatar _Hildegard_ (k. 1178), jonka varoittava
ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta
vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa
ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan
pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten
syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin
kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät
häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard
Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia,