Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 24

  tuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut
  saarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan
  vanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen
  kysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän
  saisin? Paaviin, "Pietarin jälkeiseen", "Kristuksen sijaiseen",
  luo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa,
  huutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi
  julkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat
  epäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi
  johdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia
  lahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle
  kristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät
  _Flagellantit_ (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan,
  ja samaan aikaan ilmaisee _Tanssijain_ lahko mitä surkeimmalla
  tavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun
  mukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta "Jumalan karitsaa,
  joka poisottaa maailman synnin", koettivat edelliset tyydyttää
  omaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he
  seudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä
  katumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein
  retket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän
  joukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen
  pitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja
  sen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan.
  Ainoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset -- niin he saarnasivat
  -- kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat
  ahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu
  kokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä
  täällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.
  Yhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko,
  vaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen
  tunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen
  mieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes
  monesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista
  vuosisadalla tavataan heitä paljo.
  Herra se on, joka näin "tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa".
  Eikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan
  kristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen
  rauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla
  paavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.
  Ainoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin
  Avignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378
  kokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. "Me tahdomme
  roomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!" huudettiin
  kaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen _Urbanus VI_. Hän oli
  ankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta
  samalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta,
  kartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria
  vihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat
  Roomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat
  _Klemens VII:nen_ paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa,
  Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia:
  jota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka
  otti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan
  kahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen
  vastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet,
  kenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä,
  joka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja
  nainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin
  paavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan,
  kerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot
  yhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta
  syntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.
  Tarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka
  tänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan
  ja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta.
  Todistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain,
  ettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä
  saadakseen synninaneet; ken ainoastaan "Pietarin jälkeiselle" lähetti
  sen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden
  täyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien
  välinen aika 83 vuodeksi, "koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33
  vuotta".
  Mutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan,
  jota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia
  ajattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi.
  Semminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia
  herätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko
  kristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli _Henrik Langensteinistä_, joka
  oli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen
  koskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon
  onnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa,
  ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta,
  koska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä
  siinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri _Juhana Charlier_,
  tavallisesti tunnettu nimellä _Gerson_, otti johtaaksensa taistelua
  paavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että
  yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu
  ottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti
  _Nikolaus Clémangesta_, jota pidettiin Pariisin etevimpänä
  opettajana. Avignonin paavi _Benediktus VIII_ kohteli yliopiston
  vaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun
  ohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin
  puolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä
  rohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti
  kieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden
  kestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus
  yhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta,
  kuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä
  kutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset
  toimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin
  Rooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt
  tuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun
  kirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä
  oli oleva? -- nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain
  tietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua
  vuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto
  tuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo
  ilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut
  paheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia
  ajetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan
  yleiseen _kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin _Pisassa_ v. 1409.
  Kuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa
  oli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana.
  Merkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston
  silloinen kansleri _Pietari d'Ailly_. Kokous, joka alkoi Maaliskuun
  25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse
  22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien
  piispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen
  saapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista
  ja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen
  vastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin
  johtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen
  ilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan
  mielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse
  yksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu
  erottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa
  korkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli
  hän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka
  arvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki
  alkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään
  kahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit
  niihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli
  heitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat
  paavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla
  kiellettävä heitä tottelemasta. "Nyt on Lusifer syösty alas" huudahti
  Gerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.
  Kokous määräsi _Aleksanteri V:nen_ kristikunnan paaviksi. Hän oli
  jo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan.
  Eikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli
  toivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään
  parannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen
  kutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät
  luopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto
  tuli vain yhä arveluttavammaksi.
  Pisan kokous oli ensimmäinen noista kolmesta suuresta yleisestä
  kirkolliskokouksesta, jotka ottivat uudistaaksensa rappiotilaan
  joutunutta kirkkoa. Ne ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä
  _"reformeeraavat_ (parantavat) _kokoukset"_. Jossain määrin
  ansaitsevat ne tämän nimen, sillä epäilemättä ovat nekin valmistaneet
  tietä uskonpuhdistuksen suurelle työlle, mutta keski-ajan kuolemaan
  tuomittu katsantotapa painoi niihinkin leimansa, sen eksynyt henki
  johdatti monet päätökset aivan väärään suuntaan. Reformeeraavat
  kokoukset ottivat turvataksensa vain kirkon häiriöön joutunutta
  ulkonaista järjestystä, mutta mikä todellisuudessa oli kirkon
  rappiotilan syynä, sitä ne eivät älynneet, siinä suhteessa olivat
  niiden edustajat arveluttavan sokeat. Tärkeä oli tuo painava
  sana: "yleinen kokous on paavia korkeampi", sillä se lausuu
  keski-ajan paavikunnan kuolemantuomion, tärkeä myöskin yritys tehdä
  loppu tuosta onnettomasta kakspaavisuudesta, jonka turmelemana
  kristikunta vuosikymmeniä oli ollut, jota paitse emme suinkaan saa
  halveksia kokouksen tarkoitusta puhdistaa kirkkoa "pään (paavin) ja
  jäsenten suhteen", mutta sannalle olivat kuitenkin kaikki nämäkin
  tuumat rakennetut. Syvempään oli synti juurtunut, tehokkaampaa
  uskonpuhdistusta kirkko kaipasi. Jos milloinkaan soveltuivat
  kristikuntaan viidennellätoista Vuosisadalla profeetan tuomitsevat
  sanat: "mitä varten teitä enemmän lyödään, koska te aina harhaelette?
  Koko pää on sairas, ja koko sydän on väsynyt".
  
  
  VII.
  Juhana Hus.
  
   -- valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he
   näkisivät teidän hyvät työnne, ja kunnioittaisivat teidän
   Isäänne, joka on taivaissa. Math. 5: 16.
  Vaiennut oli Vikleffin ääni, mutta toinen uskonsankari oli astuva
  hänen sijalleen taistellaksensa vielä valtaavammin kuin hän sorretun
  totuuden puolesta. Ei Herralta konsanaan välikappaleita puutu; kun
  Hänen hetkensä on tullut, löytää Hän ne aina. Älkäämme myöskään
  kummastellen sitä oudoksuko, että keski-ajan suurin uskonsankari
  astuu esille syrjäisestä Böhmistä. "Tuuli", Pyhän Hengen tuuli,
  "puhaltaa kussa hän tahtoo".
  Toiset ovat arvelleet, että osa vainotuita Valduslaisia pakeni
  Böhmiin, virittäen siellä aikojen kuluessa uskon sammuvaa lamppua,
  kunnes sen valo keski-ajan loppupuolella kirkkaana loisti koko
  kristikunnan nähtävänä. Oli miten olikaan: jo neljännentoista
  vuosisadan keskipaikoilla kaikui sieltä voimallisia, suuria
  ennustavia herätyshuutoja, vaikkei niiden merkitystä vielä siihen
  aikaan Euroopassa ymmärretty. Keisari _Kaarle IV:nen_ v. 1348
  perustamassa _Pragin_ yliopistossa virkistyivät tieteelliset
  harrastukset ennen pitkää arvaamattomaan eloon, innokkaasti
  kannattaen tuota heräävää uskonnollista elämää, jonka jaloksi
  edustajaksi Herra oli valinnut _Tsjekien_ pienen kansan.
  _Konrad Waldhausenista_ (k. 1369) saarnasi kerjäläismunkkien
  jumalattomuudesta kuni Elias Baalin profeetoja vastaan, ja _Miliks
  Kramsierista_ (k. 1374) ennusti voimallisesti, että Herra väleen
  oli rakentava Siionin hävitetyt muurit. Etenkin Pragin ylioppilaat
  kuuntelivat innostuneina näitä uuden ajan vartijaääniä, ja niiden
  kaiku sai itse kansankin monessa paikoin ihmetellen kyselemään:
  "vartija mitä yö kuluu?" Vielä rohkeammin kuin nämä uskonsankarit
  puhui _Mattias Janov_, jonka tapana oli sanoa: "toiset kantakoot
  rinnallaan pyhäinjäännöksiä; minä kannan kädessäni raamattua,
  tuota pyhiinvaellukseni uskollista ystävää". Taistellessaan kirkon
  turmelusta vastaan, jonka hän Jumalan sanan valossa näki ihmeen
  selvästi, loi hän uskonsa kirkkaan silmän tulevaisuuteen, odottaen
  turvallisesti apua Herralta. "Nostakaat päänne ylös, sillä teidän
  lunastuksenne lähestyy" todisti hänen profeetallinen äänensä. Janov
  kuoli v. 1394.
  Näiden herätyshuutojen kaikuessa, syntyi v. 1369 _Husineksin_ kylässä
  talonpoikaisista vanhemmista, jotka eivät ole nimeksikään tunnetut,
  uskonsankari _Juhana Hus_. "Jotka alimmaisesta suvusta ovat ja
  ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin ei mitään
  ole, että hän ne, jotka jotakin ovat, turhaksi tekisi".
  Husin nuoruudenajasta emme mitään tiedä, kunnes hän, harjoittaessaan
  opintoja Pragin yliopistossa, alkaa vetää ihmisten huomion puoleensa.
  Tutkittuaan etenkin jumaluusoppia, sai hän maisterinarvon v.
  1396. Hän oli siihen aikaan vielä harras katolilainen, koettaen
  tyydyttää omaatuntoansa tarkkaan noudattamalla kirkon vaatimuksia.
  Kun riemuvuotta vietettiin v. 1393, uhrasi hän viimmeiset roponsa
  ostaaksensa synninpäästön. "Oi, miten pettyvät kaikki" kirjoittaa hän
  sittemmin, sokeuttaan ajatellessaan, "jotka polvistuvat paavin eteen,
  pitäen oikeana kaikki mitä hän säätää! Niin minäkin tein, ennenkuin
  tunsin pyhän raamatun ja kalliin Vapahtajani". Muistellessaan entistä
  elämätään, valittaa hän sitäkin, että kernaasti käytti kauniita
  vaatteita sekä monesti tuhlasi aikaansa turhamieliseen pakinaan,
  peleihin ja muihin syntisiin toimiin. Tuo on heränneen, Pyhän Hengen
  koulussa araksi käyneen omantunnon valitus, sen tunnustusta, joka
  tietää, että "kaikki, kuin ei uskosta ole, se on synti". Maailman
  vaatimusten mukaan eli Hus nuorena nuhteettomasti.
  Vikleffin mielipiteet olivat jo siihen aikaan hyvin tunnetut
  Pragissa, ja hänen kirjojaan luettiin ahkeraan yliopistossa.
  Epäilemättä oli syynä siihen muun ohessa sekin seikka, että
  likeinen liitto vasta oli solmittu Böhmin ja Englannin hovien
  välillä. Viimmemainitun valtakunnan kuningas _Rikhard II_ oli nim.
  nainut keisari Kaarle IV:nen tyttären _Annan_, joka oli Böhmin
  prinsessa. Sitä paitse oli hyvin tavallista, että Pragin ylioppilaat
  harjoittivat opintoja Oxfordissakin, missä etenkin jumaluusopin
  tutkiminen ripeästi oli edistynyt. -- Vuodesta 1398 alkoi Hus pitää
  luentoja Pragissa. Ei ollut vaikea huomata, että hän oli hyvin
  mieltynyt; tuohon Englannin kuuluisaan uskonpuhdistajaan, vaikkei hän
  suinkaan ottanut kannattaakseen kaikkia tämän mielipiteitä. Vikleffin
  suuri elämäntyö teki Husiin syvän vaikutuksen, ja jota paremmin hän
  siihen tutustui, sitä innokkaammin antautui hänkin totuuden suureen
  taisteluun. V. 1401 sai Hus _Betlehemin-kappelin_ [Monessa paikassa
  oli kristikunnassa yksityisten toimesta perustetta laitoksia,
  joissa Jumalan sanaa saarnattiin kansan kielellä. Semmoinen oli
  Betlehemin-kappeli Pragissa.] saarnaajaviran ja vihittiin samana
  vuonna papiksi. Sen ohessa piti hän luentoja yliopistossa, ollen
  siihen aikaan myöskin filosofisen tiedekunnan dekaanuksena.
  Augustinuksen ja Vikleffin kirjoituksia tutki hän ahkeraan, mutta
  etenkin luki hän raamattua, rukoillen valoa Herralta ja kehittyen
  kirkkaudesta toiseen. Innokkaasti kannatti häntä tuo sittemmin
  kuuluisa _Hieronymus_, joka vasta oli palannut Pragiin, harjoitettuaan
  opintoja Oxfordin yliopistossa. Yhä syvempään juurtuivat Vikleffin
  jalot aatteet Böhmiläisiin, niin että yliopiston jäsenet jyrkästi
  kiellettiin julkisesti tahi salaa lukemasta 45 harhaoppisiksi
  tuomittua englantilaisen uskonpuhdistajan väitettä (1408). Husin
  välityksestä muutettiin tämä päätös kuitenkin niihin määrin, ettei
  kukaan harhaoppisessa tahi muuten loukkaavassa tarkoituksessa
  saisi noita kielletyltä lauseita levitellä.
  Rohkealla saarnallaan oli Hus hankkinut itselleen monta vihamiestä.
  Pragin piispakin _Sbynko_, joka alussa kannatti häntä, alkoi
  vähitellen kuunnella vastustajain yhä karttuvaa moitetta. Ketään
  säälimättä ja ihmisten mieltä kysymättä iski Hus nim. hengen miekalla
  ajan paheisin, vetäen munkkien ja papiston synnit, kansan surkean
  tilan ja kirkon turmeluksen Jumalan muuttumattoman sanan tuomion
  eteen. Kauas kuului hänen valtaavan saarnansa kaiku, herättäen
  hämmästystä uskonpuhdistuksen ystävissäkin, leppymätöntä vihaa
  totuuden vastustajissa.
  Pragin yliopistoon kuului paitse Böhmiläisiä myöskin paljo
  Saksalaisia. Ajan ristiriitaiset olot synnyttivät ennen pitkää
  eripuraisuutta näiden kansanheimojen välillä. Hus rakasti
  isänmaatansa jalon sydämmen palavalla rakkaudella. Kaikki voimansa
  oli hän altis uhraamaan korottaaksensa kansansa siveellistä tilaa.
  Hän tahtoi sitä vapauttaa taikauskon ja tietämättömyyden orjuudesta
  virittämällä sille Jumalan sanan valoa, joka yksin pimeyden varjot
  poistaa. Suuret ja monet olivat esteet, mutta ikäänkuin iloiten vain
  siitä, että niin paljon oli tehtävänä, ryhtyi hän innosta sykkivin
  sydämmin vaikeaan työhönsä. Samoinkuin Vikleff, asettui hän kansan
  oikeuksien puolustajana taisteluun noita mahtavia sortajia vastaan.
  Jos mikään, niin oli uskonpuhdistuksen työ kansallinen työ, jos
  ketkään, olivat uskonpuhdistajat kansallismielisiä miehiä. Jo kauan
  olivat yliopiston saksalaiset jäsenet karsain silmin seuranneet
  Böhmiläisten heräävää kansallistunnetta ja Husin yhä kasvavaa
  mainetta. Häiriöä kartuttamassa oli kakspaavisuus, jonka tuottamat
  haitat, niinkuin tiedämme, siihen aikaan olivat nähtävinä miltei
  kaikkialla. Sbynko ja suurin osa Böhmin papistoa kannatti Rooman
  paavia. Heihin liittyi Pragin yliopiston saksalainen puolue, jota
  vastoin Husin johtamat Tsjekiläiset vaativat yliopistoa asettumaan
  puolueettomalle kannalle koko kysymyksen suhteen. Yliopiston päätös
  oli ratkaistava äänestyksen kautta, vaan saksalaisella osastolla,
  johon kuuluivat Puolalaiset, Baijerilaiset ja Saksilaiset, oli
  kolme ääntä, Tsjekiläisillä ainoastaan yksi. Hus huomasi, että
  Saksalaiset, joita arkkipiispa ja papisto kannattivat, yhä
  tehokkaammin vastustelivat uskonpuhdistuksen alkavaa työtä Böhmissä.
  Vasta oli Sbynko heidän kehottamana julkisten, Pragin kirkkojen
  oville naulattujen julistusten kautta häväisten tuominnut hänen
  kerettiläiseksi, ja nyt hän koetti sortaa Böhmiläisten oikeuksia
  heidän omassa yliopistossaan, vaatimalla heitä kokonaan mukaantumaan
  Saksalaisten mielipiteiden mukaan. Ja nämä mielipiteet kannattivat
  sitä paitse tuota vanhaa, mädännyttä katolisuutta, jonka raskaan
  ikeen alaisena Böhmin heräävä kansa huokaeli ja jolle hän Jumalan
  sanan valaisemana ja omantuntonsa vaatimana oli julistanut
  sotaa. Siihen asti oli Hus toivonut saavansa aikaan jonkunlaisen
  uskonpuhdistuksen parantelemalla vallitsevaa järjestystä ja sen
  avulla; nyt alkoi hän yhä selvemmin nähdä, että tuo oli mahdotonta.
  Sankarin urhoollisuudella kääntää hän aseensa itse tuota kirkon
  lahonnutta hallitusmuotoa vastaan, jonka turvissa valhe niin
  kauan oli kristikuntaa turmellut, ja kaikkia niitä vastaan, jotka
  sen puolustamina harjoittivat pimeyden töitä. Böhmin kansa oli
  vapautettava paavikunnan turmiollisesta vallasta, maalliseen
  mahtavuuteen turvautuvan ahneen papiston sorrosta, ja tulevaisuus
  perustettava raamatun erehtymättömän sanan kalliolle. Eikä oman
  kansan onni yksinään ollut hänen silmämääränään: koko kristikunnan
  johdattamista orjuudesta vapauteen, pimeydestä Herran ihmeelliseen
  valoon hän tarkoittaa tuo urhoollinen uskonsankari, jonka ääni
  viidennentoista vuosisadan koittaessa kaikuu Böhmin vuoristossa.
  Turhaan koetti Sbynko virittää juoniaan, turhaan oli hän kieltänyt
  Husia saarnaamasta. Uskonpuhdistaja ei totellut, ja hänen ystäväinsä
  luku kasvoi päivä päivältä. Ja kun Pragin yliopiston paavikuntaa
  koskeva päätös oli tehtävä, ratkasi kuningas _Wenseslav_, joka,
  samoinkuin Hus ja hänen ystävänsä, tahtoi pysyä puolueettomana,
  Saksalaisten ja Böhmiläisten välisen riidan siten, että edellisillä
  oli oleva ainoastaan yksi ääni, viimmemainituilla sitävastoin
  kolme. Suuri muutos tapahtui nyt yliopiston oloissa. Noin 2000
  saksalaista ylioppilasta lähti pois Pragista, jatkaaksensa opintojaan
  muualla (1409). Muukalaisuus Böhmissä sai tuntuvan iskun ja heräävä
  kansallisuus virkosi uuteen eloon. "Jumala olkoon kiitetty, nyt
  olemme sulkeneet Saksalaiset pois" lausui Hus, ennustaen suurta
  tulevaisuutta Pragin yliopistolle ja Böhmin kansalle. Eikä hän
  pettynyt, sillä suuri oli todellakin tuon pienen kansan tehtävä
  uskonpuhdistuksen jalossa työssä oleva. Mutta taisteluilla ja kovilla
  kärsimisillä oli tämä maine ostettava!
  Vielä samana vuonna määrättiin Hus Pragin yliopiston rehtoriksi.
  Häneen loivat kaikki silmänsä, hän oli, niinkuin eräs senaikuinen
  kirjailija sattuvasti lausuu, "Israelin sotajoukon johtaja".
  Muukalaisuuden rakentama salpa, joka oli estellyt Pragin yliopiston
  taistelua totuuden puolesta, oli särjetty, ja Hus saattoi nyt
  vapaasti jatkaa työtään. Mutta poismuuttaneet Saksalaiset kiihottivat
  myöskin kaikkialla uskonpuhdistajaa vastaan karttuvaa vihaa,
  herättäen katolisuuden vallanhimoisia puolustajia vihdoinkin
  näkemään, mitä tuolla syrjäisessä Böhmissä oli tekeillä. Hus älysi jo
  siihen aikaan selvästi, että taistelu oli kiihtyvä yhä kiivaammaksi,
  monesti aavistaen, että marttyyrikruunu oli oleva hänen palkkansa.
  Heti kun Aleksanteri V oli valittu paaviksi, toimitti Pragin
  toimelias arkkipiispa lähetystön Roomaan. Se valitti "Pietarin
  jälkeiselle", että Vikleffin harhaoppi levisi Böhmissä ja Mährissä.
  Paavi kiitti Sbynkoa hänen tehokkaista toimistaan harhaoppisuuden
  estämiseksi, käskien häntä sen ohessa vaatimaan asianomaisilta
  Vikleffin kirjoituksia. Niinikään kiellettiin kaikkia Jumalan
  sanaa julistamasta muissa kirkoissa kuin niissä, joissa vanhoista
  ajoista oli saarnattu. Hus antoi itse arkkipiispalle noin 200
  nidosta Vikleffin kirjoituksia, vakuuttaen, että hän julkisesti
  oli tunnustava vääräksi kaikki niissä tavattavat harhaoppiset
  väitteet, jos niin semmoisia löytyisi. Ei tarvinnut Sbynkon ja hänen
  hengenheimolaistensa kauan etsiä huomataksensa harhaoppisuutta
  Vikleffin teoksissa. Kesäkuun 10 p:nä 1410 tuomitsi Pragissa pidetty
  kirkolliskokous kirjat poltettaviksi, jota paitse kappeleissa
  saarnaaminen ankarasti kiellettiin. Päätöksestä huolimatta julisti
  Hus Betlehemin-kappelissa autuuden sanomaa kansalle, iskien vielä
  rohkeammin kuin ennen katolisen kirkon turmelukseen. Niin hän
  esim. eräässä saarnassa suoraan lausui että paavin bulla, johon
  perustuen arkkipiispa ja Pragin kirkolliskokous oli ryhtynyt
  noihin väkivaltaisiin toimiin, oli rahalla ostettu. Kun Sbynko
  arkkipiispallisen talonsa kartanolla juhlallisesti poltti nuo
  harhaoppisiksi tuomitut kirjat, ei enää voitu hillitä kansan vihaa.
  Julkisesti laulettiin Pragin kaduilla pilkkalauluja arkkipiispasta,
  ja kun tämä Heinäkuun 22 p:nä toimitti messua, hyökkäsi raivoisa
  ihmisjoukko kirkkoon, josta Sbynko töin tuskin pääsi pakenemaan.
  Samaan aikaan oli eräs toinen pappi saada surmansa kiihkoisan kansan
  kädestä. Ihmeteltävällä maltilla esiintyi Hus näissä melskeissä.
  Hän kyllä. joskus kiivastui saarnatessaan, lausuen esim. kerran:
  "välttämätöntä on totisesti, että vyötämme kupeemme, niinkuin Mooses
  vanhanliiton aikana käski, ja tartumme miekkaan puolustaaksemme
  Jumalan lakia", vaan tuo oli lihallisen mielen hetkistä voittoa vain,
  jota kannattamasta hän kaikkia vakaasti varoitti. Hengen miekkaan hän
  turvautui ja totuuden omaan isälliseen voimaan. Jo sekin seikka,
  että hovi puolusti Husia, todistaa selvästi, ettei hän väkivaltaista
  uskonpuhdistusta tarkoittanut.
  Vaikka sekä hovi että Pragin kaupungin maistraatti koetti puolustaa
  Husia Roomassa, tuomitsi paavi hänen kirkon kiroukseen. Päätös
  julaistiin Pragin kirkoissa Maaliskuun 15 p:nä 1411. Kun ei sekään
  auttanut, vaan Hus yhä edelleen raamattu kädessä taisteli vainotun
  totuuden puolesta, julisti Sbynko koko kaupungin pannaan. Kaikki oli
  turhaa: voimallisemmin vain kaikui uskonpuhdistajan ääni, ja sykkivin
  sydämmin kuuntelivat sitä yhä suuremmat väkijoukot. Tällä kannalla
  olivat asiat, kun Sbynko kuoli (1411).
  Aleksanteri V:nen jälkeinen _Juhana XXIII_ tarvitsi rahoja
  puolustaakseen asemaansa Pisan kokouksen erottamaa Rooman paavia
  vastaan, joka ei vieläkään ollut vallastaan luopunut. Hän toimitti
  suuret anekaupat, ja kauppiaat saapuivat ennen pitkää. Böhmiinkin.
  Voimallisesti taisteli Hus saarnatuolista ja kateederista tuota
  törkeää väärinkäytöstä vastaan. "Paavin aneet" -- niin hän todisti
  -- "eivät ihmisiä hyödytä, elleivät sitä ennen ole kääntyneet
  Jumalan puoleen. Kristuksen viisaat papit eivät ehdottomasti sano
  katuvaiselle: sinä olet syntivelastasi vapaa, vaan he lisäävät
  tämän ehdon: jos kadut syntisi etkä enää tahdo syntiä, tehdä ja
  turvaat Jumalan armoon. Ei Rooman paavi eikä kukaan muu pappi ole
  oikeutettu pyrkimään maalliseen valtaan ja rikkauteen, sillä Kristus
  sanoo: 'kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on
  heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta te
  ette niin'. Miksikä ei Rooman paavi pelkää aneristin pystyttämällä
  suostua lukemattomien ihmisten kuolemaan, hän kun on tilaisuudessa
  lupaamaan sitä suurempaa synninpäästöä, jota useammat ihmiset hän
  surmauttaa? Hän ei ole noudattanut Jesuksen esimerkkiä, joka, kun
  viholliset hätyyttivät Häntä ja Hänen vapisevaa joukkoansa, lausui:
  'jos minua etsitte, niin antakaat näiden mennä', vaikka Hänellä oli
  valta ainoalla sanalla lyödä kaikki maahan. Moni oppimaton maallikko
  luulee tietämättömyydessään, ettei kukaan saa paavia vastustaa.
  Mutta se väite, ettei paavi saata erehtyä, on väärä ja Jumalaa
  pilkkaava väite, sillä muutoin olisi hän synnitön, niinkuin Kristus;
  joka viisas on, hän kysyy ensin mitä raamattu todistaa ja luottaa
  siihen. Kristuksen opetuslapsen tulee hengessä valvoen tutkia paavin
  bullia. Jos hän niissä huomaa semmoista, joka sotii Kristuksen
  lakia vastaan, niin tulee hänen urhoollisesti seisoen Kristuksen
  puolella, bullia vastustaa". Samaan tapaan puhui Hieronymus ja
  böhmiläisen herätyksen muut johtavat henkilöt. Kuin mahtava
  kevättulva kasvoi uskonpuhdistuksen ystäväin innostunut joukko.
  Paavin bulla poltettiin, ja kolmessa kirkossa keskeyttivät huudot:
  "sinä valehtelet; semmoista ei ole Hus meille opettanut" anekauppiain
  saarnat. Kirkon mahtavat hallitsijat turvautuivat väkivaltaan,
  pakottaaksensa kansaa kuuliaisuuteen: kolme nuorta miestä, jotka
  olivat vastustusta johtaneet, tuomittiin kuolemaan. 200 ylioppilaan
  kera saapui Hus raadin eteen, rukoillen armoa tuomituille. Se oli
  turhaa: nuorukaiset mestattiin. Haikein sydämmin saattoi kansa nuo
  veriset uhrit Betlehemin-kappeliin, missä ruumiit siunattiin haudan
  lepoon.
  Taistelun helteessä vahvistui Hus suurta työtänsä jatkamaan. Herra
  puhdistamistaan puhdisti hänen uskoansa lihallisen innostuksen
  kiivaudesta, johon hän alussa joskus eksyi, jotta hänen silmästään
  säteilisi ainoastaan uskonpuhdistajan kirkas, Pyhän Hengen virittämä
  valo. Se näkyi, tämä valo, kauas, eivätkä sietäneet totuuden
  vastustajat sitä katsella. Roomasta saapui v. 1412 uusi bulla. Se
  tuomitsi Husin valtionkiroukseen, säätäen, että tuomio oli juhla- ja
  pyhäpäivinä julistettava kaikissa kirkoissa, sekä uhaten pannalla
  jokaista maata, kaupunkia, kylää, joka ottaisi kirotun vastaan.
  Böhmin kansa uhkasi nostaa kapinan. Sitä estääksensä poistui Hus
  kuninkaan pyynnöstä Pragista, kunnes myrsky vähän asettuisi. Mutta
  ei hän silti vaiennut. Monesti kaikui hänen valtaava äänensä
  maaseudulla, missä hän taivasalla saarnasi Kristusta lukemattomille
  väkijoukoille. Pragiin saapui tuon tuostakin uskonpuhdistajan