Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika - 16

maakunnan mukaan kutsuttiin _Albigenseiksi_. Tuon tuostakin
valittivat piispat paaville "harhaoppisuuden" leviämistä, eikä ollut
Innocentius III, jonka tuumiin näiden evankeliumin julistajain toimet
eivät ensinkään soveltuneet, hidas ottamaan valituksia korviinsa.
Ratkaisun hetki tuli, kun eräs hänen Albigensein luo lähettämänsä
legaati matkallansa murhattiin. Tietysti syytettiin Albigensejä
murhasta, ja Innocentius uskoi syytöksen todeksi, vaikka se oli
aivan perätön. Hän tarttui kynään ja kirjoitti: "aseisiin kristityt
sotilaat, ja sinä, kristitty kuningas [Hän tarkoitti Franskan
kuningasta Filipiä, jota hän ennenkin oli muistuttanut kirkon
ystäväin velvollisuuksista harhaoppisten kukistamiseksi.], kuule,
miten veren ääni vaatii kostoa". Kaikille seikkailijoille antoi hän
luvan ryöstäen hyökätä Albigensein rikkaisin maihin -- lupasipa
heille synnit anteeksi, kun vain ottaisivat hävittääkseen nuo kirkon
kirotut vastustajat. Saaliinhimo ja eksynyt, hurja uskonnollinen into
kokosi ennen pitkää 100,000 miehen suuruisen ristijoukon, joka julman
_Simon Montfortilaisen_ johtamana v. 1209 alkoi kauheaa verityötään
noiden jalojen totuuden puolustajain riveissä. Albigensit, joiden
päällikkönä oli _Toulousen_ kreivi _Raimund_, tuon ennenmainitun
kuuluisan ristiretkeläisen polvelainen, koettivat puolustaa
itseään, vaan kaatuivat joukottain totuuden marttyyreina. Sen
voiton Herra heille soi, ja se on voitoista suurin. Etenkin verinen
oli _Beziersin_ kaupungin valloitus. Kun ristijoukko rynnäköllä
oli saanut kaupungin haltuunsa, alkoi kauhea hävitys; taistelussa
kaatuneitten, poltettujen tahi muulla tavoin surmattujen luku oli
20,000. Joskus epäilivät itse nuo raa'at sotamiehetkin jatkaisivatko
veristä työtään, koska kaupungissa saattoi löytyä oikeauskoisiakin,
vaan paavin lähettiläs _Arnold_, joka tarkkaan valvoi herransa
julistaman tuomion toimittamista, kehotti heitä vaatimalla
tehtäväänsä toimittamaan, lausuen: "surmatkaat, surmatkaat, kyllä
Herra löytää ja tuntee omansa". Tämmöiset kehotukset poistivat
jälleen tuon hetkisen sääliväisyyden heidän sydämmistään. Nehän
olivat paavin, Kristuksen sijaisen lähettilään sanoja! Julmemmin
ei pakanallinen Rooma muinoin vuodattanut Jesuksen tunnustajain
verta, kuin kristitty Rooma tässä tilaisuudessa. Veritodistajain
kirkosta on tullut julma itsevaltias, joka säälimättä tahraa
kätensä viattomalla verellä. Oi, että se toki jo näkisi, "mistä
se on langennut", tahi ainakin lakkaisi vainoomasta tuota pientä
joukkoa, joka, kuuliaisena Herran sanalle, virittää evankeliumin
valoa yön pimeässä! Vaan se ei näe surkeata tilaansa, sillä se ei
tahdo sitä nähdä, eikä lakkaa se Albigensejä vainoomasta. Raimund
kreivi koetti aikaansaada sovintoa, ja itse Innocentiuskin näytti
olevan siihen taipuvainen, mutta Simon Montfortilainen, joka paavin
suostumuksella oli ottanut Albigensien alueen haltuunsa ja salaa
oli liitossa tuon julman Arnoldin kanssa, esitti vastustajalleen
niin ankarat ehdot, että Albigensit päättivät taistella viimmeiseen
asti. Yhä hurjemmaksi kävi taistelu; mitä hirvittävimpiä ilkitekoja
tehtiin molemmin puolin. Ihmisiä poltettiin, hirtettiin ja mestattiin
joukottain, ei enää säälitty niitäkään, jotka, peläten kuolemaa,
lupasivat olla kirkolle kuuliaiset. Tuon tuostakin koetettiin saada
aikaan rauhaa, vieraat ruhtinaatkin puuttuivat tässä tarkoituksessa
asiaan, vaan vallanhimoisen Simon kreivin verenhimo ei tyytynyt,
ennenkuin Albigensit olivat kokonaan masennetut ja heidän maansa
autiona erämaana. Kaksikymmentä vuotta kesti tätä veristä näytelmää.
Sen loppuvaiheet eivät enää kuulu Innocentiuksen aikakauteen, jonka
vuoksi niistä paremmin sopii kertoa toisessa paikassa, Kylliksi
olemmekin silmäilleet tämän taistelun kauhuja, voidaksemme arvostella
Innocentiuksen kantaa ajan painavimman kysymyksen suhteen. Totuuden
Henki vaikutti voimallisesti näissä Albigenseissä, mutta -- miksi
epäilisimme sitä lausua -- Innocentius rakasti enemmän pimeyttä
kuin valkeutta. Ankaralta kuuluu tämä tuomio, vaan ken voi väittää,
etteivät nämä samat ainakin suuressa määrässä sovellu häneen.
Ylpeästi hän nimitti itseään Pietarin seuraajaksi, vaan miten
noudatti hän Herran tälle apostolille lausumaa kehotusta: "ruoki
minun karitsojani, kaitse minun lampaitani?" Parhaan ravinnon hän
laumaltaan kielsi, karkottaen sitä miekka kädessä Jumalan sanan
viheröitsevältä laitumella takaisin erämaahan. Totta on, ettei hän
itse tätä laidunta tuntenut, mutta siitä emme saa yksin syyttää
sitä eksynyttä aikaa, jonka lapsi hän oli. Vaan mihin määrin hän on
syyllinen, sen tietää yksin sydänten tutkija, kaikkinäkevä Jumala.
Hänen on lopullinen tuomio, eikä ihmisten.
Seitsemäntoista vuotta oli Innocentius johtanut kristikuntaa,
verrattomalla nerolla ja taidolla oli hän korottanut kirkon
ennen arvaamattomaan mahtavuuteen, vaan toteuttamatta oli vielä
hänen lempitoivonsa: Herran haudan vapauttaminen uskottomain
käsistä. Ei tahtonut hän luopua tuosta toivosta, ja siinä
tarkoituksessa kutsui hän koko kristikunnan suureen kokoukseen
Roomaan. Se pidettiin v. 1216 ja on kirkkohistoriassa tunnettu
nimellä _neljäs lateraanikokous_. Ei milloinkaan ennen ollut
maailma niin loistavaa kokousta nähnyt. Itämainen kirkkokin oli
noudattanut kutsumusta, vaikka se jo aikoja sitten oli rikkonut
kaiken yhteyden roomalaisen kirkon kanssa. Tämän vaikutti yhteinen
vihollinen idässä, latinalaisen keisarikunnan perustaminen, joka
liitti länsi- ja itämaat entistä likempään yhteyteen toisiinsa,
vaan epäilemättä suuressa määrässä myöskin Innocentiuksen tavaton
maine, joka täytti koko maailman hämmästyksellä ja uteliaisuudella.
Nuo neljä patriarkkaakin olivat joko itse saapuneet Roomaan
tahi lähettäneet edustajia. Paitse heitä nähtiin kokouksessa 71
arkkipiispaa ja metropoliittaa, 412 piispaa, 900 abottia, miltei
kaikkein länsimaisen kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä y.m. --
yhteensä 2,283 henkeä. Innocentius avasi kokouksen juhlallisella
puheella, jossa hän, viitaten ajan paheisin, etenkin lahkolaisten
karttuvaan lukuun, moitti, pappia velvollisuuksien laiminlyömisestä
ja kehotti heitä paremmin kuin ennen valvomaan kirkonkuria sekä
ahkerammin saarnaamaan. Ei häntä pilkattu, hänen näitä lausuessaan,
sillä hän oli itse etevä saarnaaja ja järjestyksen mies, joka
inhosi epäsiveyttä ja jumalatonta menoa. Kuten edellisestä luvusta
tiedämme, vahvisti kokous kirkon silloisen opin ja muun tavaksi
tulleen järjestyksen. Moni näistä päätöksistä luo synkät varjot
Innocentiuksen aikakauteen, vaan toiset olivat suureksi siunaukseksi
keski-ajan kansoille, jotka vasta olivat oppimassa kristinuskon
alkeita ja jotka sen mukaan olivat johdatettavat. -- Tuumiessaan
yleistä ristiretkeä pyhään maahan, jonka ajatuksen innostuttamana
kristikunta vielä lähes sata vuotta oli taisteleva, erehtyi kokous
niinikään, vaan tämä erehdys on aivan toista laatua kuin siihen
liittyvä tuuma, tulella ja miekalla taistella "harhaoppia vastaan",
johon tuumaan kirkon johtajat nyt yksimielisesti sitoutuivat. Nuo
kristikunnan turhat verenvuodatukset itämaissa eivät syökse kirkkoa
perikatoon -- ne yritykset raukeavat itsestään, sillä ne perustuvat
ihmisten unelmiin, jotka jo raitis järkikin ennen pitkää älyää
vääriksi. Mutta totuuden vainoominen on perkeleen työtä, ja se
seurakunta, joka hänen pettämänä näin julkisesti ottaa toimittaakseen
tätä työtä, on perikadon partaalla.
Innocentius III on ihmiskunnan merkillisimpiä henkilöitä. Hänen
tavaton hallitsijakykynsä laski maailman kansat ja ruhtinaat
hänen valtaistuimensa juureen, nöyryyttäen heitä palvelemaan sitä
aatetta, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi kaikki voimansa. Tämä
aate on paavikunnan korottaminen mahtavuuden ja kunnian kukkulalle.
Arvosteltuna paavikunnan kannalta on Innocentius suuri, verrattoman
suuri. Mutta itse aate on väärä, sillä se sotii kristinuskoa vastaan,
ja on siis sortuva, miten jaloilta ja historiallisesti oikeutetuilta
sen ilmiöt sitten monesti näyttänevätkin. -- Joka kieltäen itsensä
ja maailman seuraa Jesusta, hän ei puhu eikä toimi Innocentiuksen
tapaan. Pieneksi supistuu kristinuskon kannalta tämän paavikunnan
mahtavimman edustajan maine.
Innocentius III kuoli Heinäkuun 16 p. V. 1216, 56 vuoden ikäisenä.
Äkillinen kuumetauti tempasi hänen tämän elämän varjoelosta, missä
silmä pettää ja lukemattomat äänet eksyttävät, todellisuuden vakaviin
oloihin, missä erehtymätön _totuus_ yksin on tuomarina.


XIV.
Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.

Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä
kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä
Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.
Kun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa
palajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik
piispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko
näköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee
tuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat
monesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon
mitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen,
ikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on
kohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö
tuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa.
Toivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus
Suomessa.
Niistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik
piispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä
aikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että
alituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa.
Pakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti
liittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen,
eivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein
itäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla
jonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia
vastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä
he kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä,
että se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista,
joiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli.
Ruotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut,
vaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme
suinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa.
Kaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti
taipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.
Miten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin
maissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä
vuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta.
Valittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten
he, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin,
vakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka
heille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan
vihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri
kehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan
kaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin
vaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää
kirkkoa. -- Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea
Suomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa
melskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista
ja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus
oli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka
kuinka pimeältä näyttikin.
Silminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri
hiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä,
jossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina
sanotaan nim. _Skaran, Linköpingin_ ja _Vesteråsin_ hiippakuntain
olevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen
seurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa
_Stefanus_ v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa
_Sensin_ kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin
sillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat
Lundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin
miestä, _Rudolf_ ja _Folkvinus_, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina
hoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa
_Tuomasta_, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi
piispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne
lähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa
vuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai
aikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä.
Yksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän
uskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta
niitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V.
1178 kävivät Karjalaiset -- niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa,
veivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa
uskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta
haudalleen!
V. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan.
Kentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää
Ruotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita
tavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan
historia miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista
kannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten
yllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä
roomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita
oli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan
jo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin
järjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä
heidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim.
Polttivat kukoistavan _Sigtunan_ kaupungin ja surmasivat Upsalan
silloisen arkkipiispan _Johanneksen_, joka silloin sattui olemaan
niillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan
jätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo
arvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen
länteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia
vuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä
perikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he
viimmemainittuna vuonna saapuivat _Turkuun_ [Ruotsiksi Abo, Åbo.
Turkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi
vasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan
historiassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen
syntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja
kristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen
aikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa
tässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.
Tämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus.
Kolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta
tuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin
harjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun
hedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa
oli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään
sydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen
tie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan
käsittämätöntä armoa. -- Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat
koetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä
salmistan kanssa tunnustamaan: "ei meille Herra, ei meille, vaan
sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden".
Etteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon
valoa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että
suomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa,
jotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa
_Virossa_. Hänen nimensä oli _Pietari Kaikkivalta_. Mutta tämä onkin
ainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus.
Toisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on
aivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin
arkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan
tilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan
johtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus.
Moittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa
ilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta
tuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän
vaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta
vapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta
avioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut
papinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut
kristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä
kiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä
määräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä,
ja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen
järjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle
kuninkaalle _Eerik Knuutinpojalle_, antaen hänelle apostolisen
vahvistuksen sen maan omistamiseen, "jonka kuninkaan edeltäjät ovat
pakanain vallasta temmanneet". Sama kirje sisältää senkin määräyksen,
että Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä
tarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.
Kauan etsivät nuo harvat Suomen kirkon raunioilla huokaelevat
kristityt ravintoa sieluilleen, mitään löytämättä. Mutta "ei tahtonut
Israelin Jumala heitä hyljätä", vaikka Hän heiltä kauan oli kasvonsa
salannut. Väleen oli Hän jälleen korottava kätensä Suomen sorretun
kirkon avuksi.


XV.
Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.

Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja
älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen
sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.
Keski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi
uskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon
helmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta
ajanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä,
kehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman
itsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se
mies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan
viimmemainittua katsantotapaa.
"Pyhä" _Fransiskus_ syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä
oli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva
luonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen
tuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi,
vaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus
oli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia
hyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä,
arvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen
äitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: "hänestä tulee vielä
Jumalan lapsi". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen
muutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt
hänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt
nuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja
alakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa
huvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen
elämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun
puettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat
inhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä
rakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli
spitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet,
eivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan
tuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena.
Eräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa _Portiunkula_ nimiseen
kirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja
kauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat
Jesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Ei teidän pidä varustaman
itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä.
Evässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla". Innostuksen
tuli silmissään huudahti Fransiskus: "juuri tuota minä halajan",
päättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen
yksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle
kristikunnalle. Hän ei aivo omistaa _mitään_ maallista omaisuutta,
sillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen
käsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan
kurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä
kylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta.
"Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi.
Älköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle
autuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa"
-- niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt
todistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty
leipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta
kerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen
nöyrimmätkin ylpeyden ansaan!
Fransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton
alttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia
solvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä
ystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat:
"rauha olkoon teille" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen
tähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin.
Moni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen
parannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran
viinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut
ympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän
lähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan
julistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli
yhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati
_puhtautta, kuuliaisuutta_ ja _köyhyyttä_. Etenkin terotti Fransiskus
munkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa
munkkikunnan perustuksena ja voimana. "Palatsista on vaikeampi päästä
taivaasen kuin mökistä. _Alastonna_ tulee sinun heittäytyä Vapahtajan
syliin" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: "Jumalan
Pojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut
kuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on
Kristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys
on munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden
vaatimuksista, kukistuu koko yhdistys".
Fransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa.
Kieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista
ihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa
maita. "Ulos maailmaan" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen
munkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa.
Mutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa _mitään_; minkä elatukseen
tarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.
Y. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen
paavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille.
Innocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen
hyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka
oli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita
kurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata
Jumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he
Valduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa?
Fransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan
kaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa
uskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin
ehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan
kaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen
kirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja
katolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla,
missä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt,
jos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus
jo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta
pääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti.
Silminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa
ulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän
niitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä
mahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan
saarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta
pyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä
saanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin
mieli oli muuttunut. "Menkäät" -- niin lausui Innocentius nim.,
jättäessään hyvästi Fransiskaneille -- "saarnatkaat parannusta. Jos
Jumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä
tapauksessa myönnämme teille enemmän".
Lisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän
vaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan
esiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta.
Fransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden
todenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska
legendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan
löytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei
hän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka
todellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen
runollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin,
jotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa
viehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa,
ohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden
yli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä
niille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen
ruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen
kalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän
miehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät
harmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön
verosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai
Fransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.]
Päinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota "pyhää"
miestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat
sydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään
itsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin
kuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät,
saarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan.
Yksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä
ollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja
harrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti,
antaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden
itselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän
valittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla,
vieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi
Fransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika
suurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle
uralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen
erehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja
lähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän
tahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa
ja eksytysten aavalla merellä.
Perustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa