Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 08

naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.
Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua,
ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan
taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa
simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään
jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta
hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan
tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen
anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon
palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on
vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta,
mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän,
mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se
perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo
satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa
ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen
valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on
papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten
olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista,
että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki
muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös
tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita
siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä
olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet
maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta
valtion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja
viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius
pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada
kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä
luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan
hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän
kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä
tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän
kapealta tieltä.
Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt.
Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä
abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi
kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään
vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan
voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria
niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu
oli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan _Filipin_
rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin,
että _Wilhelm Walloittaja_ yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin
simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin
taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta _Henrik IV:ttä_,
joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat
käsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan
oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen
alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen,
irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä
Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka
vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan
tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat
lait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten
kapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä
loistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut.
Taistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius
sulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi
muuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä
yleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen
julistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi
Gregorius, _normannilaisherttuan Robert Guiskardin_, jonka hän,
levittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut,
häntä ahdistaessa -- siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa
kukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa
vastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi
moni rohjennut taisteluun antautua.
Henrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se
avattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo -- sama mies, joka
oli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut
toivottua palkintoa, luopunut hänestä -- ehdotti nyt, että hän oli
virastaan erotettava, "koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti,
ryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin". Kaikkien läsnäolevien
piispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen
liitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen "laiton
paaviksi-valitseminen", hänen "huono elämänsä ja omavaltainen
hallituksensa" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla
syytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö
saapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa
suurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi
keisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: "Henrik Jumalan armosta
Hildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki!
Tämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut
piispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon."
Töin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista
lähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen
maltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: "Sentähden,
astu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen
tuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei
väkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa
Pietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja
kaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas." Gregorius
ei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin.
Julistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat
ottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin
alamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen
on se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän
päätöksen. Se kuuluu:
"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat
korvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi,
jota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä
vapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin
vihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun
hallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja
kaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen
kirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä,
sekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että
päinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää
päiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun
paikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun
hyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että
se kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin
etupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala
sinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa
ja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa
kiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin,
keisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut
kapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia
ja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan
kuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana
palvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän
ei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei
hän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan
tykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan
julistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon,
sekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja
sinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt,
ja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta,
niin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten
sinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että
sinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut
kirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa."
Näin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua.
Gregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: "onko paavi oikeutettu
vapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan
kansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?" Niinpä esim.
Verdunin piispa _Teoderik_ eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan
kirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia
heidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos.
9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin
valtaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä
sitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä,
että koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan
tuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä
ankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä
menneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea,
olleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka
erotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei
hän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa
Gregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon,
että tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä,
vaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin
ristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa
kirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa
solmima liitto aina ollut!
Henrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia
paraana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän
täytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt.
_Oppenheimiin_ Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka
eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin,
kun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi
hänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata
julkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin
vallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti
kuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi
jumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää
toteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan
kaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli
tapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin
kutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin
herrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa
sekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.
Kopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden
ohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin.
Vaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi
häntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan.
Sydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa
seurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse
ja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät
joukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta
etsimään turvaa _Kanossan_ vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti
hurskas kreivitär _Mathilda_, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia
puolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan
tarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut
tietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen.
Tammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky.
Siellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava
kuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera
päästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa,
ennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat
tuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa
polvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko
Gregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on
historiansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei
hän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia?
Miten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen
tunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata,
sille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa
etsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!
Gregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän
puolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän
ehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: "hyvin tiedän,
että moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin
päässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön.
Todistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala
minun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta
tempaisi minun pois, jos olen syyllinen." Levollisesti nautittuaan
sakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion
kautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten
inhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että
Gregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen!
Kristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään
esiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!
Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten
yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta
ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat _Rudolf
Schwabilaisen_ kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen
sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti
salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti.
Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes
sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin
piispa _Woltram_, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos
ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin
ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka
on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan."
Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin
uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa
_Merseburgin_ tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen
vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen
oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä _Bresciassa_
pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja
määrännyt _Klemens III:nen_ paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton
vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi
sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes
pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi
paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik
hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua,
vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo
hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon
kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät
kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä
mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon
pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä
toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän
nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle,
ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee
taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa
pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa
Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta
korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius
vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin
istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun
ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten
sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä
sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä.
Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä
kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen
tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat
ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa
menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän
täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on
maailman ystävyys, katoova sen kunnia!
Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä _Salernon_ kaupungissa?
Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä
päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän
viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen
hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin,
päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen
hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä
olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen
maanpakolaisena."
"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala
"kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes
hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen
sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä
näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli
tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius
siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka
sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista,
epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat:
keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen
juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin
muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen
mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja
kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.


II.
Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.

Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa
itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.
Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun
ruumiini, -- -- juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen
uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi
antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne
lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka
taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat.
Ja kuitenkin -- kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan
valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa
eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin
pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka
niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi,
kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen
salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle,
merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut
väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen
pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä
katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana
tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin
suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden
esimerkkein ohessa _Berengarius Toursilaisen_ esiintyminen, jota nyt
lähdemme silmäilemään.
Tämä mies syntyi _Toursissa_ yhdennentoista vuosisadan alkupuolella.
Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota
paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja
rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan
Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän
vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti
_Bek_ nimisen luostarin silloiselle abbotille _Langfrankille_, jonka
kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä
siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä
kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa
paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty
kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna
kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla
kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand
paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen,
jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia.
Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton
arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin
onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat
niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa.
Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt
Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen
mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille
latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen,
Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet
tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun
Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon
Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi
tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin
helpolla olisi päässyt.
Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen,
sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon
oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen,
että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen
oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen
ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi
olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin
siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän
säilyttimiksi; _uskovaiset_ vastaanottavat näiden välikappalten
kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen
nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme
hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden
yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja
mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen,
johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi.
Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti
puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa
vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen
lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy
kiihtymistään -- onko Berengarius kestävä taistelussa?
V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta
ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli
osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä
tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi
Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva
Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että
yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän
aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin
hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu
siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan
sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen
mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin:
"leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole
kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras
hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin
tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja
valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi.
Hän hämmästyi -- paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella
Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella
marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja -- vannoi!
Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden
rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan
ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi.
Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen
mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat
mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin
että Berengarius töin tuskin pääsi _Poit'ersissä_ v. 1075 pidetyn
kokouksen käsistä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut
paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä
tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan
v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan
pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin
kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein,
vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen
kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa
Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä."
Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä
auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin
kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan
marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille?
-- Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan
vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin
ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla
vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi
kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin
väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen
uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.
Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa
ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen
rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein
vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä
Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa,
taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä,
eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta
v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.
Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa
keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut
sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen
veritodistajana puolustamaan; -- mutta lopullinen tuomio on sen
Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.


III.
Ensimmäinen ristiretki.

Jesus sanoi --; -- -- se aika tulee ettette tällä vuorella eikä
Jerusalemissa Isää rukoile.
-- -- -- totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja
totuudessa. Joh. 4: 21, 23.
Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi
valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean
edustajansa kera. Hänen seuraajansa _Viktor III:tta_ ahdisti keisarin
asettama vastapaavi _Klemens III_, ja tämän valta tuntui vielä
seuraavan paavin _Urbanus II:sen_ (1088-1099) hallituksen alussa
hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma,
joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta.
Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen,