Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 29

miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia,
joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan
vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä
kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.
Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad
Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi,
vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet
virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän
maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi,
joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan
asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti
tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle
anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies,
jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors
vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla
uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain
määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja
tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia
Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa,
vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan
orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei
muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa
vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan
muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" -- niin
kuuluivat hänen sanansa -- "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden
edestä".
Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka,
juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla
kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä,
kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi
tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta
nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa.
Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana
vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta
jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan
"Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen
sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään
kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä
sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat
ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta
lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei
mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja
kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään
se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan
seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan
lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos
kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy
meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään
kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen
kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon
eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että
kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan -- hän
tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä
puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin
hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes
muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo
oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta
vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti
piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat
keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten
kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut
varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.
Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina
kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren
osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan
unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan
osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa
karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse
mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen
tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan.
Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.
Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä
katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei
enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme
uuden ajan johdatukseen. -- Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme
vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet,
näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä,
esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme.
Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat
apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette
valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan
niinkuin valkeuden lapset".


XVI.
Juhana Wessel.

Joka totuuden puhuu, se vanhurskauden ilmoittaa. San. l. 12: 17.
"Me uskomme evankeliumiin Jumalan tähden, kirkkoon ja paaviin
evankeliumin tähden, emmekä päinvastoin". Nämä sanat olivat
ensi kerran luettavina eräässä noissa keski-ajan iltahämärässä
ilmaantuneissa monissa kirjoissa, joiden tehtävänä oli ennustaa
kristikunnalle valoisamman ajan koittoa, Kirjan tekijä -- hänen
nimensä oli _Juhana Wessel_ -- ei ollut noita julkisuuden
taisteluissa kuuluisiksi tulleita sankareita, joiden ääni ukonjyrinän
tavoin keski-ajan loppupuolella tuon tuostakin kuului nukkuvan
kristikunnan maissa: hän työskenteli kirjojensa ääressä, ja kun
hän saarnasi, kehotti hän rakkauteen ja rauhaan. Vaan paavikunnan
perikatoa ennusti hänenkin hiljainen äänensä, ja suuria hän
syrjäisessä asemassaan toimitti. Tehokkaasti otti hän osaa tuohon
suureen tehtävään, jonka tarkoitus oli herättää kristikuntaa
keski-ajan sitkeästä unesta. Silmäilkäämme sentähden miehen
elämäntyötä.
Wessel oli alamaalainen ja yksi Tuomas Kempiläisen oppilaita. Jo tämä
seikka oli omiaan kääntämään hänen huomionsa ijankaikkisen elämän
salaisuuksiin. "Yhteisen elämän veljet" olivat, kuten tiedämme,
kyntäneet syviä vakoja hänen isiensä maahan, ja semminkin kehotti
häntä tuo hänen syvämietteinen opettajansa jatkamaan tätä suurta
työtä, etenkin koska inkvisitsioonin pakkokeinot olivat saaneet
monen sikäläisenkin saarnaajan vaikenemaan. Wesselin luonnonlahjat
olivatkin siihen erinomaisen sopivat. Hän oli lahjakas, hurskas ja
opintoihin hyvin mieltynyt. Tutkittuaan skolastikkojen ja mystikkojen
teoksia, saavutti hän ennen pitkää tavattoman maineen, ja hänen
ympärilleen kokoontui läheltä ja kaukaa tiedonhalukkaita nuorukaisia.
Mutta ei suuri oppinsa vain hänelle tätä mainetta hankkinut: se
riippui ennen kaikkea hänen tosi kristillisestä valistuksestaan,
ja sen hän oli saavuttanut rukouksissa kirjojen kirjan ääressä.
Sentähden oli myöskin nöyryys hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan.
"Joka raamattua lukiessaan" -- niin lausuu hän -- "ei pidä itseään
yhä vähäpätöisempänä eikä, tyytymättömänä itseensä, nöyrtymistään
nöyrry, hänelle on noiden pyhien kirjojen lukeminen turhaa, vieläpä
vahingoksikin".
Ollen Herran Hengelle kuuliainen, oli Wessel tullut siihen
vakuutukseen, että ainoastaan Jumalan sana on ehdottomasti
erehtymätön. Paavikin oli hänestä erehtyvä ihminen. Kaikki hänen
toimensa, samoinkuin kirkkoisien väitteet ja kirkolliskokousten
päätökset, arvosteltakoot p. raamatun sanan mukaan. "Kirkko ei
kyllä saata erehtyä" lausuu hän, "vaan mikä on kirkko? Se on pyhäin
ihmisten yhteys, johon kuuluvat kaikki tosi uskovaiset -- ne, joilla
on _yksi_ usko, _yksi_ toivo ja _yksi_ rakkaus Kristuksessa".
Rohkeita sanoja keski-aikana! Ne herättivätkin hämmästystä ja
vihaa monessa paikoin, vaan ikäänkuin näkymättömän vartijajoukon
suojelemana sai niiden lausuja rauhassa jatkaa paavikunnalle ja
silloiselle uskonnolliselle katsantotavalle vaarallista työtään.
Herra ei vaatinut häntä marttyyrikuoleman tuskia kärsimään. Kentiesi
hän ei olisi niitä kestänyt!
Wessel edustaa myöskin uskonpuhdistuksen toista suurta perusaatetta:
sitä totuutta, että ihminen ei pääse vanhurskaaksi Jumalan edessä
lain töiden, vaan yksin uskon kautta. Mutta hän puhuu siitä hyvin
varovasti, ikäänkuin kuiskaten. Sen totuuden julistaminen oli
uskottu toiselle ja rohkeammalle miehelle. Sen sijaan on hän
moittien kosketellut katolisen kirkon sakramenttioppia. Hyläten
esim. muuttumisopin, kallistui hän Zwinglin sittemmin lausumaan
käsitykseen, jonka mukaan leipä ja viini ainoastaan kuvaavat Herran
ruumista ja verta.
Wessel kuoli Gröningenissä v. 1489. Ettei häntä syyttä ole luettu
uskonpuhdistuksen edelläkävijäin joukkoon, sen todistavat muun
ohessa seuraavat Lutherin hänestä lausumat sanat: "jos olisin
lukenut hänen kirjojaan, ennenkuin ryhdyin työhöni, näyttäisi kuin
olisin ammentanut kaikki hänen teoksistaan, sillä niin likeisesti
ovat henkemme sukua". -- Eivät puhdista ilmaa ainoastaan myrskyt
ja rajuilmat: hiljaa humiseva tuulonenkin karkottaa monet sumut ja
vahingolliset huurut. Semmoisen hiljaisen tuulosen tehtävää toimitti
viidennentoista vuosisadan iltana Juhana Wessel tosi hyödyksi monelle
oman aikansa lapselle, siunaukseksi syntymättömille sukupolville.


XVII.
Girolamo Savonarola.

-- -- -- rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva
niinkuin helvetti: hänen hiilensä hehkuvat ja ovat Herran tuli.
Kork. v. 8: 6.
Kirkon turmelus ja kristikunnan onneton tila oli nähtävänä semminkin
Italiassa. Turhaan olivat nuo keski-ajan suurimmat runoilijat
_Dante_ (k. 1321), _Petrarka_ (k. 1374) ja _Boccaccio_ (k. 1375),
jotka juuri tässä maassa virittivät säveleitään, koettaneet
tyydyttää ajan tarpeita, johdattamalla ihmisiä mielikuvituksen
kukkanurmille, turhaan yritti tuo suureksi osaksi heidän kauttansa
herännyt sivistystyö, jota humanistat sittemmin jatkoivat, luoda
onnellisempaa tulevaisuutta levottomalle kristikunnalle: toivotonna
huokaeli ihmishenki, koditonna haparoi usko, eksyen monesti etsimään,
leposijaa jumalankieltämisen autioilla kankaillakin. Todellisuuden
tuuli oli poistanut unelmain näyt, osottaen kaikille ajatteleville,
miten köyhä, onneton kristikunta oli. Mutta vielä silloinkin vaati
kirkko ehdotonta kuuliaisuutta käskyilleen; Kristuksen nimessä sanoi
lokaan uupunut paavikunta laativansa lakeja maailmalle. Onneton se,
joka ei vastustamatta totellut, epäilyksettä uskonut!
Mutta mahdoton oli totuutta ainaiseksi kahlehtia. Jota surkeammaksi
kirkon ja paavikunnan tila kävi, sitä kuuluvammin kaikui myöskin,
kuten tiedämme, herätyssaarnaajain ääni, ja ennenkuin viidestoista
vuosisata vieri pois, täytyi "Pietarin jälkeisen" kokea, että tämä
ääni uskalsi julistaa noita uhkaavia tuomionsanojaan aivan hänen
läheisyydessäänkö. Aleksanteri VI:nen tahrattua hallitsijaistuinta
lähestyy tuon lukemattoman, kuuliaisuuteen yhä alttiin joukon kera
eräs kalpea munkki. Vaan hän ei polvistu, kuten muut tekevät -- hän
korottaa uhkaavana kalean kätensä paavia kohti, ja kiivautta salamoi
hehkuva katseensa. Italiakin on kutsuttu asettamaan herätyssaarnaajan
uskonpuhdistuksen edelläkävijäin riviin, ja ylistäen Herraa piirtää
kirkkohistoria lehdilleen _Girolamo Savonarolan_ nimen.
Tämä merkillinen mies syntyi Ferrarassa v. 1452. Isänsä, joka oli
rikas aatelismies, aikoi kasvattaa häntä maailmaa palvelemaan, vaan
jo varhain osotti poika pyrkivänsä aivan vastakkaiseen suuntaan. Hän
puhui vähän, oli synkkämielinen ja etsi tuon tuostakin yksinäisyyttä.
Sisarustensa leikkiessä, istui hän kirjojensa ääressä tahi nähtiin
hänet kyyneleet silmissä rukouksissa polvistuvan Herran edessä. Tuon
suruttoman kodin ilma tuntui hänestä yhä tukalammalta, kunnes hän
salaa lähti erääsen Bolognassa olevaan Dominikani-luostariin, siellä
viettääksensä Herralle pyhitettyä elämää. Savonarola oli siihen
aikaan 23 vuoden ikäinen. Hänen jo ennestään riutunut terveytensä
heikontui heikontumistaan luostarielämän kärsimisistä, joiden
alaiseksi hän säästämättä itseään säälimättä antautui, mutta sielunsa
säikeet jännittyivät ja yhä rohkeampana kohosi henkensä henkimaailman
yli-ilmoille. Nuori munkki luki ahkeraan Tuomas Aqvinolaisen.
Augustinuksen y.m. kirkon etevimpäin kirjailijain teoksia, mutta
rakkain kaikista kirjoista oli hänelle raamattu, jonka hän muutaman
vuoden kuluttua osasi miltei ulkoa. Semminkin mieltyi hän profeetain
ennustuksiin ja Ilmestyskirjan näkyihin, sovittaen niitä yhä
rohkeammin omaan aikaansa ja pyrkien noiden Jumalan valaisemain
lähettiläin tavoin julistamaan turmeltuneelle kristikunnalle totuuden
säälimätöntä saarnaa. Savonarola oli vakuutettu siitä, että Herra
itse oli hänen kutsunut toimittamaan profeetan suurta tehtävää
kristikunnassa, jotta ihmiset vihdoinkin alkaisivat ajatella, mitä
heidän rauhaansa sopi.
Aluksi eivät Savonarolan saarnat miellyttäneet Italialaisia. Heidän
korvansa olivat harjaantuneet runoilijain hienoihin, kauniisti
sointuviin sanoihin: tuon ankaran parannussaarnaajan ääni oli
karkea, loukkaavat hänen vertauksensa, korutonta kielensä. Harvat
olivat alttiit sitä kuulemaan ja vielä harvemmat suostuivat hänen
kehotuksiinsa luopumaan maailmasta ja ryhtymään taisteluun sorretun
totuuden puolesta. Vasta v. 1484, jolloin Savonarola esiintyi
saarnaajana Bresciassa, alkoi hän herättää huomioa. Jo siihen aikaan
kokoontui tuhansia ihmisiä hänen saarnojaan kuulemaan.
V. 1489 kutsuttiin Savonarola Florensissa olevaan
Dominikani-luostariin, jossa hänelle uskottiin nuorten munkkien
opetus. Sitä paitse oli hän esiintyvä saarnaajana. Florens oli siihen
aikaan suuressa maineessa. Siellä olivat näet kaupungin valtiollisen
mahtavuuden kera tieteet ja taiteet päässeet verrattomaan
kukoistukseen ja sen asukkaita kiitettiin mitä onnellisimmiksi
ihmisiksi. Vaan tuon loistavan vaipan alla turmeli synnin rutto
kansaa, neuvoen sitä yhä rohkeammin tukehuttamaan omantunnon ääntä
ja leikkinä pitämään Jumalan pyhät vaatimukset. Savonarola älysi
kansansa surkean tilan. Eikä siinä kylliksi: hänen Jumalan sanan
ääressä kirkastunut silmänsä näki, miten turmeltunut, mädännyt koko
kristikunta oli, älysi että kirkko, jota hän sydämmestään rakasti,
kaipasi perinpohjaista puhdistusta ja uudistusta. Hän ryhtyi
taisteluun. Ennen pitkää kävi luostarikirkko liika ahtaaksi hänen
yhä lisääntyvälle kuulijakunnalleen, eikä aikaakaan, niin tämä ei
enää saanut sijaa kaupungin suuressa tuomiokirkossakaan. "Kirkko on
uudistettava;" huusi hän pyhää kiivautta säteilevin silmin "väleen
kohtaavat Jumalan rangaistukset koko Itaaliaa, Herran miekka on
korotettu koko maanpiirin yli". Ei hän säästänyt ketään, sillä ei
hän ketään ihmistä pelännyt. Semminkin iski hän kovasti pappien
ja munkkien tekopyhyyden turvissa kopeileviin riveihin, ennustaen
perikatoa paavikunnalle ja sen kurjalle palkkaväelle.
Oudolta kuuluivat tuon iloisen kansan korvissa, joka sukupolvesta
toiseen oli harjaantunut tyhjentämään tämän maailman ilomaljoja ja
häiriytymättä nukkumaan synnin unta, Savonarolan ankarat tuomiot.
Moni mahtava herra suuttui ja mietti kostoa, kansan huulilta kuului
monesti uhkauksia, papisto oli raivossa ja vatikaanissa valmistettiin
kirkonkirouksen bullaa, mutta yhä kirkkaampana välkkyi sanan miekka
tuon rohkean munkin kädessä. "Teidän syntinne" huusi hän Florensin
asukkaille -- ja rusentavan ukkosen tavoin tärisytti hänen sanansa
kaiku koko Italiaa "teidän syntinne tekevät minusta profeetan. Tähän
asti olen, toimittaen Joona profeetan virkaa, varoittanut Niniveä.
Vaan minä sanon teille: jos ette tahdo minua kuulla, niin on minusta
tuleva Jeremias profeeta, joka ennustaa Jerusalemin perikatoa ja
sitten itkee hävitetyn kaupungin raunioilla. Sillä Jumala tahtoo
kirkkonsa uudistaa, eikä ole tuo vielä konsanaan verenvuodatuksetta
tapahtunut".
Florensin hallitsijana oli siihen aikaan kuuluisa _Lorenzo Medici_.
Kansalaisensa kiittivät hänen viisasta hallitustaan, kaukaisiin
maihin levisi hänen nimensä kunnia ja valtakuntansa maine. Savonarola
ei ottanut osaa tuohon yleiseen ylistykseen, vaan moitti yhtä
ankarasti kiitetyn ruhtinaan kuin muiden kansalaisten maailmallista
mieltä ja kevytmielistä elämää, sillä ei riittänyt tieteiden ja
taiteiden verho, ei maailman kunnia eikä mainehikkaan hallituksen
loisto häneltä salaamaan syntiä, ja sitä vastaan hän taisteli, missä
ikänä se majaili. Ei suostunut hän noudattamaan maailman lasten
kohteliaisuutta, ei liehakoiden heitä palvelemaan. Kun Savonarola
esim. valittiin luostarinsa priioriksi, ei hän taipunut käymään
kunniaterveisillä Lorenzon luona, vaikka edeltäjänsä aina olivat
tuota tapaa noudattaneet. Hän oli altis kunnioittaen palvelemaan
ainoastaan niitä ihmisiä, jotka tahtoivat vaeltaa elämän kapealla
tiellä. Turhaan koetti Lorenzo voittaa tuota ankaraa munkkia
puolelleen: Savonarola kieltäytyi jyrkästi millään ehdolla solmimasta
liittoa maailman kanssa. Ja turhaan koetti kurja Aleksanteri VI:kin,
joka yhä levottomampana seurasi taistelun vaiheita, saada tuon
vaarallisen rauhanhäiritsijän intoa asettumaan. Kun hän muun ohessa
tarjosi Savonarolalle kardinaalinviran, sai hän vastaukseksi: "en
pyydä muuta punaista hiippaa kuin marttyyrin".
Mutta miten todellista Savonarolan jumalanpelko oli ja miten altis
hän olikin uhraamaan kaikki Herran tähden, ilmaantui vuosi vuodelta
yhä selvemmin, että hän ainakin yhdessä suhteessa arveluttavasi
erehtyikin. Nuo vaikeat olosuhteet, joissa hän eli, kiivas luontonsa
ja hillitsemätön mielikuvituksensa estivät häntä maltillisesti
muistamasta, "ettei Jumalan valtakunta tule niin, että sitä nähdä
voidaan". Uskonnollisen innostuksensa valtaamana, ei hän. tyytynyt
uskossa odottamaan, niinkuin "Herran kärsivällisyyden sana" vaatii,
sekä eksyi tarkoituksensa saavuttamiseksi käyttämään semmoisiakin
apukeinoja, joita sama sana kieltää Herran lähettilästä käyttämästä.
Jos kukaan, tahtoi Savonarola tarkkaan erottaa, Jumalan valtakuntaa
ja maailmaa toisistansa, mutta kun hän ryhtyi; taisteluun ajan
turmelusta vastaan, sortui hän turvaamaan maallisenkin vallan
miekkaan. Lujasti toivoi hän, että totuuden voitto ennen pitkää
oli maahan kukistava kaikki pimeyden voimat, jos; kohta hänen
täytyisikin taistelussa kaatua. Siten takertui, kuten väleen saamme
kokea, hänen jalo työnsä valtiollisten tuumien verkkoon eikä päässyt
kristikunnalle tuottamaan uskonpuhdistuksen hedelmiä.
Lorenzo Medicin kuoltua (1492) syntyi Florensissa arveluttavia
valtiollisia rettelöltä. Epäluotettava kansa sanoi Medicein
suvun kukistaneen valtion vapauden ja syöksi Lorenzon pojan
valtaistuimelta. Savonarola oli ennustanut tätä, samoinkuin
muitakin siihen aikaan sattuvia tapahtumia, ja innostunut kansa,
joka kunnioitti häntä Jumalan lähettämänä profeetana, uskoi
hänelle kaupungin hallituksen. Toivoen Herran väellä voivansa
pyhittää Florensia Jumalan valtakunnan kodiksi, ryhtyi Savonarola
riemusta tykkivin sydämmin työhön. Eivätkä hänen toiveensa siihen
rajoittuneet: koko kirkon uudistus oli hänen elämänsä päämääränä. Hän
oli vakuutettu siitä, että Jumalan hetki oli tullut, ja profeetan
horjumattomalla luottamuksella ennusti hän perikatoa paavikunnalle ja
koko keski-ajan turmeltuneelle katsantotavalle. Vaan hän unohti, että
Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka edustajat eivät
saa turvautua maailmallisiin apukeinoihin. Niinpä hän esim. tervehti
Franskan kuningasta _Kaarle VIII:tta_, joka sotajoukollaan siihen
aikaan esiintyi Italiassa, näillä sanoilla: "Jumala tahtoo kirkkonsa
uudistaa suurten onnettomuuksien kautta. Sinä olet se Jumalan
rangaistuksen ase, josta ennustaen olen puhunut. Tulosi on täyttänyt
kaikkien Kristuksen ystäväin sydämmet ilolla. Me toivomme, että Herra
sinun käsivartesi kautta on kukistava ylpeät ja korottava nöyrät".
Aluksi onnistuivat Savonarolan toimet. Florensin asukkaat näyttivät
olevan alttiit ehdottomasti noudattamaan jalon johtajansa opetusta:
pelikortit, kevytmieliset kirjat, vieläpä runoilijain teoksetkin
hävitettiin, teaatterit suljettiin, kaikki julkiset huvit
lakkautettiin, ylellisyys kiellettiin jyrkästi y.m. Veriviholliset
syleilivät toisiaan, rikokselliset ilmoittivat rikoksensa, ollen
alttiina jos kuinka luutuvilla uhrauksilla lähimmäisilleen
tuottamiaan tappioita korvaamaan, tuon vasta niin kevytmielisen
Florensin kadut kaikuivat ristin Herran ylistystä tahi kuului niillä
särjettyjen sydänten rukousta: parannusta teki koko kaupunki. Itse
tuon ankaran parannussaarnaajan, synkkämielisen Savonarolan silmä
säteili iloa hänen nähdessään, miten kotikaupunkinsa oli muuttunut.
Mutta ei hän siitä itseään kiittänyt, eikä tahtonut hän valtakunnan
hallitsijana olla. Herralle ainoalle omisti hän kaiken kunnian, ja
tuomiokirkon saarnatuolille kirjoitettiin hänen esityksestään: "Jesus
Kristus on Florensin kuningas".
Suuren maineen ja vallan oli Savonarola saavuttanut, mutta suuret
olivat myöskin ne vaarat, jotka häntä väijyivät. Solmimalla
liiton Kaarle VIII:nen kanssa, oli Florens saanut koko Italian
vihollisekseen, ja kun mainittu kuningas, jolta Savonarola oli
niin suuria toivonut, palasi kotia osottamatta minkäänlaista
taipumusta kirkon uudistamiseen, kävi tuon rohkean miehen asema
yhä arveluttavammaksi. Paavikin liittyi nyt julkisesti hänen
vastustajiinsa, kieltäen häntä pannan uhalla enää saarnaamasta
(1496). Savonarola ei säikähtynyt. "Minun täytyy saarnata" todisti
hän, "sillä Jumala vaatii minua; jos kohta minun täytyisi taistella
koko maailmaa vastaan, olen kuitenkin lopullisesti voittava". Ei
aikaakaan, ennenkuin koko maailma todellakin asettui häntä vastaan.
Kansan suosio alkoi horjua, ja taitavasti käytti Aleksanteri VI
hyväksensä sen yhä muuttuvaa mielipidettä. Hän uhkasi Florensia
kirkon rangaistuksella, ellei tuo häiritsevä melske lakkaisi. Samaan
aikaan hän kuitenkin kiihotti Florensilaisten syvään juurtunutta,
hetkeksi vain asettunutta vallan- ja saaliinhimoa lupaamalla heille
rahaa, jotta saisivat Pisan kaupungin haltuunsa. Savonarola ei
peräytynyt, vaikka hän selvään näki, miten hänen ystäväinsä luku
päivä päivältä väheni. "Usko" niin lausui hän eräässä saarnassaan
"voi kaikki, se voittaa kaikki vastustukset ja ylönkatsoo maallista
elämää, sillä se halajaa taivaallista. Se aika joutuu, josta olen
teille sanonut: vaaran hetki on käsissä -- se hetki, joka on
ilmaiseva, ken todellakin on Herran puolesta. Ei yksikään ihminen
koko maailmassa, eivät ylhäiset eivätkä alhaiset saata kerskata
siitä, että olisivat voineet minua estää tehtävääni toimittamasta.
Olen valmis antamaan henkeni sen totuuden edestä, jota olen kutsuttu
julistamaan. Vasta sitten olen vaikeneva, kun näen saarnani tuottavan
vahinkoa". Mutta tuskin oli hän saanut nämä sanat lausutuiksi,
ennenkuin kirkossa syntyi kauhea meteli. Kuului miekkojen kalsketta,
rummut ja torvet soivat, ovet särjettiin, kuulijat karkotettiin
paikoiltaan. Töintuskin pääsi Savonarola pakenemaan luostariinsa. Sen
puutarhassa jatkoi hän keskeytettyä saarnaansa, lausuen muun ohessa
sinne kokoontuneille munkeille: "jota kauemmin Herran päivä viipyy,
sitä ankarammin on se ansion mukaan kostava jokaiselle. Jumalattomat
eivät tahdo uskoa, eivät kuulla, mutta he kaatuvat siihen kuoppaan,
jonka itse ovat kaivaneet, he uurtavat muurin alustaa, ja muuri on
kaatuva heidän päällensä, ja silloin minä, ylistäen Herraa, ilolla
muutan pois tästä elämästä".
Väsymättä levittivät Savonarolan vihamiehet hänestä mitä
valheellisimpia ja ilkeimpiä huhuja, toimittaen kostonhimoiselle
paaville uusia syytöksiä, jotta tuo vihattu rauhanhäiritsijä
vihdoinkin saataisiin poistetuksi. Vaikutus oli väleen nähtävissä:
Aleksanteri VI julisti Savonarolan pannaan. Vaan ei vaiennut
parannussaarnaaja vieläkään. Yhtä voimallisena kuin ennen puhui hän
kirkon turmeluksesta, yhtä horjumaton oli hänen uskonsa totuuden
voittoon. Kun hän maaliskuun loppupuolella v. 1498 viimmeisen kerran
seisoi saarnatuolilla, lausui hän: Jos minulta kysytte, miten tämä
taistelu on päättyvä, niin vastaan: voitolla; vaan jos kysytte, mikä
meitä lähinnä odottaa, vastaan: kuolema, sillä mestari heittää pois
vasaran, kun Hän sitä on käyttänyt. -- Rooma ei ole sammuttava tätä
tulta, ja jos se sammuu, on Jumala sytyttävä toisen; -- niin, toinen
tuli on jo kaikkialla sytytetty, vaikkeivät sitä tiedä.
Epäluotettava on ihmisten suosio, pettävä heidän ystävyytensä. Sama
kansa, joka vasta oli ylistänyt Savonarolaa pilviin asti, pitäen
häntä Jumalan lähettämänä profeetana, koetti nyt kilvan keksiä
hänelle jos minkälaisia herjausnimiä. Eräänä yönä ryntäsi aseellinen
joukko Savonarolan luostariin ja otti hänen vangiksi. "Hänen täytyy
kuolla" oli Aleksanteri VI lausunut "oli hän sitten vaikka Johannes
Kastaja". "Olen valmis, kun Herrani kutsuu" kuului marttyyrin vastaus.
Vankilassa valmistautui Savonarola rukouksissa tuohon viimmeiseen
suureen taisteluun. Jesukseen Kristukseen, jota hän vuosi vuodelta
yhä selvemmin oli oppinut tunnustamaan langenneen ihmisen ainoaksi
auttajaksi, turvasi hänen kilvoitteleva uskonsa. Turhaan koettivat
vihamiehensä mitä julmimmilla kidutuksilla saada häntä peruuttamaan
kirkosta lausumiaan sanoja. Uskonsankarin urhoollisuudella kesti
hän kaikki tuskat. Kun hän sitten Toukokuun 23 p:nä vietiin
surmattavaksi, todisti koko hänen käytöksensä, että Herra oli
hänen "kruunaava armolla ja laupeudella". Florensin torille oli
pystytetty hirttopuu, jonka juuressa oli rovio. Saapuvilla oleva
piispa lausui Savonarolalle: "täten erotamme sinun taistelevasta
seurakunnasta", vaan tyyneesti vastasi marttyyri: "niin, vaan ette
kunnian seurakunnasta". Korottaen kätensä siunaukseksi, jätti
Savonarola hirttopuusta hyvästi tuolle jumalattomalle joukolle, siten
julistaen vielä kuolemassaankin, että hänen myrskyisän elämänsä työ
alusta loppuun asti oli tarkoittanut lähimmäistensä pelastusta. Kun
rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Arno-virtaan, jotta ei
mikään enää muistuttaisi tuosta kirotusta kerettiläisestä, joka oli
uskaltanut soimata tuota "ainoata, autuaaksi tekevää kirkkoa".
Savonarolan teoksista on "Ristin voittoriemu" kuuluisin. Se
sisältää jaloja todistuksia kristinuskon puolustukseksi epäuskon
hyökkäyksiä vastaan. Vankilassa ollessaan kirjoitti hän 51:sen salmin
selityksen. Semminkin se todistaa, että hän katuvaisena syntisenä
etsi ja löysi armoa sen Herran luona, joka todistaa: "maailmassa
on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa, sillä minä voitin
maailman". -- Kernaasti myönnämme, ettei Savonarolan taistelu ollut
omiaan uudistamaan kirkkoa, mutta jos kohta hän ei kelvannutkaan
uskonpuhdistajan suurta työtä toimittamaan, niin on hänen
herätyshuutonsa voimallisesti raivannut tietä uskonpuhdistukselle,
ja siinä on mainetta kylliksi vaatimaan hänen nimelleen huomattavaa
sijaa kirkkohistoriassa. Hän kuoli totuuden veritodistajana, ja se
kunnia on vielä suurempi, mutta sitä "ei ole silmä nähnyt eikä korva
kuullut".


XVIII.
Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

-- -- kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan
sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois:
lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.
Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue
tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.
Jes. 29: 11-12.
Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden
jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen
ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton
tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita,
kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran
kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan
kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta
kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana
huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä