Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 09

keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika
uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine
sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa
kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin
lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka
on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää
näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan
arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.
Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan
niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat
kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä
maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen
pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on
juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja
eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä,
vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo
Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema
monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että
heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut
majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin:
lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken
omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla
tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen
tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin
uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten
jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian
omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon
emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat
lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei
yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka
sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään
tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa.
Etenkin kun _seldscukkilais-turkkilaiset_ alkoivat levittää
valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin
turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari _Aleksius
Komnenus_ länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle
valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen
ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin.
Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki _Pietari
Amiensilainen_, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista
kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka
alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan
länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan
niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa
muistojen pyhään maahan.
Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen
viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen
yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee,
luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana
lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat
vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin
seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia
vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja
jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan
pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin,
järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta
hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki
tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin,
karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli
sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet
sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin
nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute
sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään;
eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he
yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla
sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan
kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle.
Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden
kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa
ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri
laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin,
minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta
saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä.
Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä
hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle
puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus
ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita
kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän
jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä
Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti
Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan
suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä
tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden
ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna
vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää
kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.
Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten
uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet,
kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli
kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi
jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan
Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli
hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka
kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle
kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän
ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta
säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia
Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 -- kirkon korkein johtaja on
itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan
nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta
tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran
sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari
Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen
alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun
"Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli
harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja
kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli
Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui
hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita
ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen
uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.
Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden
johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua _Gottfrid
Bouillonilainen_ ja veljensä _Balduin_, Franskan kuninkaan veli
_Hugo Vermandoista_, Flanderin kreivi _Robert_, Tarentumin ruhtinas
_Bohemund_, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa _Tankred_ sekä
Toulousen kreivi _Raimund_. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin
300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat
ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen
osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden
lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi
keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä
kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin
viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja
vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid
Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta
etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin.
Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat
kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus,
jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen
voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian
portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt
päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen
suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä
piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani _Kerbog_, johon
Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet.
Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt?
Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen
kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä
keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään
kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki
nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen
valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa
_Ademar_ ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo
sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä
äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt
voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni
jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen.
Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon
tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia
vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä
ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan
valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun
koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa
perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes
vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella
enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä
pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen
Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem,
Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi
oli sotajoukko supistunut -- se ei lukenut kuin 22,000 miestä --
ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat
niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla
puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit
muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla,
kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti
ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina,
kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä,
ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui
ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000
muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi
tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat
voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon,
missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.
Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin
Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua
kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun
seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid
Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija."
Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi
valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.
Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka
ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja
pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan
menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan
pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden
suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä
taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka
innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut
sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä
valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa,
niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken
vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme,
miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen
alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset
toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen
sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on
sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä
se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen
kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät
kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee
lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän
aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten
tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain
se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota
vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat
kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi
sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?


IV.
Kanterburyn piispa Anselmus.

Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee
viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän
viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.
Jota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan
tiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina
vuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja
katedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita.
Edelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut
syntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten
alkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen
kuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen
koulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista
suuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa
sekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna _Skolastisuuden_ [Nimi
johtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin
arvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.
Skolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon
oppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa
katsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen
teoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon
p. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia
erehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen
tunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin
yhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen
palvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan.
Skolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen
tiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden
hajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia
raamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi,
vaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia
ja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät
he jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa
yhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat
sukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten
petollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota
rohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä
selvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää
kristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä
harrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan
kristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä
uskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous,
jota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet
riittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa
luulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla
vaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään
totuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli
miltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat
skolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
Aivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen
nimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet,
päinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö
on omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on
esim. Kanterburyn piispa _Anselmus_.
Tämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta
munkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta
ja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli
Anselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset
huvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa,
eikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi
häntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja
sukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken
tosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman
kodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita
harvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman
joutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään
sitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi
hän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin
myrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa -- sen
hän tuntee -- hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo
kiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä!
Ilman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista.
Sinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa.
Kolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin
saapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin
luostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän
paikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan
luostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. "Täällä on
minun leposijani oleva" huudahti hän "täällä on Jumala yksin oleva
minun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni
esineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni
ja iloni." Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078
hoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v.
1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen
luostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten
vaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa
vaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi
hänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään
häntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista,
Jumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka
suuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti
kuolemaansa asti v. 1109.
Vaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat,
vaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis
uhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli,
sekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta
täällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan
hänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi
muuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden
samankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan
Hänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä
uskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten
ihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi
julkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että
ainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän
oli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä,
ja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat
asettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia
hänen mietteitään:
"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin
älytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään.
Älköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen
kirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua
tässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi
tutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on
semmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön
hän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa.
Ensin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa
lihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun
uskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä
hän mitään älyä". -- Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen
Anselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon
palvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka
eksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut
toisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan
tielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan
vapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii
häntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa
murtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan,
vaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta,
joka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana
vaatimuksena. -- Miten kauhean suuri on valheen hengen valta
keski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla
asettautua taisteluun sitä vastaan!
Ihmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. _ontologisen
todistuksen_ Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä
miettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon
käsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite
olemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä
todellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua
se oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan
kaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien
perille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes
vihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos
kohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa
kirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia
muistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla.
Anselmuksen todistus kuuluu: "Se, jota suurempaa ei voida ajatella,
ei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä
siinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi.
Tämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on
viimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana.
Ensinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana."
Siihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta
todellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset
väittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain,
toiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen
kannattajat ovat tunnetut nimellä _nominalistat_, viimmemainitun
edustajia kutsutaan _realistoiksi_. Ajanhengen pakottamana
siirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista
_Roscellinus_ alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen,
uhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen
realismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä
vastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän
kolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti
mainettansa ajattelijana, ja kristittynä.
Kirjassaan "Miksi tuli Jumala ihmiseksi?" koettaa Anselmus
kehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen
hänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja
esiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen
hänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta.
Vasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon
etenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti
sitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista
voi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän
maksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista
edustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m.,
aavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt,
käsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen
esiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä
huomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka
mukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna
lunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran
kuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että
hän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin
kannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka
kuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen
kirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää
monta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa
vaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.
Anselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota,
jotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain
urotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta
työtä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin
näkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät
älyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet
ratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa.
Mitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana
riehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se
antoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun.
Sentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja
jos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja
nöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet
ovat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa
hän on. "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän
armon" todistaa Herran sana.


V.
Abailard ja Heloise.

Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä,
joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen
tuli koettelee.
Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle
rakentanut on, niin hän saa palkan:
Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee
itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.
Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä,
sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään
valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella
näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan
opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan
ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi
ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne
jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan,
liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton.
Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin
papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia,
ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli
koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja