Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 20

valtakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin
kasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden
Pohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi
kahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi,
kääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo
oli nyt ratkaistava.
Kuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas _Maunu Latolukko_ alaikästen
lastensa hoitajaksi määrännyt _Torkel Knuutinpojan_ (1290). Parempiin
käsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas
ja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän
päätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten
alituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä
vuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut
valmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin
olivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti
Novgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia,
käy selville eräästä paavi _Gregorius X:nen_ kirjeestä noin vuodelta
1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja
hävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet
kristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä
paikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa
heitä "jumalattomassa opissaan". Kirje kehottaa Ruotsalaisia
ristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä
Torkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta.
Siihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen
aikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten
kanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon,
purjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat
ristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava
Ruotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat
katoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu
miltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä
kirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin
vilahdukselta vain.
Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti
Torkel Knutinpoika _Viipurin linnan_. Vielä samana kesänä palasi
hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan
seurannut Vesteråsin piispa _Pietari_, vaan eivät kerro aikakirjat
mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa,
on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä.
Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä
ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen
monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui
kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen
Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden
vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme --
sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön
kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta
ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset
unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan
ylistys.


XXVI.
Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.

Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa
asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka
taitaa minun syöstä maahan?
Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs
tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä,
sanoo Herra. Obad. 3-4 v.
Monesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin
tiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten
ja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa
uhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää
esiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui
paavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi.
Kolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten
mutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla "Pietarin jälkeiset",
edeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja
kartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta
noudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee
maahan.
Kun _Nikolaus IV_ v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi
paavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä,
jonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa
muutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat
keskenään eripuraiset puolueet valitsemaan _Coelestinus V:nen_, tämä
kun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut
mitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies,
joka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle,
jolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies
oli kardinaali _Gaetani_. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana
ja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja
astui nyt itse nimellä _Bonifacius VIII_ paavinistuimelle v. 1294.
Neapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja
tavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin
kuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan,
lukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset
Roomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että
"Jumala seisoo ylpeitä vastaan".
Uuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen
lapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava
puolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän
sulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta
epäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä
masentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla
koetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi,
jota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan
sanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: "Bonifacius anasti
valtansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on
kuoleva kuin koira". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin
toiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat
sattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.
Noudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita,
aikoi Bonifacius "asua korkeassa linnassa". Häntä ei enää jalostuta
edes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen
silmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu
maallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden
kansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää
innostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena
vieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti
vaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon
kannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: "kuka taitaa
minun syöstä maahan?"
Bonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan
hallitsijana oli siihen aikaan _Filip IV Kaunis_. Hän oli
vallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki
mahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu
paavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin
pitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.
Filip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen
jatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä
seikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan
rajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä
vaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta
kuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän
pannalla. Filip vastasi: "kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että
maallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä".
Huomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan
hänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti
salasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa
kuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui
lykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi.
Mutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua
kuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen
rauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa
ystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton _Albrekt
Itävaltalaisen_ kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi
jyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään
kiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko,
kuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota
kannattaakseen.
Ylpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna,
valmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v.
1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla.
Semmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty
Roomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku
ollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä
Roomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja
alhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla,
arvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius
VIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan
tavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa,
kävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle
juhlalle antoi hän historiallisen nimen "riemuvuosi", verraten sitä
vanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin
anteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi,
rukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa
ja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: "kas, tässä on kaksi miekkaa!
Tässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!" Riemastuneet
pyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon,
mieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä
tulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!
Näiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään
vastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan,
päätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen
vastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle
veroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä
kirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava,
julistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä,
kerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. "Joka ei älyä, että kuningas
maallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin,
riippumaton, hän on hassu" lausui hän paavin vaatimusten johdosta.
Sitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin
(1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan
puolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan
aikaan, tuon röyhkeän "Unam sanctam" [paavien bullien -- käytetään
niitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista
paavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:
"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta
päätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja
hänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi
miekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit
lausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän
vastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on
kirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on
käytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua
kuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen
mukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle,
maallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi,
ellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy
oikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos
korkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin,
niinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia,
vaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan
asettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä,
Manilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden
säädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus
on jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto".
Vielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius
uhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää
aikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista
rikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan
itseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat
kyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös
oli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan
tuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä
ja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti.
Hän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava
Syyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan
lähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta
sekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään
arvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa
tuon jumalattoman joukon kädestä. "Minä olen petetty, niinkuin
Kristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän", lausui hän
kyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut
hänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen
vankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen
aikansa loppunut masennettuna, "maahan syöstynä" päätti Bonifacius
VIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään "elävien ja kuolleitten
tuomariksi", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.
Loppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi
sitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen,
_Benediktus XI_, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä
myönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa
voimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli
ehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta
kerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa
Bordeauxin piispan _Bertrandin_, jonka valitsemista paaviksi hän
oli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että
hänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle.
Tätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi
päästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa
suostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä _Klemens V_. Viekas
kuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens
V jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti _Avignonin_
paavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius
VII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius
VIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi
paavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.


XXVII.
Turun tuomiokirkko.

Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te
sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.
Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien
kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se
hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä
miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän
meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen.
Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme
aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,
miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan
maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen
pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää
kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä
muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä
paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö
jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen
kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa,
ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin
tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen
ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket
niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,
ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä
köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen
rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat
valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista
alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten
vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä
huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen
innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan
jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,
vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat
erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko
siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa
muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua
historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan
oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä
toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen
aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,
löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat
neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291
kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin
virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.
Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,
Jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät
he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja
yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa
noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius
kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan
muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin
puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen
piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies
oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme
hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka
painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin
Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen
suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on
kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät
muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa
maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse
kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa
Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa
valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille
"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina
palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin
kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta
1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin
Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö
edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,
jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan
Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine
taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan
vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin
kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan
vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin
enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset
kilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa.
Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen
kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat
pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin,
missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo.
Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme
aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,
miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan
maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen
pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää
kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä
muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä
paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö
jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi
vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei
kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme,
oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan
myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin
monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,
ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä
köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen
rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat
valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista
alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten
vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä
huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen
innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan
jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,
vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat
erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko
siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa
muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua
historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan
oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä
toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen
aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,
löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat
neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291
kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin
virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.
Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,
jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät
he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja
yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa
noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius
kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan
muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin
puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen
piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies
oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme
hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka
painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin
Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen
suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on
kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät
muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa
maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse
kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa
Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa
valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille
"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina
palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin
kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta
1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin
Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ
edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,
jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan
Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine
taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan
vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin
kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan
vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää
muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan.
Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen
innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat,
sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain
huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä
odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta
aikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat
turmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei
ollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet,
ei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija,
Bonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi
hän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme
paavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on
kuolemaan tuomittu. -- Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä
Suomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon
parempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan
toivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut
Turun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon
temppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita
sekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet,
sen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu,
jota papit suitsuttivat kaikkialle -- kaikki teki valtaavan
vaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen
he katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa.
Ei yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä,
vaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä
opettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä
hopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on
koittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä
totta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen,
synninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan
salaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri
Turun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva
uskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi
nouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon
kasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas
kuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko
tätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä
paljo hän isillemme opetti.
Turun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti
Maunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo
tuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin