Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 12

muun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin
kirkon vastedes tuli suorittaa n.s. _Pietarin veroa_ Roomaan, jota
maksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys
arkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin.
_Svealaiset_ ja _Götalaiset_, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta
perittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden
arkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä
yksimielisyyteen.
Kaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä
olivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold
Brescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja
rohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan
pääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa
jalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä
turvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta.
Uhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan
vaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154)
Nikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä
_Hadrianus IV_.
Saksan kuninkaana oli tähän aikaan _Fredrik I Barbarossa_, tuo
jäntevä _Hohenstaufi_, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista
jättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa
oloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan
vaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan
voimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen,
vannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta _Ronkalin kentällä_, minne hän
tässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä
hän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen
kokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle
vaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli _Milano_. Ambrosiuksen
kirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun
päähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi
tyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin _Paviassa_, joka oli hänen
puolellaan.
Samaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja
mahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli
silmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät
kansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit
mukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä
se aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa
suhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen
kansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden
aatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy
niiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan
hengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen
vallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran
palvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen
kehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana
kenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko
tien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo
monesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen
aikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut
saarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää
tuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina
vastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää
noudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee
Arnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.
Kasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät
keisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä
hylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin
lähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka
kunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan.
Täällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet
saapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa
suostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan
rangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi
onnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä
estivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa,
täytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän
hirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.
Ennen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja
paavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik,
saatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo
vanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä
jälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä
syyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja
_Besansonissa_ v. 1152 pidetyillä _ruhtinastenpäivillä_ leimahti
riita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset
kunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi
myöskin kardinaali _Roland Bandinelli_, antaen hänelle kirjeen
paavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia
kohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria "beneficejä." [Sana
merkitsee sekä "hyvää työtä" että "läänitystä".] Kirje herätti
tyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi
tarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja
kun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: "keneltä
sitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?" ilmaisivat saapuvilla
olevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas _Otto
Wittelsbach_ veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin
hengissä pääsi pois.
Noudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus
saada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan,
siten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat
sanat: "en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta," tekivät
valtaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys
raukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään
toiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista.
Valtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja
saikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin
mieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman
mahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen
tuonelaan (1159).
Kirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald
Bandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä _Aleksanteri III_,
keisarillismieliset _Viktor IV:nen_ paavinistuimelle. Kun keisarin
_Paviaan_ v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria,
näytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli
ennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut
luopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista
mielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi
luovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä
näennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton.
_Sensin_ kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli,
seurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti
valmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. "Jakaaksensa
suurta saalista ylpeitten kanssa" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa
hänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän
edustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa
sen etuja!
Uhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä
Italian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa
Viktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin
nöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa,
vaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta
voitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa _Aleksanteri
III:nen_ Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna
kohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik
palannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua
retkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin
keisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi _Paskalis III_ ehti
astua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti
hänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan
liekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet
sitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on
solminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä
niskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan
viritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää,
tarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa
vastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen
kirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista
sotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka
yritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni
Normannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa
ylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin
aseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian
urhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten
voutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli
Fredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto
alkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut
sotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut:
hävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden
joukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei
ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan
tuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut
hänen kunnian kukkulalle. "Sanherib pakenee pyhän kaupungin
edustalta" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi
Pohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet
liiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi
Fredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä
Hohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään
Saksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa,
kokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset
vihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän
jälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa
Pohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan
ristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin
laajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden
linnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen
_Alessandria_. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään.
Neljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa
rauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut
eikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan
taisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen
mahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä
auttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman
pieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen
jälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen
ja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta
uljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja,
kostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan
miekkansa onneen. _Legnanon_ luona ryntäsi hän Lombardialaisten
paljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti
taistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun
tulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset.
Lombardialaiset saivat loistavan voiton.
Näiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti
säilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan,
odottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän
saisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli.
Anagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän
tarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen
keisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi
päämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta
suojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä
ehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin
ja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin
_Venedigissä_ juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto.
Markuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka
nöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä
tuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun
Jumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään,
keisari käveli vieressä jalastinta pitäen.
Tämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden
turmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen
kirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa.
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä
täällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt
sitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman
turmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? "Minä olen
maailman valkeus," todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus?
"Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä" vakuuttaa
sama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi
sortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen
lohdullista valoa.
Aleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan
voiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin
paavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa
Englannin arkkipiispan _Thomas Becketin_. Hänkin on riitaantunut
maallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa
maallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina
uskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli
kiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162).
Tuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi
kerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista
loistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut,
pukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään
tästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman
tapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä
oleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta
takaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn
arkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli
erehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui
valtakuntansa mahtavat _Klarendoniin_ asiasta tuumimaan (1164).
Täällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa
senkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta
vetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain
alle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut
tähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa
ja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. "Pietarin
jälkeiseltä" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella
sovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä
hän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt
hänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta.
Peläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan
kanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa.
Franskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus
aikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi
Englantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla;
mutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan
taipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun
näet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla
tavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa
kirkon kasvavalle vallalle. "Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka
syövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista"
huudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista
tuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät
nopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen
paraikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa
onnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat
estämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat
heidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua
varomatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi,
Englannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan
asemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan
pojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä
muuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta,
jonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa.
Peruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin
Becketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi.
Syvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.
Becketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi
mieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti
hyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa
liikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun
taisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän
tehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa
sanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä
Kristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että
paavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka
toteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän
kuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan
tavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään
sitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle
valtakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta
sen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet,
Herran veritodistajain riveihin.
Saman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman
tuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi
paavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja
voittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman
pääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen
käskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa,
lausuessaan: "älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne
on hyvä tahto antaa teille valtakunnan." Ja niinäkin aikoina, joina
paavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen
heikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen
hallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen
v. 1179 _kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa_ 300
hengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi,
mutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista,
ja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin
Roomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja
kivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä
vihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista
sekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus
sen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu
ihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä
kahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka
perustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä
se on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: "sade
on lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta
sysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri."


IX.
Ensimmäinen ristiretki Suomeen.

Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja
tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle,
joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen.
pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.
Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi
ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty
Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja
vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi
osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu
historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti
eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun.
Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja
tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa,
jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen
isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he
kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen
syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä
totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän
uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.
Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä
semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat
he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset
voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi
mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli
heidän luulonsa mukaan täynnä _Haltijoita_, joilla eri olopaikkojensa
ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: _Ilmatar, Päivätär, Kivutar,
Terhenetär_ y.m. Veden Jumala oli _Ahti_, metsien hallitsija _Tapio_.
Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä
nimitettiin alkuansa nimellä _Jumala_, vaan kun tätä sanaa myöhemmin
alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen
sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi _Ukko_. Puhtaampana
kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt
käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä
ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko
asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen
vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin
vapaina, hänestä riippumatta.
Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia
noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän
ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme.
Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala
sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta,
joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää
vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys
äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, _sanan_
voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana
Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon
kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa
ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään,
tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka
onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton
löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät,
tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli _Tuonela_,
kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka
keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun
kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä,
vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta,
eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut
sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota
he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat.
Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on
niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma
heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne
kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen
kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin
kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.
Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on
tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme
historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että
kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella
oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen
käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko
silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko
läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan _Sverker_
(k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan
siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan
nimeltä _Eerik_, historiassa tunnettu nimellä _Eerik IX Pyhä_,
joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin
hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen.
Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset
pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että
"Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin
Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista
asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa
temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan
kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui,
ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan.
Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla
Upsalan piispa _Henrik_, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista
sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.
Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt
Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme
tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se
kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä
pohjolassa."
Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet
Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten
hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun
Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä
taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen,
oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka
Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin
vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan,
jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan
määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään
varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni
seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli
_Aura-joen_ suu eli nykyisen _Turun_ seutu.
"Kaks oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta
Se on Hämeen Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas."
Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka
jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen
tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei
kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne
"Paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle,
Kivikirkot teettämähän
Kappelit rakentamahan."
Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he
suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat
kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka
toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle