Ljungarsin taru - 19

miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain,
joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää
tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle,
kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen
lapsenääni hänen takaansa:
-- Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle,
niin saat sen sijaan lentävän oravani!
Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi
pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja
vaiheväristä rintaneulaa.
-- Mitä nyt? -- huudahti mahtava rouva kiivaasti. -- Kuinka sinä
uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?
-- Pelästyitkö? -- kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi
osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä
luvattomat oikeudet. -- Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä
olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on?
Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö
sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä
Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut
ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat
punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan
kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.
Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. -- Oletko
sinä taas pahoillasi, ristiäiti? -- kysyi hän hyväilevällä äänellä. --
Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja
sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.
-- Mene nyt, mene! -- huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä,
että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei
jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.
-- Nyt sinä olet taas kiltti, -- sanoi hän. -- Kun sinä olet noin
vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella,
sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se
mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä
näytät kiltiltä, -- niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet
oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka
tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa
kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin
kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi
komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!
Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa.
Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen:
-- Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olet
taaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?
-- Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä
pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin,
mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti,
ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?
Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa,
joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui
huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja
läksi pois.
-- Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, -- sanoi hän,
-- niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet
huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella
hänen kanssansa palveluksesta.
Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä
oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä
jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka
niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.
Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista
silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. -- Siksi, --
mutisi hän, -- siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta
älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme
ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!
Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan
pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi
käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai
jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja
kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin
puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja
toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin
osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi
kinkulla ja oluella.
Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista
olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan
lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella
naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia
vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä
Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui
kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti
Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä
Malkokin.
Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut
toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat
vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen
emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut
käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin
pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla
ruukkuja.
Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että
isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa,
saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja
varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei
mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko
maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo
alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä
sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se
joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä
nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä
odottaa kaikkea mahdollista onnea.
-- Pyhä Olavi, -- huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut
toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, -- anna
pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä
lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja
jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen
nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.
Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi
pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä
ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi
kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle,
sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että
onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä
istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.


12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.

Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan
tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti
aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei
ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa
kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat
itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten,
että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin
pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa
tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta
läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan
aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa,
jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita
silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä,
joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta
kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin
joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei
karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun
ylellisyydestä. Kas vaan, -- tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana
ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan
poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka
oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty
edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli
huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään.
Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti
navettaan?
Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan
sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri
lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa
varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut
onnea seuraavana vuonna. -- Niin, -- ajatteli Birger, -- äiti asetti
aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei
kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.
Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä
pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä.
Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon
hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.
Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli
Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen
huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli
jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli
koonnut linnan romukätköistä. -- Mitä pidät miekastani? -- kysyi hän.
Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän
tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa,
jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa
valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.
-- Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, -- sanoi Birger ja rupesi
hieromaan ruostetta pois.
-- Eikö totta? -- huudahti poika ihastuneena. -- Miekan lape on silattu
hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.
-- Se on Ljungarsin vaakuna.
-- Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?
-- Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä: _Birger_.
Kukonpojan silmät suurenivat. -- Osaatko sinä lukea? -- kysyi hän
salaamatta hämmästystänsä.
-- Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun
minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, -- vastasi Myllyrannan oppinut
myllynrenki.
Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten
tekevän. -- Kyllä näkyy että olet talonpoika, -- sanoi hän
halveksivasti, -- ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle
jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset
oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä
hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä
käyn ristiäitini luona.
Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä
pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja
sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä
kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa,
niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa
lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu
säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: -- Miksi sinä et vaadi
perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. -- Ja hän piilotti pienen
miekan takkinsa alle.
Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli
Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden
tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.
Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen
tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan
rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen
aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin,
madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja
kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja
tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka
olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja
oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän
epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä
merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti
salata.
-- Mene tiehesi! -- sanoi hän Kukonpojalle.
-- Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin?
-- kysyi poika pahoillansa.
-- Et, -- sanoi Ursula rouva. -- Sinun on aika panna maata.
Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen
ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.
Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku
ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää
kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.
Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa
kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi
tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota
hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi
pilkata.
Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: -- Birger Bonpoika, tervetuloa
Ljungarsiin!
Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.
-- Minä kiitän teitä, hyvä rouva, -- vastasi Birger käyden istumaan.
-- Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole
otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja
kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota
minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta
rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta
on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän
omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.
-- Hyvä rouva, -- vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni
ärsytti, -- minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua
teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni
linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska
tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä
vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen
kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.
-- Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?
-- Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen
muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä
vieraaksi hänen linnassansa.
-- Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun
katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme.
Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän
vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa
partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan
minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule
olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on
pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo
lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.
-- En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän
pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka
minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.
-- Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen
mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen
kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän,
joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä
valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta!
Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta,
että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja
tanskalaisten liittoon?
-- Sitä en minä tiedä.
-- Sanotaan, -- niin, sanotaan niin ihmeen paljon! -- että piispa on
luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman
nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren
pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von
Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi
herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.
-- Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.
-- Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin
sisältävät?
-- En, hyvä rouva.
-- Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa
piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa
pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.
-- Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!
-- Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, -- ja Ursula
rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi -- sinä koetat
turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän
kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi.
Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä
aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän
maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun
parastasi, -- minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi
hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet
tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon,
ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje
minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä
petollinen kuin ne toisetkin.
-- Mutta te erehdytte, -- sammalsi nuorukainen punastuen; samassa
hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti
piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von
Grewensdorpin kanssa.
-- Minä en olisi uskonut, -- huokasi Ursula rouva katsoen hellästi
moittien häneen, -- että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain
turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut
kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita!
Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja
valehdella isäsi leskelle?
-- No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä
teille näyttää.
-- Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo
kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!
Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat
silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti,
että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:
-- Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.
-- Mutta, -- jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, -- onko
mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen
tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko
pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!
Birgerin silmiä huimasi; hän tunsi olevansa enemmän huumautunut,
hurmaantunut ja soaistu kuin vakautunut. Hän pisti kätensä poveensa,
jossa hän säilytti kirjeitä ihopaitaan ommeltuina... Silloin
hänen katseensa kiintyi neulaan, joka loisteli niin ihmeellisissä
vivahduksissa Ursula rouvan rinnassa aivan hänen läheisyydessään... Hän
muisti kauhulla myllärin vaimon varoituksen, rohkaisi mielensä, tempasi
neulan samettiröijystä ja heitti sen kauas pois lattialle, ja keltainen
kivi se vielä pudotessaankin kimalteli niin ihmeellisesti. -- Tuossa,
-- huudahti hän harmistuneena, -- tuossa on lemmon lentäväsi, musta
noita-akka, ja nyt sinulla ei enää ole voimaa noitua minua ja vietellä
minua pettämään herraani!
Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin
linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän
peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat
äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen
asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa
Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti
tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään,
tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä
näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä
kuiskaavan: -- Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi
linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.
Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.


13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.

Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä
Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus
ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta
pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen
tai kunniakas kuolema, -- silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka
ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin
ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa
Arvid Kurki ja Linköpingin _electus_ Hemming Gadd. [Häntä nimitettiin
nimellä _electus_ eli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin
vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]
Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi
tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta
iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri
silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin.
Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman
lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä.
Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä
pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla,
ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän
oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen
missä hän makasi.
Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli
voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut
Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian
kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä
valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin".
Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan
viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla
voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä
vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä
hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan
eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen
täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen
tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn,
jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja
kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän
sieltä löytäisi hautansa.
Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo
vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko
Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin
varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.
Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, -- Suomen kirkon
korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja
varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen,
kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat
vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta
iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä -- kun näki
heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken
kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän
olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa
nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa
yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi
uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi
omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillen _servus servorum Dei_,
Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli
hiippa, sauva ja purppurakaapu -- se oli Arvid piispa; pappisvalta
mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä
väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa -- sen edustaja oli Hemming
Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset
seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne
olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan
pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen
vauhdista.
-- Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? -- sanoi oppinut tohtori,
uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli
koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. -- Epäilyttääkö
teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen
heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te,
joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja
isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle,
ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen
säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään,
korkea-arvoinen veli, -- ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille
tehdään, -- siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja
erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.
-- Minun tietääkseni, -- vastasi piispa hymyillen, -- on ollut
aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin
Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt
uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi?
Tahdotaanko, että minä antaisin laulaa _tedeum'ia_ Turun tuomiokirkossa
sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että
minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan?
_Vestigia terrent_. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella
kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia
linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika
Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä,
että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?
-- Ei mitään senkaltaista, -- vastasi tohtori. -- Tiedättehän,
korkea-arvoinen veljeni, varsin hyvin, että maallisella vallalla on
kerettiläisensä, samoin kuin kirkollakin. Kirkko polttaa heidät,
kuningas mestauttaa heidät, ja kun rikkaruoho on kitketty, niin vehnä
rehottaa. Aatelisten valta on masentunut. Meillä on nyt ainoastaan
kuningas ja kansa. Talonpojat ovat oppineet puhumaan.
-- Minä tiedän, että arvoisa veli on suonut heille sananvuoron. Ehkäpä
uusi Engelbrekt antaa heille miekan.
-- Kristian kuningas on, sanotaan, talonpoikaiskuningas. Minä sanon: se
tekee hänet kirkon suojeliaksi.
-- Epäilemättä. Todisteena siitä ovat ne piispat, jotka äsken
kumarsivat hänen armollensa niin syvään, että he unohtivat päänsä
Tukholman suurtorille.
-- Kuunnelkaa minua loppuun asti, ja teidän viisautenne, vaikka se
sekottaakin koiruohoa hunajaan, on myöntävä, että olen oikeassa.
Meidän armollisella herrallamme ei ole kapinallista aatelistoa
valtakunnassansa, eikä hän semmoista tahdo uudelleen saada; sentähden
on hänen sitä vaikeampi olla vailla kirkon kannatusta. Kansa se on
nykyään kirkko, sillä sen, minkä kirkko tahtoo, tahtoo kansakin.
Kuningas hallitsee, mutta kirkko johtaa.
-- Kirkko on Jumalan armosta, eikä kuninkaitten tai herrojen suosiosta,
sen tiennee arvokas veljeni itse! -- vastasi Arvid piispa ylevästi.