Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 18

  aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat,
  mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen,
  Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"
  Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle
  v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain
  kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan
  pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta
  toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli
  kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä
  lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin
  yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain
  oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen
  ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin
  verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat
  nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään
  kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien
  kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius
  jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen,
  ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista
  vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat
  itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden
  vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja
  kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra,
  ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle
  ihmissuvulle.
  Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa
  levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä
  puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi,
  väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki
  jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari
  puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen
  Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat
  he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä.
  Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen
  korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä
  jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa
  kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan
  uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat
  vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin
  vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa _Eberhard_
  Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat:
  "jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen
  puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä
  niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat
  rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia
  sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat
  yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken
  vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän
  rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin
  he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain
  palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen
  suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa
  on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata
  erehtyä". -- Miten oli taistelu päättyvä?
  Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut
  liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin
  liittyi Franskan kuningas _Ludvig IX:kin_, ja Fredrikin sotajoukot
  piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan
  yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli
  tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan
  johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei
  jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. -- Toivottomuuteen päättyi
  varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli
  surusta ja mielipahasta v. 1241.
  
  
  XIX.
  Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
  
   Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut
   olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.
  Gregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen
  kuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat
  uuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet,
  kenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen.
  Vihdoin korottivat he paavinistuimelle _Innocentius IV:nen_ (1243).
  Jo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut,
  osotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta
  Roomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen
  viimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä
  vastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei
  itse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään,
  että kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius
  olisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa
  edullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun
  tuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi
  oli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan
  mahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai
  kokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään
  käyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan.
  Toimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia,
  jotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa,
  lausuen: "niin hänen valtansa sammukoon". Saatuansa tämän kuulla,
  lausui Fredrik: "nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki
  kunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut", ja laskien kruunun
  päähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: "ken
  uskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?"
  Urhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan
  koettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa:
  he sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului
  muutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän
  ilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena
  tulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen.
  Huomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik
  III:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: "aina olen
  koettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan
  apostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä
  ja itsensäkieltämisessä". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen
  uskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen
  elämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin
  halpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan
  kirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät
  oikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän
  vaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik
  II:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen
  huokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan,
  sillä hänen todistuksensa kuuluu: "Kristus perusti papillisen
  kuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen
  vallan avaimet p. Pietarille".
  Pannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika _Konrad IV_ v.
  1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka.
  Paavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin,
  vaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden
  surunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan
  _Konradinin_ puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti _Manfred_,
  viimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa.
  Yritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi
  (1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen
  (1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa
  häntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig
  IX:nen veljelle _Kaarle Anjoulaiselle_. Näitä toimia Hohenstaufien
  kukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla _Urbanus IV_
  (1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi
  Manfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa
  voimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin
  sankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui _Beneventumin_ tappelussa
  (1266). Paavi _Klemens IV_ (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian
  kuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat
  kärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja
  harjoitti. "Kristuksen sijainen" ajatteli valtaansa eikä onnettomain
  kyyneleitä!
  Raskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä
  muisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he
  nuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta
  mainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten
  eripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli
  kieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat
  häntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin
  päätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa.
  Voitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan
  itse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli.
  Mutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa
  lyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan
  kaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja
  tuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun
  29 päivänä.
  Tällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa
  voimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia.
  Paavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta,
  ja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen
  kuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin
  verinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan,
  vaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka
  viimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen
  yksityisseikkoja, ohjasi Hän, "joka maailman alusta on tuominnut".
  
  
  XX.
  Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
  
   -- ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku
   ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.
  Jota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra
  niitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla
  kirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää
  kansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut
  kärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian
  antaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä,
  kunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä,
  vaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.
  Olemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli
  kolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan "ei hukkunut raadollisten
  toivo" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen,
  joka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä
  mies oli ensimmäinen varsinainen piispamme _Tuomas_. Hän oli kotosin
  Englannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen
  seurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut
  Upsalan tuomiokirkossa.
  Löytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan
  tilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden
  huomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun
  maailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat
  tätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa
  hoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista,
  piti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli
  Rooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja
  täällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan
  että he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä
  minkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim.
  Honorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa
  siitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden
  tuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena
  tämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti
  ahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi,
  kieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä
  mitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni
  seurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin
  voitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua,
  on selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi
  kohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli
  sortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon
  levittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä
  tulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti
  lähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy
  aluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi
  kuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat
  Novgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen
  lahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti
  valtaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa
  ja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi
  lähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon
  uskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten
  kukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas
  piispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon
  Karjalaisia, "miltei koko kansan", käyttääksemme venäläisen kronikan
  sanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta
  tehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se
  päättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa,
  jossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin
  palata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa
  oli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan
  mainita.
  Masentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas
  vaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme
  varmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro,
  vaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä
  uutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi
  mielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa
  pysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt
  onnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että
  kristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan
  pääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen
  kirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen
  kirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin,
  joissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan,
  vaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle
  lahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka
  ei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä
  esitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä
  kirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea,
  oli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon
  edistymiselle täällä pohjan perillä.
  Toiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki
  saada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen
  ruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana
  saavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä
  oudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen
  seurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat,
  totta sekin, että piispa _Albrecht_ vähää ennen Kalpaveljesten
  avulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, _Riika_
  keskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan
  Suomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät
  riitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin
  puolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan
  suojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut,
  ja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja
  laadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen
  keski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas
  piti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään "Suomen ja Turun
  piispaksi", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista
  hänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan
  Ruotsissakin eri hiippakuntia -- niiden luku oli siihen aikaan 5 --
  vaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja
  viimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli _primaksesta_,
  joksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas,
  päästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi
  vieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta
  toisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että
  olisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin
  kirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi
  piispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise,
  että semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo
  kyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen
  piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten
  kirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä
  heitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi
  hoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin,
  etenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä
  kristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä
  häpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin
  vasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet
  paavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.
  Todistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa
  Suomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä
  Tammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja
  kahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä
  paikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus
  saisi mukavamman aseman, koska "Suomen piispa oli ilmoittanut, että
  tuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan,
  oli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt
  piispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta
  niillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle
  sopivaa paikkaa löydetty". Useat todistukset viittaavat siihen,
  että Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut
  Nousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen
  johdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo
  siihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.
  Vaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen
  seurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme
  monesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset
  uudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä
  etenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain
  kristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan
  Suomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko
  maasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi
  miekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa
  mainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen
  alapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita
  vastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen
  kirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse
  Hämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että
  kristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin
  määrin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden
  maakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten
  naapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse
  olivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen
  sanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen
  tavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.
  Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten
  vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten
  puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa
  miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän
  pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti
  voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille
  täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle.
  Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat
  tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta
  raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius
  kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen
  yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan
  kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen,
  ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä,
  puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet
  toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha
  paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on
  kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron
  hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi
  puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä
  viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä.
  Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla
  joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä
  asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä
  uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla
  juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä".
  Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan
  mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja
  ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle
  synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että
  v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen
  paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja
  Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa
  voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon.
  Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia
  kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä
  juuri samaan aikaan uhkasivat _Mongolilaisetki_, jotka vastikään
  olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle,
  Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. _Aleksanteri Newski_
  kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti
  ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen
  ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein
  voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi
  saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia
  vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen
  kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko
  levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme
  peittyi jälleen epätoivon pimeään.
  Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan
  elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti
  olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana,
  vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut
  kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä
  vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka
  surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma
  likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen
  työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään!
  Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni
  häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin
  liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista
  synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja
  jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa
  harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että
  onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville
  syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245
  luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.
  Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen
  tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne,
  jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli
  tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista
  laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan,
  vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma
  teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan
  mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies
  hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan
  piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut,
  oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta
  näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden
  suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta.
  Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä
  seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään
  pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita,
  silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme
  arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme
  häntä _Visbyn_ luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina
  taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina
  Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.
  
  
  XXI.
  Birger jaarlin ristireti Suomeen.
  
   Herra tekee pakanain neuvot tyhjäksi: Hän saattaa kansain
   ajatukset turhaksi. Ps. 33: 10.
  Jos milloinkaan, tarjosi aika Tuomas piispan virastaan luopumisen
  jälkeen tilaisuutta Suomen pakanallisille asukkaille ja heidän
  itäisille liittolaisilleen tarttumaan aseisin maan lounaisessa osassa
  asuvia kristityltä vastaan. Ristijoukon suuri tappio Nevajoen luona
  teki katolisen kirkon ystävät toivottomiksi, lisäten samassa määrässä
  heidän vihollistensa urhoollisuutta, eikä kuulunut enää Turun
  piispanistuimelta Tuomaan urhoollisuuteen kehottava ääni. Poistunut
  on näyttämöltä tuo jäntevä paimen, joka Aurajoen rannalta puhui
  vakavia sanoja taisteluun vihitylle laumalleen, ja masentuneet ovat
  hänen seurakuntansakin voimat. Mutta miten uhkaava vaara olikin, ei
  sortunut Suomen seurakunta nytkään. Herra riensi sen avuksi, "tehden
  pakanain neuvot tyhjiksi".
  V. 1248 kävi paavin legaatti, Sabinan kardinaali-piispa _Vilhelm_
  Ruotsissa, tarkastamassa maan kirkollisia asioita. Pitkälliset
  sisälliset metelit olivat nim. Suuressa määrässä häirinneet
  kristinuskoa läntisessä naapurimaassamme sekä estäneet sikäläisen
  kirkon järjestämistä kristikunnan erämaissa käytännössä olevien
  ohjesääntöjen mukaan. Vilhelm piti kirkolliskokouksen _Skenningen_
  kaupungissa (1248), missä maan kirkolliset olot tarkemmin määrättiin.
  Muun ohessa säädettiin tässä tilaisuudessa pappien naimattomuus
  Ruotsissakin noudatettavaksi laiksi. Kun kokous oli päättänyt työnsä,
  kävi kardinaali erittäin kuninkaan puheilla, ja luultava on, että
  hän kehotti häntä ristiretkeen Hämäläisiä vastaan, sillä näiden
  luopuminen kristinuskosta ja Suomen kirkon tukala asema oli, kuten
  tiedämme, Roomassa hyvin tunnettu.
  Ruotsin mahtavin mies oli siihen aikaan Bjälbon jaarli _Birger
  Maununpoika_. Hän oli nainut kuninkaan sisaren, ja maan hallitus oli
  kokonaan hänen käsissään. Vilhelm Sabinalainenkin mainitsee eräässä
  Skenningen kokouksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä, että Birger