Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 25

ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne puhuivat valistuneen kristityn,
urhoollisen uskonsankarin jaloa kieltä. Odottaessaan likenevää
myrskyä, lausui hän muun ohessa: "tietäkäät, etten ole pakeneva,
jos kohta minun täytyisikin antaa tämä kurja ruumiini kuolemaan,
sillä minä tiedän, että evankeliumin totuus päivä päivältä yhä
leviää". Samaan aikaan kirjoitti Hus myöskin merkillisimmän kirjansa:
_"Kirkosta"_. Perustuen Vikleffin oppiin, puolustaa hän sitä
käsitystä, että tosi kirkko, johon näkyväinen ja turmeltunut täällä
ajassa on yhdistetty, on Kristuksen ruumis ja valittujen yhdistys.
Jos hän kehittäessään tätä katsantotapaa joskus eksyikin halveksimaan
näkyväistä kirkkoa, sai hän kuitenkin lausutuiksi uskonpuhdistuksen
opin pääpiirteet. Tiedemiehenä hän ei ole saavuttanut Vikleffin
mainetta, mutta saarnaajana on hän vaikuttanut sitä enemmän.
Näiden vaiheiden ohessa alkoi kristikunnassa jälleen
kuulua kehotuksia kirkon edustajille kokoontumaan yleiseen
kirkolliskokoukseen. Se kehotus koski Husiakin, kutsuen häntä koko
kristikunnan, kuullen puolustamaan sitä oppia, jota hän syrjäisessä
Böhmissä oli saarnannut. Rukoillen ja ammentaen viisautta ja voimaa
Jumalan sanan elävästä lähteestä, valmistautui uskonpuhdistaja tuohon
viimmeiseen suureen taisteluun. "Meidän kanssamme" kirjoitti hän
ystävilleen "on totinen Jumala, kaikkivaltias ja vanhurskas auttaja,
joka on vakuuttanut: katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä
maailman loppuun asti".


VIII.
Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu. Hieronymus
Pragilaisen marttyyrikuolema.

Joka voittaa, hänen minä teen patsaaksi minun Jumalani
temppelissä, ja ei hänen pidä silleen sieltä lähtemän ulos ja
tahdon kirjoittaa hänen päällensä minun Jumalani nimen ja minun
kaupunkini, sen uuden Jerusalemin nimen, joka taivaasta, minun
Jumalaltani tuli alas, ja minun uuden nimeni. Ilm. k. 3: 12.
Mitään aikaansaamatta kirkon tilan parantamiseksi kuoli paavi
Aleksanteri V v. 1410. Hänen jälkeisekseen valittiin raaka, oppimaton
ja siveetön Juhana XXIII. Yhä edelleen koettivat Pisan kokouksen
erottamat paavit säilyttää asemaansa, ja toinen heistä, Gregorius
XII, sai Neapelin kuninkaan avulla Juhanan karkoitetuksi Roomasta.
Karttumistaan vain karttui kirkon häiriö, ja yhä kuuluvammin
vaadittiin uuden, yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista, jotta
vihdoinkin tuo onneton monipaavisuus saataisiin poistetuksi. Turhaan
koetti kurja Juhana lyödä tuuleen näitä vaatimuksia. Hän pelkäsi
tilintekoa ja noita paavikuntaa uhkaavia uuden ajan ääniä, mutta
valtaansa ei hän tahtonut menettää ja, suostuen keisari _Sigismundin_
vaatimukseen, kutsui hän kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen.
Tukalalta hänestä kyllä tuntui etenkin se käsky, että kokous oli
pidettävä Saksanmaalla eikä, niinkuin hän oli toivonut, Italiassa,
missä hänellä oli enemmän kannatusta, vaan siihenkin täytyi hänen
taipua. Joulukuussa v. 1413 kutsui hän kristikunnan edustajat
_Kostnitzissa_ pidettävään kirkolliskokoukseen. Avauspäiväksi määräsi
hän Marraskuun 1 p. 1,414.
Uteliaina loivat ihmiset silmänsä tuohon Bodenjärven kuuluisaan
kaupunkiin. Kaikki ajattelevat älysivät kokouksen tehtävän
tärkeäksi, painavaksi. Läheltä ja kaukaa lähtivät kristikunnan
johtavat henkilöt matkalle korjataksensa Siionin hajonneita muureja.
Loistavan saattojoukon seuraamana -- siinä kerrotaan olleen 1600
hevosta -- saapui Juhana XXIII Kostnitziin. "Tuohan on kuin kuoppa,
jossa kettuja pyydetään" sanotaan hänen huudahtaneen, katsellessaan
Rhein-virran laaksoa, missä kaupunki sijaitsee.
Valmistuksiin kului muutamia päiviä. Vasta Marraskuun 5 p:nä avasi
paavi kokouksen. Harvoin, jos milloinkaan ennen, oli kirkko lumonnut
maailmaa suuremmalla ulkonaisella loistolla kuin tässä tilaisuudessa.
Kokoukseen oli saapunut 33 kardinaalia, 346 arkkipiispaa ja
piispaa, kuuluisimpain yliopistojen edustajia, lukuisa joukko,
abbotteja, tohtoreita ja munkkeja sekä lähes 2000 ruhtinasta,
kreiviä, ritaria y.m. korkea-arvoisia herroja. Alussa keskusteltiin
keskustelujärjestyksestä, äänestystavasta ja muista valmistavista
kysymyksistä. Paavin valtaa koetettiin kaikin tavoin rajoittaa.
Jo neljännessä istunnossa julistettiin kristikunnan päätöksenä se
väite, että kokous oli _yleinen kirkolliskokous_, koska sen jäsenet
olivat kokoontuneet Pyhän Hengen nimessä, Siihen tapaan oli kyllä
jo ennenkin kirjoitettu ja puhuttu, vaan kristikunnan päätöksenä ei
tätä väitettä milloinkaan vielä paavikirkon aikana oltu lausuttu.
Tärkeä oli tämä päätös, sillä se vaati jokaista, itse paaviakin,
ehdottomasti tottelemaan kokouksen päätöstä. "Jumalalta" -- niin
lausuttiin -- "on Kostnitziin kokoontunut kristikunta saanut vallan
tutkia kirkon tilaa ja ratkaista kaikki uskontoa koskevat kysymykset;
jokaisen täytyy noudattaa sen erehtymättömiä päätöksiä". Ei aivo
kristikunta enää kantaa paavikunnan raskasta ijestä; vapaamman ajan
henki on jo vaikuttamassa maailmassa, vaatien ihmisiä vihdoinkin
särkemään nuo orjuuden alentavat kahleet, joiden pakottamina he
kautta vuosisatojen ovat polvistuneet paavin valtaistuimen juuressa.
Tuo oli ehdottomasti oikeutettua, jaloa, jos asiaa maailman mielen
mukaan arvostelemme, vaan jos yritystä Jumalan sanan valossa
tutkimme, täytyy meidän suuressa määrässä rajoittaa tämä kiitoslause.
Paavikunnan syntimitta on kyllä täysi, sen tuomitsemisen hetki on
joutunut, vaan tuomarina on ihmisviisaus, eikä Jumalan erehtymätön
sana. Luulouskon ohjaamana ja ihmishengen neuvomana aikoo kristikunta
ryhtyä korjaelemaan Siionin muureja; parannusta tekemättä toivoo
se paranevansa, totuuden sanaa tottelematta luulee se voivansa
erehtymätöntä totuutta maailmalle julistaa. Se kyllä näkee kirkon
silmiinpistävimmät paheet ja on ne tuomitseva, mutta sen tuomion
alaiseksi on myöskin puhdas p. raamattuun perustuva totuus sortuva.
Kostnitzin kokous on kyllä tavallaan oleva uskonpuhdistava kokous,
vaan keski-ajan valetotuuden pettämänä on se toimittava monta
pimeyden tekoa.
Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli kokous määrännyt monipaavisuuden
poistamisen. Se mielipide lausuttiin, että noiden kolmen paavin
tulisi viipymättä luopua virastaan. Mutta liittyen Pisan kokouksen
päätökseen, jonka mukaan Juhana XXIII oli pidettävä ainoana
laillisena paavina, kääntyi kokouksen huomio nimenomaan häneen.
Lyöden tuuleen ajan painavat kysymykset, oli Juhana siveettömällä
elämällään röyhkeästi pilkannut levottoman, paavikunnan paheisin
kyllästyneen kristikunnan luottamusta, ja turhat olivat hänen
yrityksensä koettaa säilyttää asemaansa. Eivät auttaneet uhkaukset:
uuden ajan henki pakotti ne vaikenemaan; eikä ollut hänellä apua
tuosta viekkaasta tekopyhyydestä, jonka kirjavaan vaippaan paavit
niin monesti olivat pukeutuneet ja jolla hänkin vielä keski-ajan
paavikunnan haudan partaalla koetti verhota itseään. Kostnitzin
kirkolliskokous riisti sen hänen hartioiltaan ja asetti hänen
alastomana kristikunnan tuomioistuimen eteen. Vakavia, uhkaavia
sanoja lausuttiin hänestä jo ensimmäisissä istunnoissa. Kokouksen
johtavat henkilöt, d'Ailly, Gerson y.m. vaativat jyrkästi hänen
erottamistansa. Ei ollut Juhanalla ennen pitkää muuta neuvoa kuin
luvata luopua virastaan. Vaan ei hän silti aikonut lupaustaan
täyttää. Eräänä iltana, kun kokouksen jäsenet olivat katselemassa
kaupungin läheisyydessä toimeenpantuja turnaajapeliä, pakeni hän
salaa Itävallan herttuan luo, joka oli luvannut suojella häntä.
Kokous ei kuitenkaan tästä hämmästynyt; se jatkoi työtään, väittäen
voivansa suorittaa tehtävänsä ilman paavittakin. Toukokuun 29 p:nä
1415 julisti se Juhanan virkansa menettäneeksi. Näin uhkaavaan
vastarintaan paavikuntaa vastaan ei ollut keski-ajan kristikunta
vielä asettunut. Eipä kummallista, että myöskin Gregorius XII ja
Benediktus XIII, jotka, huolimatta Pisan kokouksen päätöksestä,
siihen asti olivat koettaneet varjo-valtaansa puolustaa,
alkoivat taipua. Edellinen luopui vapaaehtoisesti Heinäkuun 4
p:nä, jälkimmäinen pyysi kokoukselta valtakirjaa, ja kun ei
siihen suostuttu, täytyi hänenkin tyytyä erottamistuomioon, joka
julistettiin pari viikkoa myöhemmin.
Näin suoriutui kokous ensimmäisestä tehtävästään. Monipaavisuus
oli poistettu kirkosta. Mutta pieni oli tämä voitto eikä suinkaan
omiaan antamaan keski-ajan sairaalle, kuumeenkaltaisesta unestaan
heräjävälle kristikunnalle sitä rauhaa, jota se kaipasi.
Arveluttavampaa laatua oli kirkon turmelus -- ei ollut se
autettavissa kuin perinpohjaisen parannuksen nöyryttävällä tiellä.
Onko Kostnitzin kokous, kuuliaisena yksin Herran kutsuvalle äänelle,
altis särkemään synnin kahleet, onko keski-ajan erehdyksiin
perehtynyt kristikunta nyt vihdoinkin "ymmärtävä totuuden" ja siten
vapautuva valheen orjuudesta? Kostnitzin kaduilla liikkuu iloisia
ihmisiä, satoja porttoja on saapunut kaupunkiin, ravintolat ovat
täynnä meluavia ihmisiä, ruoka- ja juomatavaroitten menekki kauhean
suuri. Kaikki todistaa, etteivät nuo arvokkaat isät, jotka ovat
ottaneet parantaakseen kirkon vammoja, aivo tehtäväänsä toimittaa
itsensäkieltämisen tukalalla tiellä. Mutta kaiken tämän mieltä
masentavan turmeluksen uhallakin näemme kuitenkin siihen aikaan
Kostnitzissa koittavan aamunkin enteitä. Kolkossa vankilassa
huokaelee kahleissa mies, joka on syvään perehtynyt parannuksen tien
salaisuuksiin. Kristikunnan surkea tila on kipeämmin koskenut häneen
kuin keneenkään sen ajan ihmisistä, ja hänkin on ryhtynyt taisteluun
sorretun totuuden puolesta. Mutta hän taistelee toisilla aseilla
ja paremmalla menestyksellä kuin kokous. Häntä vastaan on suruton
maailma, paavikunta, kirkko -- vieläpä Kostnitzin kokouskin, mutta
hänen kanssaan on se Herra, joka on heikoissa voimallinen. Mies on
Juhana Hus.
Mitä suurinta huomioa oli tuo valtaava böhmiläinen herännäisyys,
jonka pääpiirteistä edellisessä luvussa kerroimme, herättänyt
miltei kaikkialla kristikunnassa. Sen vaiheita oli keisari
Sigismundkin levottomuudella seurannut, sen johtajia kun syytettiin
jos minkälaisesta kerettiläisyydestä. Saatuaan aikaan Kostnitzin
kokouksen, antoi hän tämän tehtäväksi muun ohessa tutkia myöskin
Husia ja hänen puoluelaisiaan vastaan tehtyjä syytöksiä. Noudattaen
Sigismundin kutsumusta, lähti Hus viipymättä matkalle. Uskonsankarin
luottamuksella loi hän vakaan katseensa Kostnitzia kohti, missä
lukemattomat viholliset häntä odottivat. Keisari oli luvannut hänelle
suojeluskirjan, jonka turvaamana hänen muka ei tarvitsisi mitään
pelätä, vaan ei hänen urhoollisuutensa siitä riippunut eikä muista
maallisista tukeista: häntä tuki elävä usko Jesukseen Kristukseen,
jonka sorrettua totuutta hän syrjäisestä isänmaastaan nyt lähti tämän
maailman mahtaville tunnustamaan. Hus oli vakuutettu siitä, että
tämä matka oli hänen viimmeinen matkansa, vaan eivät masentaneet
kuolemanaavistukset hänen mieltään -- ne päinvastoin puhdistivat
hänen uskoaan ja valmistivat häntä siihen suureen taisteluun, johon
Herran armo oli hänen valinnut. Ristiinnaulitun kuninkaan sankarit
ovat kehittyneet kirkkaudesta toiseen juuri kuolema silmiensä edessä,
ja yksi niitä oli Hus. "Lähden nyt monta ja mahtavaa vihollista
vastaan", kirjoitti hän. ystävilleen Pragiin "mutta minä turvaan
pelastukseni Jumalaan. Rukoilkaat, rakkahani, väsymättä minun
edestäni, että lujana pysyisin Hänen totuudessaan. Jos kuolemani on
Hänelle kunniaksi, niin hän sitä jouduttakoon. Vaan jos palajaminen
teidän luoksenne on pelastukselleni hyödyllistä, niin rukoilkaamme,
että palajan kokouksesta synnittä s.o. niin, ettei evankeliumin
arvo minun kauttani ole tullut häväistyksi". Joka näin puhuu, hän
on oppinut rukoilemaan: "tapahtukoon Sinun tahtosi", ja joka niin
rukoilee, hän ei voi häpeään joutua.
Keisarin käskystä seurasi Husia matkalla böhmiläinen suojelusjoukko,
jota paitse muutamia hänen ystäviään, niiden joukossa jalomielinen
ritari _Juhana von Chlum_, oli liittynyt seuraan. Uteliaina
tunkeutuivat ihmisjoukot kaikkialla katselemaan tuota kuuluisaa
miestä, joka ketään pelkäämättä lähti taistelemaan totuuden suurta
taistelua. Jo Marraskuun 3 p:nä saapui Hus Kostnitziin. Kaksi päivää
myöhemmin annettiin hänelle Sigismundin suojeluskirja. Minkä arvoinen
se oli, sai hän piankin kokea.
Niinkuin tiedämme, oli Hus puolustamalla oman kansansa oikeuksia
Pragin yliopistossa kipeästi loukannut Saksalaisten ylpeyttä. He
vihasivat häntä siitäkin syystä katkerasti. Miettien kostoa, olivat
sitä paitse muutamat hänen omista kansalaisistaan, jotka totuuden
tähden vihasivat häntä, kiiruhtaneet Kostnitziin tehdäksensä
uskonpuhdistajan aseman niin vaikeaksi kuin mahdollista. Heidän
toimestaan naulattiin kokouksen ensi päivinä kaikkien kirkkojen
oville ilmoituksia Husin kerettiläisyydestä, jotta yleinen mielipide
heti alussa olisi häntä vastaan. -- "Autuaat olette te, koska he
pilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä
vastaan, valhetellen minun tähteni".
Husin vihamiesten toimesta levisi kaupungissa jo kokouksen alussa
se huhu, että hän aikoi paeta Kostnitzista. Huhu oli kerrassaan
perätön, mutta vihamiehet älysivät käyttää sitä hyväksensä.
Marraskuun 28 p:nä kutsuttiin uskonpuhdistaja piispan asuntoon,
missä Juhana XXIII:kin siihen aikaan asui. Chlum kielsi Husia
lähtemästä, vaan tämä noudatti käskyä. Kardinaalit olivat koossa,
ja uskonpuhdistajalle ilmoitettiin, että häntä oli syytetty
kerettiläisyydestä. Lyhyt oli tutkinto. Chlum, joka vetosi keisarin
suojeluskirjaan, sai käskyn poistua, ja sotilasten vartioimana
vietiin Hus ensin erään Kostnitzin tuomioherran asuntoon ja sieltä
kaupungissa olevan Dominikani-luostarin vankilaan, joka oli mitä
kolkoimpia ja inhottavimpia. "Nyt olet meidän vallassamme" sanottiin
hänelle "etkä pääse pois, ennenkuin olet maksanut viimmeisen rovon".
-- "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa, mutta Herra hänen niistä
kaikista päästää".
Jo matkalla Kostnitziin sai Sigismund kuulla, miten Husia oli
kohdeltu. Hän toimitti heti käskyn kaupunkiin, että uskonpuhdistaja
laskettaisiin vapauteen, uhaten väkisin avata vankilan, ellei
hänen tahtoansa noudatettaisi. Samaan aikaan naulasi Chlum
tuomiokirkon ovelle vastalauseen valtakunnan lakien solvausta
vastaan. Ei mikään auttanut. Turhaan koetti Sigismund, saavuttuaan
kaupunkiin, vaatimustaan uudistaa. Hänelle selitettiin, että
kirkon oikeus kerettiläisen suhteen oli ruhtinaan sanaa korkeampi
sekä että uskonheittiölle antaman lupauksen pitäminen ei suinkaan
ollut velvollisuutta, vaan päinvastoin syntiä. Kun Sigismundia
vielä uhattiin silläkin, että kokous, jolta hän toivoi suuria,
olisi hajoava, jos hän häiriten estäisi sen toimia, luopui
hänkin uskonpuhdistajan oikeutta valvomasta. -- "Ota vaari minun
rukouksistani, sillä minua vaivataan sangen: pelasta minua
vainollisistani, sillä he ovat minua väkevämmät".
Kirkas on marttyyrein kruunu taivaan hääsalissa: ei saavuteta
sitä kuin syvimmän itsensäkieltämisen tiellä. Mitä Hus kurjassa
vankilassaan kärsi, sen tietää yksin Herra. Historia todistaa
ainoastaan, että uskonpuhdistajan terveys tuossa kauheassa luolassa
ennen pitkää kävi niin huonoksi, että varovaisuus vaati asianomaisia
siirtämään häntä parempaan vankilaan. Jo ennenkuin keisari oli
myöntänyt Husin asian tutkimista, pidettiin hänen kanssaan yksityinen
tutkinto Joulukuun 1 p:nä. Hän pyysi saada käyttää asianajajaa
avukseen, vaan kun siihen ei suostuttu, lausui hän turvallisesti:
"olkoon sitten Jesus Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerta
täytyy esiintyä, minun asianajajani. Hänelle olen asiani uskonut,
niinkuin Hän uskoi asiansa Isällensä". Keskustelu oli yhtä lyhyt kuin
hyödytön, niinkuin muutkin hänen kanssaan pidetyt samankaltaiset.
Niiden päätarkoitus olikin vain tuskauttaa tuon vihatun miehen
taistelua vankilan yksinäisyydessä. -- "Älkää oudoksuko sitä hellettä
kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin
outoa tapahtuisi; vaan iloitkaat, että te Kristuksen kanssa kärsitte,
että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja
riemuitsisitte".
Tuskin oli Hus ehtinyt koota vähän voimia sairautensa jälkeen,
ennenkuin hänen vastattavikseen lähetettiin 42 kirjallisesti tehtyä
syytöstä, jotka perustuivat osittain vihamiesten kertomuksiin,
osittain hänen lausumiinsa väitteisin. Hänelle ilmoitettiin myös,
että kokous oli tuominnut Vikleffin kerettiläisistä pahimmaksi,
jotta Hus älyäisi, että hänen asiansa oli käsiteltävä yhteydessä
tuon vihatun englantilaisen uskonpuhdistajan kirottujen väitteiden
kanssa. Kesäkuun 5 p:nä esiintyi Hus ensi kerran kokouksen
edessä. Kalpeat olivat hänen kasvonsa, vaan ylönluonnollista
urhoollisuutta ja horjumatonta vakavuutta säteili hänen katseensa.
Kokouksessa huudettiin ja meluttiin niihin määrin, ettei Hus saanut
sananvuoroakaan. Hän lausui kummastuksensa siitä, ettei voitu
ylläpitää parempaa järjestystä. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin
Hus toistamiseen kokouksen tutkittavaksi. Muun ohessa syytettiin
häntä siitäkin, että hän, perustuen Vikleffin oppiin, hylkäsi
muuttumisopin. Hus vakuutti tämän syytöksen olevan perättömän,
sanoi päinvastoin aina hyväksyneensä kirkon ehtoollisopin, sillä
poikkeuksella kuitenkin, että hän kannatti Böhmiläisten tapaa jakaa
kalkkia maallikoillekin. [Tämän johdosta otti kokous kysymyksen
keskusteltavakseen, tullen siihen päätökseen, josta ennen (katso II
osa) on mainittu.] Vaan ei hän silti suurta edeltäjäänsä kieltänyt.
Päinvastoin tunnusti hän rohkeasti, että hän monessa suhteessa oli
aivan samaa mieltä kuin englantilainen uskonpuhdistaja. Kun häneltä
kysyttiin, oliko hän lausunut tahtovansa olla siellä, missä, Vikleff
oli, ja hän siihen myöntämällä vastasi, kaikui kokoussali ivallisen
ilon purkauksista. Asiallista väittelyä ei ensinkään tarkoitettu,
Husia vaadittiin vain luopumaan "harhaoppisista väitteistään".
Turhaan vakuutti uskonpuhdistaja, ettei hän suinkaan ollut saapunut
Kostnitziin itsepäisesti puolustaaksensa mielipiteitään, vaan että
hän oli altis kuulemaan, missä hän mahdollisesti oli erehtynyt sekä
luopumaan kaikesta, joka ei ollut p. raamatun mukaista. Tuolla
ylönkatseellisella ylpeydellä, jolla totuuden vastustajat kaikkina
aikoina ovat lyöneet tuuleen kohtuullisimmatkin vaatimukset, jotta
heidän luultu rauhansa ei joutuisi kerrassaan häpeään, kohdeltiin
Husiakin tässä tilaisuudessa. Sigismundkin uhkasi peruuttaa
suojeluskirjansa, ellei hän taipuisi. Vaan ei horjunut uskonsankarin
usko. Sanaakaan peruuttamatta poistui hän kokoussalista. "Rohkeutta,
mestari Hus" lausui hänelle ovella jalo ystävänsä Chlum "luopukaa
kernaammin hengestänne kuin totuudesta". "Autuas on se mies, joka
kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää
elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä
rakastavat".
Seuraavana päivänä tuotiin Hus jälleen kokouksen eteen. Tällä
kertaa koskivat syytökset pääasiallisesti hänen kirkosta lausumiaan
mielipiteitä. Vetäen puolustuksekseen muun ohessa Augustinuksen ja
Bernhard Klairvauxlaisen käsityksen, tunnusti hän suoraan, ettei
kukaan ole tosi kristitty sillä perusteella vain, että hän kuuluu
kirkkoon, vaan ainoastaan se, joka seuraa kristuksen askeleita.
Kuinka vähän Hus pelkäsi tämän maailman mahtavia, todistaa sekin
seikka, että hän, viitaten Herran Saulille lausumiin sanoihin: "että
sinä olet minun sanani hyljännyt, niin minäkin olen sinun hylkäävä",
yllämainittuun rohkeaan väitteesensä lisäsi tämänkin: "ei ole
kukaan kuningas Herralle otollinen, joka elää synnissä". Sigismund
säikähtyi, vaan d'Ailly lausui: "ei siinä kylliksi, että olet
kirkkoa solvannut, sinä asetut vielä kuninkuuttakin vastustamaan".
Suurta vihaa herätti uskonpuhdistaja silläkin väitteellään, että
paavikuntaa ei ensinkään tarvittaisi, "koska lukemattomat hurskaat
paimenet menneinä aikoina ovat voineet hoitaa Herran seurakuntaa
paavin välityksettä". Husille ilmoitettiin, että 60 oppinutta
tohtoria, joille kokous oli uskonut hänen oppinsa tutkimisen,
olivat päättäneet, että hänen tulisi tunnustaa erehtyneensä,
valalla vakuuttaa ainaiseksi luopuvansa harhaopistaan, julkisesti
peruuttaa se sekä tulevaisuudessa puolustaa kirkon oppia; ellei hän
siihen suostuisi, odottaisi häntä suuri vaara. Turhaan rukoili Hus,
ettei häntä pakotettaisi valehtelemaan, vaan turhaan koetettiin
myöskin saada hänen vakuutustaan horjumaan. Hän ei taipunut
kokouksen päätökseen, vaan vastusti sitä, vakuuttaen alistuvansa
ainoastaan raamatun sanan alle. Tällä jalolla tunnustuksellaan
viittaa hän uskonpuhdistuksen aamukoittoon, jonka julistajana hän,
keski-ajan pimeää pelkäämättä, kirkon ja maailman pilkkaamana ja
näennäisesti Herrankin hylkäämänä, voimallisena uskossa Jesukseen
seisoo Kostnitzin kokouksen edessä. Poistuessaan kokoussalista,
lausui hän tyyneesti: "olen vedonnut Kristukseen. Hänen tuomioonsa
minä tyydyn, sillä Hän ei perusta sitä vääriin todistuksiin eikä
tuomitse kirkkoisienkään väitteiden mukaan, sillä hekin ovat joskus
erehtyneet, vaan Hän tuomitsee totuudessa". -- "Jos te maailmasta
olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta ette ole maailmasta,
vaan minä valitsin teidän maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".
Seuratkaamme uskonsankaria hänen vankilaansa. Ei se lihaa ja verta
miellytä, mutta uskon silmä tajuaa sen rauhan satamaksi, monen
palavan rukouksen todistuksenmajaksi. Kaikki kertoo kärsimisistä ja
taisteluista, vaan samalla autuudesta ja voitosta. Usein on tässä
kolkossa vankilassa kuulunut kilvoittelevan uskon huokauksia, mutta
monesti myöskin ristin Herran ylistystä. Ihmeellisesti asettui täällä
Husin ennen joskus liiaksi kiivas luonto, nöyrtyi ja tyyntyi Pyhän
Hengen koulussa. Sen huomaamme semminkin niistä kirjeistä, joita
hän "kahleissa ja odottaen kuolemaa" täältä kirjoitti ystävilleen
Böhmiin. Ne sisältävät horjumattoman uskon kiitosta sille Herralle,
joka koetuksen pätsissä valmistaa syntisiä ihmisraukkoja perimään
taivaan ikuista iloa. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vihollisista,
ei kostonhimoa eikä tyytymättömyyttä: esirukousta, rakkautta vain
ja kärsivällisyyden toivorikasta kieltä! Se on Herran voitto, jota
heikot ihmissanat älkööt yrittäkö kuvata! -- Turvallisesti odotti
Hus uskossa Jesukseen marttyyrikuoleman kauhuja. Eikä epäillyt
hän totuuden voittoa, vaikkei hän saisi uskonpuhdistuksen aamua
nähdä. Niinpä kirjoittaa hän vankilastaan: "hanhi [Tällainen sana
hus merkitsee hanhi.] on hiljainen eläin, joka ei pääse korkealle
lentämään; sentähden se ei voi siteitään rikki repiä. Mutta tulee
toisia lintuja, jotka Jumalan sanan voimalla kohoavat korkeammalle,
ja ne tekevät lopun vihollisten hyökkäyksistä". Eräässä toisessa
kirjeessä lausuu hän saman turvallisen toivon näillä sanoilla:
"toivon Jumalaan, että Hän minun jälkeeni on lähettävä urhoollisempia
sankaria kuin nyt löytyy, jotka paremmin pystyvät ihmisille
todistamaan antikristusta vastaan". -- "Ja minä näin toisen enkelin
lentävän taivaan keskitse, jolla ijankaikkinen evankeliumi oli, jota
hänen pitää niille ilmoittaman, kuin maan päällä asuvat, ja kaikille
pakanoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille".
Oli Heinäkuun 6 p. 1415. Kristikunnan edustajat olivat kokoontuneet
Kostnitzin tuomiokirkkoon langettamaan Husin tuomioa. He istuivat
korkeilla tuoleilla ja vielä korkeammalla keisari Sigismund,
Pidettiin messua. Marttyyri odotti kirkon esihuoneessa:
kerettiläisenä hän ei saanut olla saapuvilla niin pyhässä
toimituksessa. Vasta sen päätyttyä tuotiin hän sisälle. Keskellä
kirkkoa oli pöytä, jolle oli asetettu pappispuku. Hus asettui sen
ääreen. Eräs piispa astui saarnatuolille. Saarnatekstinä oli Room.
6: 6 "me tiedämme, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu
Kristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltuman". Näitä
pyhiä sanoja sovitteli saarnaaja Husiin, jota hän sormellaankin
osotti, kehottaen keisaria hävittämään kerettiläisyyttä ja luvaten
hänelle suurta nimeä aikakirjoissa, jos hän surmauttaisi tuon
turmioa tuottavan miehen. Turhaan koetti marttyyri puolustaa
itseään. Kun ei häntä kuultu, lankesi hän polvilleen ja rukoili
hetken hiljaa. Kun häntä syytettiin siitäkin, että hän oli kokouksen
päätöksestä vedonnut Kristukseen, lausui hän tyyneesti: "katso,
Herra Jesus Kristus, miten tämä kirkolliskokous ylönkatsoo sinun
lakiasi". Nyt astui paavin tuomari esille, ilmoittaen että Hus oli
tuomittu virkansa menettäneeksi ja maallisen oikeuden huostaan
annettavaksi. Saatuansa tietää että kirjansakin olivat tuomitut
poltettaviksi, kysyi marttyyri: "mitenkä saatatte kirjojani kirota?
Minä vain soisin, että niitä korjattaisiin p. raamatun mukaan.
Ettehän niitä tunne, moni niistä on kirjoitettu Böhmin kielellä,
jota ette ymmärräkään". Kaikki turhaa. Marttyyri polvistui jälleen,
rukoillen niiden puolesta, jotka hänen näin julki vääräin todistusten
perusteella tuomitsivat. Kirkon holvit kaikuivat paatuneitten
naurusta! Tämän jälkeen puettiin Hus pöydällä olevaan pukuun ja
hänelle annettiin kalkki käteen sillä kehotuksella, että hän
vihdoinkin peruuttaisi harhaoppinsa. Kun hän yhä vain pysyi lujana
uskossa, riistettiin häneltä pappispuku sekä kalkki näillä sanoilla:
"kirottu Judas, me otamme sinulta tämän kalkin, jossa on Kristuksen
veri maailman lunastukseksi". Marttyyri vastasi: "ja minä turvaan
Jumalaani ja Vapahtajaani ja olen varma, ettei hän milloinkaan ole
minulta ottava pois pelastuksensa kalkkia. Varmaan uskon, että
vielä tänä päivänä saan siitä juoda Hänen valtakunnassaan". Husin
päähän pantiin perkeleitten kuvilla maalattu paperilakki, johon
oli kirjoitettu: "pääkerettiläinen", ja hänelle lausuttiin: "me
annamme sielusi perkeleelle". Hän vastasi: "minä uskon sen hyvän
Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen käsiin. Minun kurjan syntisen tähden
on Hän kantanut orjantappurakruunua. Sentähden kannan minä Hänen
nimensä kunniaksi ja Hänen totuutensa tähden kernaasti tätä kruunua
-- se on paljon keveämpi!" -- "Tästedes on minulle tallelle pantu
vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä
minulle antaa, mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka
hänen ilmestystänsä rakastavat".
Maallisen oikeuden rangaistavana vietiin Hus kaupungin ulkopuolelle,
missä rovio oli pystytetty. Jätettyään hyvästi vankilan vartijoille,
joita, hän hellästi kiitti hyvästä kohtelusta, astui marttyyri,
suuren aseellisen vartijaston ja lukemattoman kansanjoukon
saattamana, vakavin askelin kohti kuolemaa. Saavuttuaan paikalle,
rukoili hän polvistuen. Pyöveli vaati häntä nousemaan ylös ja sitoi
hänen rautaisilla ketjuilla paaluun. Kauas kuuluivat marttyyrin
sanat, kun hän korkealla äänellä lausui: "Herra Jesus Kristus,
kernaasti ja nöyrästi tahdon kärsiä tämän kauhean kuoleman Sinun
pyhän evankeliumin ja totuuden julistamisen tähden". Rovio
sytytettiin. Liekeistä kuului marttyyrin veisuu: "Jesus, elävän
Jumalan Poika, armahda minua". Hetken kuluttua se vaikeni. Kun rovio
oli palanut maahan, viskattiin tuhka Rheinvirtaan. -- "Ja he huusivat
suurella äänellä sanoen: autuus olkoon meidän Jumalallemme, joka
istuimella istuu, ja Karitsalle!"
Juhana Husin nimi on kirkkohistorian jaloimpia. Urhoollisesti
hän taisteli keski-ajan koko katsantotapaa vastaan, kehottaen
kristikuntaa särkemään niitä raskaita kahleita, joilla paavikunta
ja kirkon hengellinen ylimyskunta oli sen vanginnut. Syrjäisessä
isänmaassaan puolusti hän rohkeasti kansan oikeutta päästä pimeydestä
itsetietoisuuteen ja valoon, saarnaten ja kirjoittaen sen omalla
kielellä, jota hänen ihmeellisesti valistunut mielensä koetti
korottaa kirjakieleksi, niinkuin se hänen kauttansa tavallaan
semmoiseksi kohosikin, mikäli siihen aikaan vielä mahdollista oli.
Tässäkin suhteessa on hän raivannut tietä uskonpuhdistukselle. Vaan
paljon enemmän on hän toimittanut. Hänen kauttansa on evankeliumin
valo ihmeen kirkkaana loistanut maailmalle, ennustaen turmeltuneelle
kirkolle paavikunnan perikatoa, unestaan heräjävälle kristikunnalle
onnellisempaa aikaa. Semminkin kehottaa hänen viimmeinen taistelunsa
meitä kiittämään ja ylistämään kirkon uskollista Herraa, jonka
lähettiläs hän oli.
Ei tyytynyt Kostnitzin kokous Husin marttyyrikuolemaan, sen sokeus
ja Kristus-viha vaati toisenkin uhrin. Olemme ennen puhuneet
Hieronymus Pragilaisen jalosta taistelusta totuuden puolesta. Hän
oli seurannut Husia Kostnitziin, vaan kun näki, ettei voinut auttaa
jaloa ystäväänsä, poistui hän salaa kaupungista. Pian saavuttivat