Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 12

  muun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin
  kirkon vastedes tuli suorittaa n.s. _Pietarin veroa_ Roomaan, jota
  maksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys
  arkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin.
  _Svealaiset_ ja _Götalaiset_, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta
  perittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden
  arkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä
  yksimielisyyteen.
  Kaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä
  olivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold
  Brescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja
  rohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan
  pääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa
  jalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä
  turvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta.
  Uhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan
  vaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154)
  Nikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä
  _Hadrianus IV_.
  Saksan kuninkaana oli tähän aikaan _Fredrik I Barbarossa_, tuo
  jäntevä _Hohenstaufi_, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista
  jättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa
  oloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan
  vaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan
  voimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen,
  vannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta _Ronkalin kentällä_, minne hän
  tässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä
  hän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen
  kokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle
  vaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli _Milano_. Ambrosiuksen
  kirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun
  päähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi
  tyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin _Paviassa_, joka oli hänen
  puolellaan.
  Samaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja
  mahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli
  silmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät
  kansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit
  mukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä
  se aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa
  suhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen
  kansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden
  aatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy
  niiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan
  hengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen
  vallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran
  palvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen
  kehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana
  kenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko
  tien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo
  monesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen
  aikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut
  saarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää
  tuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina
  vastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää
  noudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee
  Arnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.
  Kasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät
  keisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä
  hylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin
  lähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka
  kunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan.
  Täällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet
  saapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa
  suostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan
  rangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi
  onnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä
  estivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa,
  täytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän
  hirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.
  Ennen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja
  paavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik,
  saatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo
  vanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä
  jälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä
  syyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja
  _Besansonissa_ v. 1152 pidetyillä _ruhtinastenpäivillä_ leimahti
  riita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset
  kunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi
  myöskin kardinaali _Roland Bandinelli_, antaen hänelle kirjeen
  paavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia
  kohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria "beneficejä." [Sana
  merkitsee sekä "hyvää työtä" että "läänitystä".] Kirje herätti
  tyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi
  tarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja
  kun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: "keneltä
  sitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?" ilmaisivat saapuvilla
  olevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas _Otto
  Wittelsbach_ veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin
  hengissä pääsi pois.
  Noudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus
  saada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan,
  siten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat
  sanat: "en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta," tekivät
  valtaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys
  raukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään
  toiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista.
  Valtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja
  saikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin
  mieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman
  mahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen
  tuonelaan (1159).
  Kirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald
  Bandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä _Aleksanteri III_,
  keisarillismieliset _Viktor IV:nen_ paavinistuimelle. Kun keisarin
  _Paviaan_ v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria,
  näytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli
  ennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut
  luopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista
  mielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi
  luovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä
  näennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton.
  _Sensin_ kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli,
  seurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti
  valmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. "Jakaaksensa
  suurta saalista ylpeitten kanssa" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa
  hänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän
  edustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa
  sen etuja!
  Uhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä
  Italian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa
  Viktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin
  nöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa,
  vaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta
  voitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa _Aleksanteri
  III:nen_ Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna
  kohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik
  palannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua
  retkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin
  keisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi _Paskalis III_ ehti
  astua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti
  hänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan
  liekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet
  sitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on
  solminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä
  niskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan
  viritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää,
  tarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa
  vastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen
  kirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista
  sotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka
  yritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni
  Normannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa
  ylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin
  aseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian
  urhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten
  voutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli
  Fredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto
  alkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut
  sotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut:
  hävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden
  joukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei
  ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan
  tuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut
  hänen kunnian kukkulalle. "Sanherib pakenee pyhän kaupungin
  edustalta" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi
  Pohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet
  liiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi
  Fredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä
  Hohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään
  Saksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa,
  kokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset
  vihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän
  jälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa
  Pohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan
  ristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin
  laajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden
  linnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen
  _Alessandria_. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään.
  Neljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa
  rauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut
  eikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan
  taisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen
  mahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä
  auttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman
  pieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen
  jälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen
  ja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta
  uljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja,
  kostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan
  miekkansa onneen. _Legnanon_ luona ryntäsi hän Lombardialaisten
  paljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti
  taistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun
  tulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset.
  Lombardialaiset saivat loistavan voiton.
  Näiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti
  säilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan,
  odottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän
  saisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli.
  Anagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän
  tarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen
  keisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi
  päämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta
  suojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä
  ehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin
  ja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin
  _Venedigissä_ juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto.
  Markuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka
  nöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä
  tuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun
  Jumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään,
  keisari käveli vieressä jalastinta pitäen.
  Tämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden
  turmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen
  kirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa.
  Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä
  täällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt
  sitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman
  turmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? "Minä olen
  maailman valkeus," todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus?
  "Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä" vakuuttaa
  sama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi
  sortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen
  lohdullista valoa.
  Aleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan
  voiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin
  paavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa
  Englannin arkkipiispan _Thomas Becketin_. Hänkin on riitaantunut
  maallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa
  maallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina
  uskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli
  kiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162).
  Tuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi
  kerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista
  loistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut,
  pukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään
  tästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman
  tapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä
  oleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta
  takaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn
  arkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli
  erehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui
  valtakuntansa mahtavat _Klarendoniin_ asiasta tuumimaan (1164).
  Täällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa
  senkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta
  vetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain
  alle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut
  tähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa
  ja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. "Pietarin
  jälkeiseltä" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella
  sovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä
  hän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt
  hänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta.
  Peläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan
  kanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa.
  Franskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus
  aikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi
  Englantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla;
  mutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan
  taipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun
  näet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla
  tavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa
  kirkon kasvavalle vallalle. "Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka
  syövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista"
  huudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista
  tuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät
  nopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen
  paraikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa
  onnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat
  estämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat
  heidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua
  varomatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi,
  Englannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan
  asemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan
  pojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä
  muuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta,
  jonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa.
  Peruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin
  Becketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi.
  Syvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.
  Becketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi
  mieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti
  hyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa
  liikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun
  taisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän
  tehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa
  sanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä
  Kristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että
  paavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka
  toteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän
  kuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan
  tavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään
  sitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle
  valtakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta
  sen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet,
  Herran veritodistajain riveihin.
  Saman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman
  tuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi
  paavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja
  voittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman
  pääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen
  käskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa,
  lausuessaan: "älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne
  on hyvä tahto antaa teille valtakunnan." Ja niinäkin aikoina, joina
  paavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen
  heikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen
  hallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen
  v. 1179 _kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa_ 300
  hengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi,
  mutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista,
  ja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin
  Roomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja
  kivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä
  vihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista
  sekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus
  sen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu
  ihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä
  kahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka
  perustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä
  se on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: "sade
  on lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta
  sysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri."
  
  
  IX.
  Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
  
   Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja
   tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle,
   joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen.
   pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.
  Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi
  ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty
  Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja
  vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi
  osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu
  historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti
  eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun.
  Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja
  tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa,
  jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen
  isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he
  kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen
  syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä
  totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän
  uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.
  Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä
  semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat
  he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset
  voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi
  mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli
  heidän luulonsa mukaan täynnä _Haltijoita_, joilla eri olopaikkojensa
  ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: _Ilmatar, Päivätär, Kivutar,
  Terhenetär_ y.m. Veden Jumala oli _Ahti_, metsien hallitsija _Tapio_.
  Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä
  nimitettiin alkuansa nimellä _Jumala_, vaan kun tätä sanaa myöhemmin
  alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen
  sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi _Ukko_. Puhtaampana
  kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt
  käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä
  ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko
  asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen
  vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin
  vapaina, hänestä riippumatta.
  Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia
  noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän
  ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme.
  Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala
  sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta,
  joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää
  vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys
  äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, _sanan_
  voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana
  Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon
  kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa
  ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään,
  tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka
  onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton
  löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät,
  tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli _Tuonela_,
  kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka
  keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun
  kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä,
  vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta,
  eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut
  sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota
  he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat.
  Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on
  niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma
  heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne
  kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen
  kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin
  kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.
  Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on
  tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme
  historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että
  kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella
  oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen
  käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko
  silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko
  läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan _Sverker_
  (k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan
  siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan
  nimeltä _Eerik_, historiassa tunnettu nimellä _Eerik IX Pyhä_,
  joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin
  hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen.
  Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset
  pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että
  "Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin
  Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista
  asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa
  temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan
  kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui,
  ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan.
  Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla
  Upsalan piispa _Henrik_, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista
  sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.
  Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt
  Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme
  tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se
  kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä
  pohjolassa."
  Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet
  Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten
  hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun
  Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä
  taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen,
  oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka
  Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin
  vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan,
  jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan
  määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään
  varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni
  seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli
  _Aura-joen_ suu eli nykyisen _Turun_ seutu.
   "Kaks oli pyheä miestä,
   Kaksi kansan ruhtinasta
   Ristiveljeä jaloa;
   Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
   Toinen maalla vierahalla.
   Lapsi maalta vierahalta
   Se on Hämeen Henterikki,
   Vaan joka Ruotsissa yleni,
   Se on Eerikki ritari,
   Ruotsin kuuluisa kuningas."
  Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka
  jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen
  tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei
  kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne
   "Paikalle papittomalle,
   Maalle ristimättömälle,
   Kivikirkot teettämähän
   Kappelit rakentamahan."
  Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he
  suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat
  kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka
  toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle