Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 02

muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".
Frankilaisten silloiselta hallitsijalta _Kaarle Martelilta_, jolle
hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen
lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei
hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään
aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän
maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota
sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien
vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea
tuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon
häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea
poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä
syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle
piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes
tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki
saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä
kristinuskoon.
Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius _Thüringiin_, joka maa jo nimeksi
oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia
Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen
maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen
lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä
_Tekla_ ja _Walborg_. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat
luostarit.
Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa
_Gregorius III_, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja
suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti
hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan
kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista
asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.]
(732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko
oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä
ja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen
ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän
jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle
puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin
Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta
kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet
oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet
noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin
herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa
vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa.
Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin
Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen,
alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien
perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan _ensimmäinen
kirkolliskokous_ koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä.
Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria
ja siveyttä koskevaa päätöstä.
Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen
historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka
ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli
_Fuldan_ luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen
oppilas _Lullus_. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle
miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat
sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.
Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina
alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän
vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi
viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin,
kun Bonifacius v. 745 määrättiin _Mainzin_ piispaksi. Hänen
arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä
innolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät
vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä
tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin
monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli
hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli
murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon
hänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen
silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana,
kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan
Friesiläisten luo. -- Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli
ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä
joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä.
Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan,
vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät
Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin
tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä".
Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen
elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun
lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen
ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan -- ainoa
ase, jolla hän oli itseään suojellut! -- haudattiin hänen monesti
ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.
Näin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies,
itä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni
on häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon
paavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa
hän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä
arvostelu. Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon
kehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin
se seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan
kirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä
paavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen
kuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle,
joka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei
ole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa
olivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi. Siinäkin, missä
ajanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä
arvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja
tuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen
maailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä
kuuluu kuitenkin huokaus "lähestyköön sinun valtakuntas". Se nousee
tämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden
sydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on. He ovat suola,
joka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka
vuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää
uskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa.
Joka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen
paavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti
erehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei
tietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa
hän eräässä kirjeessä paaville: "taitamattomat Saksalaiset,
Baijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa
sattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä
pakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa
vietettiin. Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä
moitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä
moittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän
opetuksemme tulee estetyksi". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu,
miten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta
vastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen
papeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen
silmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein,
Jumalan säätämä valvoja.
Uskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että
hän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä.
Jokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa,
että hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa
kasteen sekä rukoilla "Isä meidän." Itse Bonifacius hyvin osasi
niiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana
työskenteli.
Bonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten
hänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä,
Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei
milloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme
tähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu
saksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille
Friesiläisille.
"Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen
käskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti
vaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä,
vaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka
he omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain
vietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa,
Sillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja
tottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan,
sentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella.
Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta -- isokaamme
niin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme
täydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa
lisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi
vanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja
on väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen".


IV.
Kaarle Suuren aikakausi.

-- Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.
Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian
huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku.
Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket,
mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin
semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien
henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli
vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa!
Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien
suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin
kohosivat mahtaviksi n.s. _majores domi_ s.o. kuninkaan hovimestarit,
joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu
Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin
salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat
läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä
kuuluisassa _Poitiersin_ tappelussa (752) ja pakotti heidät
peräytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa
_Karlman_ ja _Pipin_ hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui
kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä"
ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä
oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa
tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan
ainoastaan nimeksi, oli _Kilderik III_. Frankilaiset, jotka olivat
väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja
valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin
tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi _Sakarias_, jonka
puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua
vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat
nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta
ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan.
Hänen jälkeisensä _Stefanus II_ lähti Franskanmaalle ja voiteli itse
p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta"
(754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä
paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen
kuninkaansa _Aistulf_ esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan
edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti
Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari,
rukoilen Teitä, Pipin, _Kaarle_ ja _Karlman_ [Pipinin pojat.],
kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan
neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen
Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan
teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin
ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi
Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita
kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat,
niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän,
voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun
ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan.
Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla
tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui
paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa
Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan
esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana
päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen,
rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä
asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien
häntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti
sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja
pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista
(755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin
paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi
kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman
varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.
Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen
näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta,
salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten
paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä
maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia
unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä.
Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä
Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella
sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?
Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen
poikansa _Kaarle Suuri_ (k. 814), joka, veljensä _Karlmanin_ eräässä
sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi
kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka
historia on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan
silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan
sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin
asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen
yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa;
taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret
henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle
viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä
sivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot
turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä,
sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen
vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi
olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta
elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen
kirkkohistoriallisena henkilönä.
Frankilaisten koillisena naapurina oli _Saksilaisten_ jo
kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa _liitto_, johon kuului monta
Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö,
pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset
tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia.
Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa
koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä
vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä
kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri
silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan,
valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa
_Erseburgin_ ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten
lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän
maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä
on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava
uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim.
hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa
suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut,
sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama
ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi
hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa
jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti
aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt
kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen
henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä
loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo
maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta
näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille
kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät
varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin
muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö,
järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot,
paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen
heräjäviin kansoihin -- kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen
kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle
henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona,
pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan,
jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille
totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala
varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo,
kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan
vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa
tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan
valaisemana särkee ne Hengen miekalla.
Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja
käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa
kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas _Desiderius_
alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän
kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija,
oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi
sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten
pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski
valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa,
jossa uudisti liiton paavi _Hadrianus I:sen_ kanssa ja vahvisti
isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.
Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä
likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka
juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus
Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat;
edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi,
viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan
voimaa.
Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin _Leo
III_. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja
omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta
vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia
ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät
kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa
merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka
nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera
nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla
miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä
ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon
ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan
puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt
kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina
kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi
tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä
aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta,
mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille
vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.
Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle
osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa.
Eräs Hadrianuksen sukulainen _Paskalis_, joka oli nauttinut
tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin
ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut
säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin
p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti
juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät
häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät
vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena
kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa
onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät
paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen
surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta.
Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä
solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot
juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia
Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan.
Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin
hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen
Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia
syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että
Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän
otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.
Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa.
Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän
papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin
kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat.
Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä
päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi
tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen
päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja
paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat
saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla
osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien
kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei
kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa,
ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan
viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle
valtiollisista syistä suurta lempeyttä.
Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus.
Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut
Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen
kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena
huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle,
hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa
suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli
Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain
keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää
seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä
vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli
tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona,
ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä
silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti
koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan
vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan
myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan
ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen
keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan
on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla.
Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa
kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen
maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa
kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen
Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa
Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta
totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen
varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se
keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.
Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti
olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista
uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin
täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti
evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä
"pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken
inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon
väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi
lapsille ja lastenlapsille.
Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen
olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen
pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin
näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan
henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen
sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on
sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen
eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi
kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata
sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa
sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa.
Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa,
tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja
tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi
siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän
itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä
hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten
ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen
kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan
merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa
kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren
aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä
muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.
Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen
olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan
saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten
pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen
ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan,
oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja
muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston
päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa