Ljungarsin taru - 11

joka tuntee mahtavien neuvottelut viidellä sormellansa, että syynä
piispan äkilliseen käyntiin oli se, että valtionhoitajaa herra
Steniä odotettiin ensi syyskuussa Turkuun, jolloin hän halusi
persoonallisesti neuvotella Arvid piispan kanssa, miten valtakunta ja
Suomi parhaiten puolustautuisi tanskalaisia ja venäläisiä vastaan. Sen
ohessa että piispa katsoi tärkeäksi, että hänellä oli käytettävänä
luotettavaa väkeä kaikkialla maassa, tahtoi hän samalla ottaa selkoa
myös luostarin varallisuudesta, sen tapauksen varalta, että kirkon
täytyisi, alistua sotaveroa maksamaan näinä huonoina raha-aikoina. --
Ja sentähden, -- jatkoi Cleophas Gerde, joka tavallisesti haarikan
pohjaa kallistaessansa pisti hiukan latinaa joukkoon -- sentähden
kolikat pöytään, _Gervasi! Tibi frater! Bonum potum, bonam sitem et
bonum appetitum!_ [Maljasi, veikko! Hyvää juomaa, hyvää janoa ja hyvää
ruokahalua!]
-- Hänen korkea-arvoisuutensa saisi mielemmin ajaa maasta kaikki
kerjäläismunkit ja anekauppiaat, jotka hävyttömästi ryöstävät meidän
köyhältä luostariltamme sen lailliset tulot, -- vastasi vouti. --
Hirtettäköön minut karsimattomaan koivuun, jos meillä koko tällä
viikolla on ollut enemmän kuin viisitoista markkaa tuloja ripityksestä
ja synninpäästöstä, sen jälkeen kuin tuo saksalainen peijari on
ruvennut kuljeksimaan pitkin maata. Ja paljonko proventteja te
luulette meillä nykyään olevan? [Proventeiksi sanottiin sitä maksua,
jonka uusikot suorittivat elatuksestansa, ennenkuin heidät vihittiin
nunniksi.] Yksi ainoa tyttönen tänä vuonna, pieni sievänaamainen neiti
Bitze, on lahjoittanut meille talontontin ja muutamia laihoja niittyjä.
Mutta mitä luulette ansaitsevamme muutamista köyhtyneistä leskistä ja
ruotivaivaisista lapsista? Kauniita tuloja, veli Gerde, ja niitäkö
hänen kunnianarvoisuutensa ei soisi meille köyhyydessämme ankaraa
paastoa ja jokapäiväistä kidutusta kestäessämme.
Vouti mutisi nämät sanat epäselvällä äänellä, sillä hänellä sattui
olemaan suu täynnä kinkkua ja juustoa, jotka erinomaisen lajinsa
puolesta olisivat olleet omansa tyydyttämään hienointakin herkkusuuta.
-- Meillä ei ole edes ollut varaa lunastaa sitä uutta taulua, joka
tilattiin Danzigista kuoria varten. Meidän priorimme, isä Mathias on
parasta aikaa toivioretkellä Jakob Compostellalaisen luo anoen hänen
esirukouksiensa apua meidän surkuteltavaan köyhyyteemme, -- huokasi
kirkonpalvelia pannen haarikan pöydälle ja pyyhkäisi aimo kulauksen
jälkeen tyytyväisesti suutaan.
-- Loruja, -- väitti hovimestari, jonka leukasaranat kirsikkajuoman ja
siihen lisätyn erinomaisen ranskalaisen viinin vaikutuksesta rupesivat
hiukan hitaasti toimimaan. -- Ikäänkuin me emme Turussa tietäisi,
että te otatte kultavitjat jokaisesta benedicitestä ja ritaritilan
jokaisesta sielumessusta. Kuules, maisteri tai tohtori, mikä lienetkin,
veli Bulvasi, _ut ita clicam_; -- te paistatte omenanne perhanan
hienosti itse kiirastulessa.
-- Minä toivon ettet itse tule siellä paistetuksi, -- vastasi vouti
suuttuneena. -- Siitä saakka kuin Kreeta Juhontytär antoi meille
Bölen Maskussa, emme ole muita lahjakirjoja saaneet, kuin muutamia
poltettuja kaskia ja kalavesiä, joissa ei ole muita kaloja kuin kiiskiä
ja muikkuja ja päälle päätteeksi olemme saaneet riidellä niistä
perillisten kanssa.
-- _Taceat hereticus, dum fideles laborant in vineto_ [Kerettiläinen
olkoon vaiti kun uskolliset työskentelevät viinitarhassa.] -- jatkoi
hovimestari yhä vallattomampana. -- Sanoppas, mitä muuta uutta te
olette oppineet Vadstenassa, sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme
toisemme tässä hurskaassa talossa? Sanotaan että brigittiläiskunta on
niin helläsydäminen, ettei ole vaikea saada synninpäästöä joistakuista
pienistä rakkaudenseikkailuista, vai mitä arvelet, _domine Abulfasi?_
Tämä juoma on tosiaankin parempaa, kuin mitä olisimme voineet toivoa
saavamme täällä sydänmaassa ja me sallimme sinun sentähden tarjota
meille vieläkin haarikan.
Mestari Gervasius huomasi, että hän jo oli harjoittanut
vieraanvaraisuutta suuremmassa määrässä, kuin mitä luostarin maine
ja hänen oma turvallisuutensa salli. Hän aikoi sentähden vastata
kiertelevästi, kun samassa hiljainen ääni läheisestä puutarhasta sai
sanat hänen huuliltaan mykkenemään ja hän painoi korvansa pieneen
ikkunaruutuun kuulostellaksensa.
Ehkäpä hovimestarinkin satunnaisesti huonontunut kuulo teroittui
pimeässä ja hiljaisuudessa, sillä hän nykäisi salavihkaa voutia takista
ja koetti kuiskuttaa niin hiljaa, ettei veli Markus kuulisi sitä: --
Pyhän Jaakopin nimessä, puutarhasta kuuluu luutun soittoa!
-- Tässä on vuoteeni, Gerde; toivon sinulle hyvää yötä ja että arvoisa
herrasi tapaa sinut selväpäisenä huomenna, -- sanoi isäntä, mestari
Gervasius ja jätti hovimestarin sekä kolmannen juomaveikon sopimaan
mielensä mukaan tyhjästä haarikasta sekä ruuanjäännöksistä.
Varmuuden vuoksi kääriytyi vouti käsillä olevaan munkkikaapuun.
Tultuaan ulos pihalle ei hän enää kuullut mitään epäilystä herättävää.
Koko luostari tuntui niin hiljaiselta kuin holvattu hauta. Mutta
mestari Gervasius ei luottanut siihen, vaan veti saappaat jalastansa ja
hiipi varpaillaan lähemmäksi puutarhaa, jonka takaporttiin hänellä oli
avain.
Ennenkuin hän pääsi portille, täytyi hänen kulkea munkkien kammioiden
ohi, jotka sijaitsivat vastapäätä kylkirakennusta. Rakennukset loivat
tumman varjon luostarin pihalle, mutta ikkunoita vastakkaisella
seinällä valaisi öinen hämy. Viimeinen ikkuna oikealla oli Sven
Thordinpojan huoneen ikkuna. Musta vartalo kuvastui selvästi ahtaasta,
ikkunareiästä, eikä ollut vaikea tuntea ylikonfessorin kaljupäätä, joka
nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja kuunteli.
Mestari Gervasiuksen voudinsydän säpsähti ja hän kiirehdytti
askeleitansa. Tuskin hän ehti kääntyä kulman ympäri ja astua
puutarhaan; niin hän jälleen kuuli saman äänen, joka oli herättänyt
hänen epäillystään. Humalikkolehdosta aivan nunnien ikkunoitten alta
kuului hiljaista luutun soittoa. -- Suomi on varmaankin Naantalin
luostarille kiitollisuuden velassa ensimäisistä humalikoista, samoin
kuin myöskin liinaa ja hamppua ensiksi ruvettiin viljelemään luostarin
mailla, -- pysyväisimmät hyvät työt mitä luostari on jättänyt jälkeensä
pohjoismaihin.
Vouti kyykistyi alas ja kulki huomaamatta karviaismarjapensaitten
suojassa aina humalikkolehtoon saakka. Hän taivutti varovaisesti
suuret lehdet sivulle ja hämärässä hän silloin huomasi jotakin, joka
täytti hänen mielensä ihmetyksellä, hämmästyksellä ja oikeutetulla
suuttumuksella.
Ylhäällä pienessä ristikkoikkunassa istui kaunis neiti Ingeborg Bitze
uusikkopuvussansa kosketellen luutun kieliä ja ikkunan alla istui
ritari Lydik Klaunpoika Djekne antaen hänelle opetusta soitannossa.
Senkaltaisia opetustunteja sellaisten olosuhteiden vallitessa on
kaikkina aikoina pidetty vaarallisina nunnaluostareissa, ja vaikka
huhu joskus ennen oli tiennyt kertoa, etteivät tämmöiset kohtaukset
olleet aivan kuulumattomia hurskaassa Naantalissakaan, niin oli
ankara ylikonfessori viimeisenä kolmena vuonna saanut kaikki pahat
kielet vaikenemaan. Naantali oli hänen johtonsa aikana, ja verrattuna
kevytmieliseen Vadstenaan, oikea esikuva brigittiläiskunnalle, ja
vouti, joka omasta puolestansa oli jättänyt taaksensa intohimojen ajan,
oli siksi viisas, että hän käsitti mikä suuri etu laitoksella oli
hyvästä maineestansa sellaisena aikana, jolloin kaikki sen muut tuet
horjuivat. Lydik ritari oli juuri laulanut laulun pikku Liisasta:
Pieni Liisa lian istuvi tammella
Ja laulavi laulua kaunista,
Viheriöivien lehmusten alla.
Ja kuningas korkeessa tornissaan
Nyt kerääpi lauluhun ihanaan,
Viherjöivien lehmusten alla.
-- Rakkahin neiti, -- kuiskasi ritari, -- nyt minä olen laulanut
teille kaikki ne laulut, jotka opin ollessani hovipoikana herra Sten
Svantenpojan luona Vesteråsin linnassa. Laulakaa te nyt minulle,
kaikkein suloisin kukkani, suomalaisia lauluja, joita olette Turussa
oppinut. Minä tiedän, että te osaatte useitakin.
-- Kyllähän minä olen kuullut enemmän lauluja kuin lintujen ääniä,
-- vastasi neiti Ingeborg ujosti, -- ja kyllä minä vielä muistan
sekä "Elinan surman", "Inkerin sulhot", sekä uuden laulun Viipurin
pamauksesta. Mutta ne ovat talonpoikaislauluja, rakas herra Lydik, ja
mielemmin minä tahtoisin uudestaan kuulla laulua herra Hillebrandista
ja pikku Leenasta.
-- Sallikaa minun kuulla teidän laulujanne, ruusutarhan kaunihin
lilja! -- huokasi ritari senaikuisella kukkaskielellä ja samassa hän
luultavasti loi neiteen himosta hiukeevan katseen, vaikkei sitä voinut
pimeässä erottaa. -- Kuinka tuo hupainen laulu olikaan, jonka kuulin
teidän laulavan kaksi vuotta sitten Turussa:
Älä itke, neiti rukka!
-- Ja sitäkö te, herra Lydik, sanotte hupaiseksi lauluksi! Minä
toivoisin etten koskaan olisi oppinut sitä, sillä se on niin
surullinen, -- sanoi neiti Ingeborg surunvoittoisesti.
-- Jos se on surullinen, niin minun rakkahin kyyhkyni ja
paratiisilintuni ei saa sitä koskaan enää laulaa, -- vastasi ritari.
-- Iloisesti satakieleni viserrelköön viheriässä lehdossa. Silkillä ja
helmillä levätköön hänen sydämensä kukkasvankeudessa.
-- Siihen minä en kehottaisi, -- puuttui mestari Gervasius
puheesen, jonka mielestä oli aika veisata toista virttä, sillä
hän oli kuulevinansa pelättävän ylikonfessorin hiipivän esiin
karviaismarjapensaiden ja hernemaitten takaa.
Molemmat nuoret hypähtivät ylös ikäänkuin käärme olisi heitä puraissut.
Ritari pudotti luuttunsa ja tarttui kiinni miekankahvaan.
-- Niinpä se vaan on, -- jatkoi vouti puhettaan, astuen esiin. -- Minä
neuvoisin sitä, jolle vapaus ja kunnia on kallis, soittamaan luuttuaan
siellä, missä korvat eivät sitä kuule, sillä isä Sven ei ole kaukana,
eikä Arvid piispa ymmärrä Vadstenan tapoja.
Ingeborg neiti lensi kuin pelästynyt lintu pois ikkunasta. Ritari
suostui synkentynein mielin lainaamaan munkinkaavun ja katosi varjojen
joukkoon.
Kahta minuuttia myöhemmin oli ylikonfessori puutarhassa. -- Mitä on
tekeillä? -- kuiskasi hän vastaantulevalle voudille.
-- Täällä oli poikia kaupungista herneitä varastamassa, -- vastasi
vouti.
-- Eikö muuta? -- vastasi isä Sven pettyneenä. Hän olisi niin
mielellänsä tahtonut nöyryyttää Arvid piispaa aikaansaamalla
häväistystä hänen sukulaisellensa, tuolle nuorelle keikarille, jolla
oli silkkivuorinen samettivaippa.


25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.

Luostarikirkon suuri kello ilmoitti sydänyön tuloa ja sen syvä,
juhlallinen kaiku, jonka sanottiin hajoittavan rajuilmat ja ajavan
pahat henget pakosalle, ei vielä ollut ehtinyt haihtua kallioiden
ja muurien lomiin, kun kirkon maalatuista ikkunoista tulet alkoivat
tuikkia ja messunsävelet seurasivat heti kellojen ääntä. Nunnat
kulkivat juhlasaatossa kirkkoon tavalliseen sydänyön messuun, jota
tällä kertaa vietettiin tavallista juhlallisemmin alkavan Olavinpäivän
sekä piispan kunniaksi.
Melkein samaan aikaan tuli toinen saatto munkkien puolelta. Sen
etupäässä astui piispa ja hänen kaniikkinsa, jotka eivät uskaltaneet
rasittavan matkankaan jälkeen rikkoa luostarinsääntöjä ja nauttia
rauhallisen levon suloutta, sekä ylikonfessori, joka ei ollut
yhtään paneutunut levolle. Kaikki olivat täydessä juhlapuvussa,
yksin kirkkolaulajakin, Markus veli, oli äkkiä muuttunut haarikan
kallistajasta arvokkaaksi virkamieheksi ja uniset munkitkin kokosivat
kaiken arvokkaisuutensa, johon hetken tärkeys ja korkean ylipapin
läsnäolo heitä velvoitti.
Mestari Gervasius ei juuri luottanut väkeensä ja senpätähden hän piti
vartiota kaiken yötä estääkseen äkkiyllätyksiä tapahtumasta. Mutta
hänen pelkonsa tyyntyi suuresti, kun hän vartalosta ja käynnistä
tunsi neiti Ingeborgin nunnan hunnun alta. Hän saattoi olla rauhassa
luostarin hyvästä maineesta.
Turha toivo! Kun munkkien saatto kulki hänen sivutsensa hänen
seisoessansa kirkon muuria vasten, kumartui viimeinen rivissäkulkia
hiukan eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: _pax vobiscum!_ Se oli
ritari Lydikin maallinen ääni, siitä hän oli varma. Kevytmielinen
nuorukainen oli käyttänyt lainaamaansa kaapua tavalla, jota vouti
hyväntahtoisuudessaan ei lainkaan ollut tarkoittanut.
Sillä välin alkoi messu siunattujen vahakynttilöiden valossa, jotka
kirkkaasti valaisivat luostarikirkkoa. Vaikka vouti olikin niin useasti
välinpitämättömästi katsellut näitä juhlallisuuksia, niin tekivät
ne nyt häneen harvinaisen vaikutuksen. Yö oli yhä enemmän pimennyt,
ukkosilma oli tulossa, eikä kestänyt kauan ennenkuin salama aika-ajoin
leimahti ikkunaruutuja vasten ja kumeat jyrähdykset, jotka paukkuivat
yhä lähempänä, olivat voittaa urkujen hillityn äänen, kuoripoikien
laulun ja pappien juhlallisen messun kirkossa.
Voudin ajatukset kiintyivät vaistomaisesti siihen päivään, jolloin
hän viimeksi näki mahtavan ukkosilman Myllyrannan myllyllä. --
Voisipa luulla, -- sanoi hän itseksensä, -- että joku Ljungarseista
taas on liikkeellä. Turhia haaveita! Varmaankin olen hiukan liiaksi
kallistellut haarikkaa.
Rajuilma yltyi, sade virtaili virtanaan ja mestari Gervasius pakeni
porttiholvin suojaan. Mutta hän ei jättänyt vartiotointaan; yhä
edelleen hän piti silmällä epäiltävää kaapua.
Vihuri kävi läheisen selän yli, vaahtopäiset aallot loistivat valkeina
salaman valossa ja vanhat tammet puutarhan muurin reunassa suhisivat
niin ihmeen synkästi. Huikeat, paukahtavat jyrinät, ikäänkuin raskaat
vaunut olisivat hirveällä vauhdilla ajaneet kivetyllä kadulla,
osottivat että synkät, mustat pilvet vähitellen keräytyivät lauetakseen
aivan kirkon kohdalla. Messua jatkettiin: luonnon raivolla ei näyttänyt
olevan mitään vaikutusvoimaa noihin kirkkaihin, syviin ja juhlallisiin
säveliin, jotka kohosivat temppelistä, samoinkuin se, mikä on pyhää
maailmassa, tyynenä luopi katseensa tämän katoavaisen maailman
pimeyteen ja myrskyihin, synteihin ja intohimoihin.
Suuren kellon ääni kajahteli jälleen. Se ikäänkuin kutsui avuksi
korkeampia voimia. Salama iski torniin, sulatti uurteen kuparikattoon
-- niinkuin jäljestäpäin huomattiin -- ja tärisytti kirkkoa perustuksia
myöten. Mutta kellon ääni ei vaiennut, ja Arvid piispa nähtiin
valkoisessa juhlapuvussa seisovan loistavalla pääalttarilla.
Silloin vouti, kesken kärsivällistä odotustaan, säpsähti äkkiä ja
teroitti korvansa kuunnellakseen ääniä myrskyn pauhinassa. Hän oli
kuulevinansa, että joku kolkutti luostarin lukittua porttia.
-- Luultavasti minä erehdyin, -- ajatteli hän itseksensä. -- Varmaan
myrsky repäisi jonkun ikkunaluukun ja heitti sen seinää vasten tuolla
alhaalla kylkirakennuksessa.
Mutta kolkutus kuului uudelleen: raskaita, määräkkäitä lyöntejä,
niinkuin joku kärsimättömästi haluaisi päästä sisään, mutta pitää
velvollisuutenaan kunnioittaa talonväen yörauhaa.
Mestari Gervasius riensi portille. -- Kuka siellä? -- kysyi hän
aukaisematta porttia.
-- Sairas, joka on avuntarpeessa, -- vastattiin ulkoa.
-- Menkää kaupungin majataloon ja tulkaa huomenna uudelleen! --
tiuskasi vouti.
-- Me emme voi odottaa, -- vastattiin taaskin ulkopuolelta. -- Pyhän
Henrikin ja pyhän Brigitan tähden, päästäkää meidät sisään! Meidän
mukanamme on ritari, joka varmaan kuolee tässä hirveässä rajuilmassa,
jos hänelle ei anneta yrttejä, voiteita ja lääkkeitä luostarissa.
-- Ritariko? -- toisti vouti vihaisena. -- Kaikki maankuljeksiat
nykyään sanovat olevansa ritareita. Mikä hän on nimeltään?
-- Sen saatte aikoinaan kuulla; mutta jos ette laske meitä heti
sisään, niin valitamme huomenna piispalle, sillä me tiedämme, että hän
paraillaan oleskelee luostarissa.
Se auttoi. Mestari Gervasius veti vastahakoisesti telkimen pois
portista ja laski sisään odottavat, jotka seisoivat portin edessä aivan
läpimärkinä.
Neljä aseellista miestä ratsasti luostarin pihalle. Heidän hevosensa
olivat nääntyneet väsymyksestä, ja he itse näyttivät masentuneilta
ja alakuloisilta. Kolme heistä tuki neljättä, joka vaivoin pysyi
satulassaan ja tuo neljäs oli kookas ritari.
Sen verran kuin pimeässä saattoi erottaa, oli hänen varustuksensa
tahrattu ja särkynyt, hänen käsivartensa riippui voimatonna ohjaksissa,
hänen päänsä oli sidottu osottaen että se oli pahasti haavoitettu, ja
raskaan kypärän asemesta oli hänellä kevyt hattu päässä, sekin veressä,
niinkuin kaikki muukin.
Veljeskunnan säännöissä oli nimenomaan määrätty, ja se olikin luostarin
kauneimpia puolia, että vieraanvaraisuutta oli osotettava ilman
erotusta kaikille vieraille, mutta erittäinkin kodittomille, köyhille
ja sairaille. He saivat vapaan asunnon, ruuan ja lääkärin hoidon,
eikä kukaan tiedustellut heidän nimeänsä eikä säätyänsä, jos he eivät
itsestänsä halunneet sitä ilmaista. Rauhattomien aikojen tähden ei
mestari. Gervasius heti tahtonut avata porttia, mutta kun hän huomasi,
että tuliat todellakin olivat suuresti luostarin vieraanvaraisuuden
tarpeessa, saattoi hän heidät, sen enempää kyselemättä, sairaita
ja vieraita varten varattuihin vierashuoneihin, samalla pyytäen
kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut tarjota heille mukavampaa
asuntoa, sillä paremmat huoneet olivat piispan ja hänen seurueensa
käytettävinä.
Kun ritari oli päässyt levolle yksinkertaiseen vuoteesensa, hevoset
viety talliin, palveliat saaneet virvoitusta ja takkavalkea oli
sytytetty, jonka ääressä he saattoivat kuivata märkiä vaatteitansa,
läksi voutikin pariksi tunniksi levolle kootaksensa voimia huomispäivän
puuhien varalle. Sadetta kesti yhä, mutta ukkosilma oli tauonnut; messu
oli päättynyt, koko luostari uinui unen helmassa aamuvartioon saakka ja
ainoastaan ikuinen lamppu loisti taaskin yksinänsä ja hartaana Jumalan
äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Mutta tuskinpa oli virkeä aamuaurinko ehtinyt nousta kuusten latvoihin
koilliselle taivaankulmalle ja tuhannet pikkulinnut riemulla tervehtiä
ihanaa päivää, niin pikku kaupunki jälleen elpyi eloon, ja eloa
heräsi luostarinkin synkkien muurien sisäpuolelle. Öinen rajuilma
oli useita viikkoja kestäneen kuivuuden jälkeen virkistänyt janoavaa
luontoa, vesipisarat kimmelsivät kukissa ja vihreillä lehdillä,
kauniit tammet luostaripuutarhassa levittelivät tuuheata lehväkupuansa
auringonpaisteessa, herneenvarret näyttivät kohonneen pystyyn
virvoittavan kylvyn jälkeen, pellava kukki, mehiläiset luostarin
mehiläispesistä kilvan kimalaisten kanssa nauttivat aamiaistaan
ruusupensaissa ja pääskyt kiertelivät sukkelasti pyörähdellen
tornin ympärillä, ikäänkuin he olisivat vaatineet uneliaita lokkeja
kilpasoutuun sinertävällä ilmaulapalla. Koko luonto loisti terveyttä ja
nuoruutta, kaikesta päättäen oli päivänpaisteinen, rauhaisa ja ihana
kesäpäivä tulossa.
Mutta silloin alkoi tavatonta liikettä näkyä nunnien puolelta. Ovissa
juostiin, kurkisteltiin ristikkojen takaa, portailla näyttäytyi nunnia,
alussa yksitellen, lopulta yhä useampia, ja vihdoin siellä näkyi itse
abbedissakin hämillänsä ja neuvotonna. Jotakin oli tapahtunut, jotakin
haettiin, koetettiin etsiä puutarhasta; sitten herätettiin vouti, hän
ravisteli luostarin rengit hereille, muutamia hevosia satuloittiin ja
ratsumiehiä läksi rientämään eri tahoille. Kaikki kävi niin hiljaa ja
salaperäisesti kuin mahdollista. Varsinkin varottiin, ettei pidettäisi
vähintäkään melua munkkien osaston puolella, jossa piispa nukkui.
Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin asia tuli ylikonfessorin kuuluviin,
joka alituisesti valvoi ja vakoili kaikkea. Sittenkun hän itse oli
ottanut selkoa asiasta ja huomannut sen todeksi, niin hän suuntasi
askelensa rohkeasti piispan huoneihin ja vaati että etuhuoneessa
vartioiva palvelia päästäisi hänet heti sisään.
Arvid piispalla oli, samoin kuin muillakin kirkon ruhtinailla
mukavuusvaatimuksia, jotka olivat hänen arvonsa mukaisia. Koska hän
sydänyön aikana oli alistunut seuraamaan rasittavia sääntöjä, oli
hänellä mielestänsä oikeus maata rauhassa ja hän oli käskenyt palveliaa
herättämään häntä vasta seitsemältä. Mutta nyt oli kello vasta
viisi aamusella. Palvelia kieltäytyi sen johdosta päästämästä häntä
makuusuojaan.
-- Sano hänen korkea-arvoisuudellensa, että eräs hänen seuralaisistansa
on törkeästi loukannut luostarin pyhyyttä ja palkinnut sen
vieraanvaraisuuden jumalattomalla solvauksella! -- huudahti suuttunut
munkki niin kovalla äänellä, että se välttämättä kuului sisempään
huoneesen.
Tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä piispa näyttäysi heti
yöpuvussaan huoneensa ovella ja kysyi mitä oli tapahtunut.
-- Ei mitään muuta, -- vastasi ylikonfessori riemuiten, -- kuin
että ne, joitten etupäässä tulisi olla luostarin suojelioita, ovat
solvaisseet sitä ja polkeneet sen lait jalkojensa alle. Teidän
korkea-arvoisuutenne oma sukulainen ja seuralainen, ritari Lydik
Klaunpoika Djekne on tänä yönä salaisesti luostarista ryöstänyt
jalosukuisen neitsyen Ingeborg Bitzen, joka ennen pitkää oli
saapa hunnun ja tuleva vihityksi pyhän neitsyen ja pyhän Birgitan
palvelukseen.


36. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.

Uhkamielinen munkki luuli epäilemättä syvästi nöyryyttäneensä
ja loukanneensa vihattua esimiestänsä. Mutta mitä tahansa Arvid
piispa tunsikin kuullessaan tuon odottamattoman tiedon sukulaisensa
rikoksesta, joka tapauksessa hän hillitsi itsensä täydellisesti ja
vastasi heti: -- Me pidämme varmana, veljeni, että vain teidän intonne
luostarin edun puolesta on saattanut teidät unohtamaan, millä tavalla
teidän on asianne esitettävä. Me sallimme teidän kapitulisalissa
odottaa käskyjämme.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne antaa kai käskyn ajaa takaa jumalatonta
rikollista, sukulaistanne herra Lydikiä, ja väkivallalla tuoda hänet
takaisin...?
-- Kurt, -- sanoi piispa henkipalveliallensa, -- saata kunnianarvoista
veljeä; tätä nykyä me tulemme toimeen ilman hänen palvelustansa.
Näin sanoen Arvid piispa sulki oven ja palvelia oli heti valmis
kiivaalla, mutta samalla merkitsevällä liikkeellä seuraamaan herransa
käskyä. Jos ylikonfessori tällä hetkellä olisi istunut pyhän Pietarin
istuimella, niin piispa Arvid ei olisi kovin vakavasti istunut pyhän
Henrikin istuimella.
Sillä välin oli koko luostari liikkeellä. Varmaankaan ei mikään
nykyajan pikkukaupunki ole saavuttanut yhtä suurta taitoa
juorujuttujen keksimisessä, kuin keskiajan luostarit. Mutta mitenkä
nuo vangitut nunna ja munkki raukat saisivatkaan pitkät väliajat
kulumaan hengellisten rukoushetkiensä ja yksitoikkoisten maallisten
askareittensa välillä? Niinpä jo tiedettiin Ingeborg neiden sinne
tullessa, ettei hän omasta tahdostaan halunnut huntua, ja syyksi siihen
luultiin, että hän iloisina nuoruudenpäivinänsä Turussa oli salaisesti
rakastunut. Ja aivan aiheeton tämä luulo ei tainnut ollakkaan. Mutta
hänen kunnianhimoinen sukunsa oli toivonut aikaa voittaen saavansa
jonkun omaisistansa Naantalin mahtavan luostarin johtoon, eikä
luostarillakaan tietysti ollut mitään sitä vastaan, koska sille, paitsi
suurta proventtia, oli eduksi että sen sisarien ja veljien joukossa
oli maan ylhäisiäkin. Tämä toive oli nyt rauennut ja kaikki liukkaat
kielet joutuivat lipeään liikkeesen. Etenkin ne nunnat, jotka ehkä
suurimmalla mielihyvällä olisivat sallineet jonkun nuoren kauniin
ritarin hevosellaan ryöstää heidät pois, tuomitsivat kaikista kovimmin
nuoren uusikon pakoa, ja he kiistelivät jo edeltäkäsin, minkälainen
rankaistus olisi säädettävä senkaltaisesta rikoksesta varoitukseksi
vastaisen varallekin. Abbedissa itse ei kuulunut niiden joukkoon. Tosin
oli hyväsydäminen Margareta sisar niin pahoillaan ja hämmästyksissään,
kuin hänen hiljainen luonteensa suinkin salli; mutta ajatellessansa,
mitä piispa sanoisi ja veli Sven arvelisi, hän huokasi itsekseen kaiken
sen turhan puuhan tähden, joka nyt jälleen oli seuraava tätä tapausta
ja rasittava abbedissa raukkaa, joka ei muuta halunnut kuin saada elää
rauhassa.
Huolestuneena Margareta sisar läksi aamumessuun. Hän hengähti
kepeämmin, kun hän huomasi että piispa kaikeksi onneksi ei ollut
läsnä. Harvoin on messua suoritettu suuremmalla kiireellä ja
hajamielisyydellä. Kuoripojat lauloivat tavallisen läksynsä, latinaiset
rukoukset luettiin hirveällä vauhdilla, mutta kaikkien ajatukset olivat
valloillaan ratsastamassa pakolaisten perässä. Pyhän Brigitan kuva,
joka oli veistetty puksipuusta ja koristettu hopealla ja norsunluulla,
silmäili synkkänä ja uhkaavana korkealta asemaltansa alttarin oikealta
puolelta pyhään Johannekseen, vasemmanpuoliseen naapuriinsa. Urut yksin
eivät antaneet hartauttaan häiritä. Ne eivät teeskennelleet, vaan
kaiuttivat _Gloria in excelsis_ lauluansa yhtä tyyninä ja juhlallisina
kuin ainakin, vähääkään välittämättä elämän pikkuhuolista.
Sillä välin pantiin toimeen tiedusteluja, jotka eivät kuitenkaan
tuottaneet mitään tulosta. Ritarin hevonen seisoi rauhallisesti
tallissa, mutta yksi hänen aseenkantajistansa ja Ingeborg neiden vanha
imettäjä, joka oli seurannut häntä luostariin, olivat kadonneet.
Tutkittiin satamassa olevat alukset ja silloin huomattiin että yksi
oli purjehtinut rannasta kello 3 ja 4 välillä aamulla. Selvää oli,
että pakolaiset olivat meritse paenneet, ja koska ukkosilman jälkeen
oli noussut navakka tuuli, ja alus jo oli ehtinyt pitkälle, täytyi
toistaiseksi luopua kaikista takaa-ajon yrityksistä.
Arvid piispa johti puhetta munkkien konventissa, näennäisesti
tyynenä mutta mieleltään synkkänä. Hän ajatteli ehkä pitkällisten
sotien ja maan sisällisten levottomuutten onnettomia seurauksia;
kuinka kuuliaisuuden, siveyden ja uskonnon siteet olivat tulleet
yhä löyhemmiksi ja voimattomammiksi pitämään koossa irtaantuneita
intohimoja. Kehenkä hän enää voisi luottaa, kun hänen oma
sukulaisensakin niin ilmeisesti uhmaili luostarin lakeja vieläpä
hänen läsnäollessansa? Kukapa nyt enää kunnioittaisi hänen pilkattua
arvoansa? Surumielin hän valmistautui tarkastuksen lopetettuansa
palaamaan Turkuun.
Silloin hänelle ilmoitettiin, että tuntematon, haavoittunut ritari,
joka yöllä oli etsinyt suojaa luostarista, pyysi saada tavata piispaa
eräässä luostarin yksinkertaisimmista vierashuoneista.
Haavoittuneiden ja sairaitten pyynnöt olivat käskyjä Arvid piispalle.
Hän läksi sentähden heti mestari Paavalin kanssa mainittuun huoneesen.
Pieni ikkuna oli verholla peitetty ja valaisi vain hämärästi huonetta.
Kolme palveliaa, jotka olivat olleet haavoittuneen seurassa, poistuivat
piispan tullessa sisään ja asettuivat vartioimaan oven ulkopuolelle,
ikäänkuin estääkseen asiaankuulumattomia sisälle pääsemästä.
Huoneen perällä oli vaatimaton vuode ja siitä kohousi vaivoin
istualleen korkeavartaloinen mies, joka sanoi äreästi ja
kärsimättömästi: -- Älkää pahastuko, teidän armonne, mutta kahden
keskustellessa on kolmas liikaa.
-- Mene, Paavali, -- sanoi piispa heti seuralaisellensa. -- Hän tahtoo
ripittäytyä.
-- Suokaa anteeksi, -- kuiskasi mestari latinaksi; -- teidän armollanne
on vihollisia sekä luostarin sisä- että ulkopuolella. Nuo kolme miestä,
jotka äsken menivät ulos, asettuivat vahtiin ovelle.
-- Mene, poikani, -- jatkoi piispa levollisena. -- Etkö häpeä pelätä
haavoittunutta miestä?
Arkkidiakoni poistui vastahakoisesti, mutta päätti salaa kutsua
muutamia piispan aseellisia palvelioita pitämään silmällä vieraita.
-- Olemmeko kahden? -- kysyi mies vuoteeltaan.
-- Emme, -- sanoi piispa. -- Paitsi meitä on vielä yksi läsnä: --
Jumala!
Haavoittunut oli hetkisen ääneti, pyyhkäisi puoleksi harmaantuneet
hiuksensa siltä puolelta otsaa, joka ei ollut siteen peitossa ja kysyi:
-- Arvid Jaakonpoika, tunnetko minut?
Piispa tarkasteli häntä hämärässä huoneessa ja vastasi: -- En.
-- Vedä verho tuon kurjan luukun edestä ja katsele minua tarkemmin, --
jatkoi mies.
-- Bo Knuutinpoika Ljungars! -- huudahti piispa.
-- Tiesinhän minä, että sinä tuntisit minut, -- jatkoi ritari hymyllä,
joka näytti hurjansekaiselta. -- Muistatko vielä, kun me hiihtelimme
yhdessä Laukossa? Ja muistatko niitä kahta sudenpenikkaa, jotka me
löysimme kuusen juurelta metsässä? Me jaoimme saaliin veljellisesti:
sinä otit toisen ja ruokit sitä kuorimattomalla maidolla kesyttääksesi
sitä. Sinun hellää immensydäntäsi! Penikka kasvoi ja puri kuoliaaksi