Ljungarsin taru - 10

kypärinsilmikko avoinna, eräs ritari jonka raskaampia aseita, kilpeä
ja keihästä, kantoi hänen seurueesensa kuuluva aseenkantaja. Sitten
seurasi koko joukon sekä hengellisiä että maallisia palvelioita, kaikki
ratsain. Näistä oli kaksi- tai viisitoista samoin täysissä aseissa;
nämät muodostivat jonkinlaisen henkivartioston, taikka, niinkuin
luultavampaa oli, kuuluivat ritarin yksityiseen seurueesen.
Ennenkuin Taavi malttoi uteliaisuudeltaan noudattaa voudin käskyä ja
heti kääntyä takaisin luostariin sanaa viemään, sattui odottamaton
tapaus, joka saattoi hänet kokonaan unohtamaan tärkeän tehtävänsä.
Tämän kertomuksen aikana käytettiin jo ruutia yleisesti vuoren
särkemisessä, ja voudin pelko toteutuikin, ennenkuin Taavi ehti
onnettomuutta ehkäisemään. Vuorensärkiät satamavuorella kävivät juuri,
huolettomuudessaan ja aavistamatta korkeitten vieraitten tuloa,
laskemaan laukauksiaan, ennenkuin lähtivät päivällisaterialleen. Koska
tämä tapahtui aivan lähellä tietä sinkoilivat kivenpalaset ratsumiesten
päähän, heidän hevosensa pillastuivat ja jotkut lähtivät nelistämään
täyttä karkua. Säyseimmätkin ratsut kävivät levottomiksi. Arvid piispa,
joka muuten oli hyvä ratsumies, puheli paraikaa lähimmän naapurinsa
kanssa, ohjakset luiskahtivat hänen kädestään, ja hevonen lähti
kiitämään sellaista kyytiä, että se näytti uhkaavan turmiota Turun
piispanistuimen silloiselle haltialle.


22. Kuinka piispa Arvid Kärki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
ylikonfessorin kanssa.

Luostarin rehevät ja huolella hoidetut tilukset tarvitsivat monta
veräjää ja aitaa suojaksensa. Eräältä tämmöiseltä veräjältä näki Taavi
piispan seuralaisineen ratsastavan täyttä lentoa pillastuneitten
hevosten selässä ja suurimmassa sekasorrossa kaupunkia kohti.
Reipas poika tietää, mitä hänen on tehtävä. Taavi hyppäsi maahan,
sulki veräjän ja pysähdytti ensimäisen hevosen, jonka selässä istui
itse Turun arvokas piispa. Säikähtynyt eläin hypähti sivulle ja näytti
haluavan kiitää yli aidan, mutta Taavi kaappasi samassa hetkessä
riippuvat ohjat ja esti hevosen aikeet, joka korvat pystyssä ja
sieramet levällään kuunteli vuorensärkiäin laukausten jatkuvaa jyrinää.
-- _Te Deum laudamus!_ -- huudahti Arvid piispa, toinnuttuansa ensi
säikähdyksestään. -- Totta tosiaan, _mi fili_, pyhä Brigitta on
sinut lähettänyt, sillä sinun hengellinen ylipaimenesi olisi ilman
sinun reipasta tekoasi ratsastanut hyvin surkeassa tilassa Naantalin
kaupunkiin. Mutta kuinka teidän laitanne on, _domine Henrice?_ Pelkään
pahoin, ettei kukaan meistä enää pääsisi voitolle turnauspelissä taikka
saisi palkintoa kilpa-ajossa.
Viimeiset sanat hän lausui Turun tuomioprovastille, mestari Henrik
Vennelle, vanhalle kirkon palvelialle, joka oli vielä surkeammassa
tilassa kuin piispa itse. Hän oli näet suullansa hevosen selässä, ja
piti kiinni sen kaulasta samalla kuin hänen pullea ruumiinsa kieppuili
kuin villasäkki milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Voimatta
vastata hän viittasi lähintä naapuriansa ja käskynalaistansa, Turun
pääteiniä, mestari Paavalia, joka kesti melkoista urheammin kovaa
leikkiä ja joka vuorostaan taas kutsui muutamia kirkonpalvelioita
apuun, niin että arvoisa provasti saatiin varovasti nostetuksi alas
hevosen selästä ja asetetuksi omille jaloillensa. Mutta tuskin mestari
Henrik tunsi maata jalkainsa alla, niin hän rupesi omin neuvoin,
liikkaamaan kaupunkia kohti niin nopsaan kuin vain saattoi.
-- Mikä tulinen kiire, arvoisa veli? -- huusi piispa hänelle.
Mutta Henrik mestari astui vain eteenpäin, mutisten:
-- _Conquassabunt terram sub pedibus nostris_, he järistyttävät maan
meidän jalkaimme alta. -- Niin suuresti oppinut ja korkea-arvoinen
kuin Henrik mestari olikin -- häntä pidettiin kylläkin saksalaisen
valtaruhtinaan arvoisena -- muisti hän heti äsken tapahtunutta
Viipurin pamausta ja oli aivan varma siitä, että se jyrinä, jonka
hän nyt kuuli, oli ilkeiden taikakeinojen työtä, ehkäpä kerrassaan
kavala salajuoni häntä vastaan, jonka alkuunpanioina olivat Naantalin
luostariveljet ja erittäinkin ylikonfessori Sven Thordinpoika, jonka
kanssa Turun tuomiokapituli ei ollut kaikista paraimmissa väleissä.
-- _Siste, quaeso, et moderare passum, donec sequamur_ [Seisahdu,
tee hyvin ja hiljennä vauhtisi, kunnes mekin ennätämme.] -- jatkoi
piispa pikemmin huvitettuna, kuin pahoillansa tästä tavattomasta
tottelemattomuudesta. Mutta tuomioprovasti laukkasi eteenpäin niin
että hiki tippui, kunnes hän arveli olevansa räjähdyksen piirin
ulkopuolella. Silloin Henrik mestari pysähtyi kaupungin portille ja
katsahti taakseen. Koko saattojoukko seurasi häntä jalan jonkun matkan
päässä. Arvid piispa oli näet katsonut paraaksi kävellä jäljellä olevan
lyhyen matkan, ja kun hän kävi jalan, niin ei seuratapa sallinut
kenenkään hänen seuralaisensa istua hevosen selässä. Ainoa, joka ei
katsonut tarvitsevansa noudattaa sellaisia kursailuja, oli Taavi,
joka vihdoinkin muisti varsinaisen tehtävänsä ja koetti nyt korvata
vitkailunsa ratsastamalla oikotietä aitojen ja niittyjen poikki
voidakseen ajoissa tuoda sanaa vieraitten tulosta.
Oikeastaan tämä huoli oli jotenkin tarpeeton, sillä Naantalin
väestö oli jo jalkeilla ja keräytyi kaupungin portille mitä
kunnioittavaisimmasti odottaen. Henki kurkussa tuli myöskin muutamia
munkkeja piispaa vastaanottamaan heidän alueensa rajalla. Mutta
ylikonfessori oli, täysin tajuten oman tärkeytensä, pysähtynyt
luostarin portille, siinä lujassa päätöksessä, ettei hän astu
askeltakaan enemmän, kuin mitä hän katsoi kerrassaan välttämättömäksi,
nöyrtyäkseen Suomen kirkon ja oman ylipaimenensa edessä.
Arvid piispa oli riisunut yltänsä matkavaipan ja pannut päähänsä
korkean kullatun hiippansa. Tämä hänen piispallinen pukunsa,
sekä Kurjen suvulta perimänsä ylevä ryhti tekivät hänet sangen
uljaannäköiseksi, ja kun hän jalkaisin astui portista kaupunkiin,
lankesivat nuo sadat katseliat itsestänsä polvillensa ja Naantalin
pormestari astui esiin ja tarjosi, hänkin polvea notkistaen,
alamaisuutensa osotukseksi piispalle kaupungin avaimet.
Suopea hymy, joka niin äskettäin oli väreillyt hengellisen herran
huulilla, oli nyt väistynyt ja se mitä näkyi, se oli vain arvokkuutta
ja majesteetillista ryhtiä. Siinä oli kirkon ruhtinas, joka
armollisesti tervehti uskollista kansaansa, ja kun hän vitkalleen
astui eteenpäin, jaellen siunaustansa oikealle ja vasemmalle, tunsi
kukin, että hän edusti valtaa, jonka edessä keisarit ja kuninkaat
vuosituhansien kuluessa olivat polvistuneet. Itse tuo äskettäin niin
pelkuri tuomioprovasti Henrik, nosti tämän loiston heijastuksen
valossa harmaan päänsä koko joukon korkeammalle. Paavali mestari
koki niin tarkasti kuin suinkin jäljitellä esimiehensä juhlallista
käyntiä, ja vähäpätöisinkin palvelia loi nöyriin Naantalilaisiin
jotenkin samanlaisia katseita, kuin millä Rhodus saaren kolossi katseli
kalastajaveneitä, jotka soutivat sen jalkojen juuressa.
Piispa oli kyllä huomannut, ettei ylikonfessori ollut saapuvilla hänen
kaupunkiin astuessaan, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. Mitä
lähemmäksi hän tuli luostaria, sitä juhlallisemmaksi kävi vastaanotto,
mikä kaikki oli väsymättömän uutteran voudin ansiota. Nuoret tytöt
sirottelivat piispan tielle viheriöitä koivun lehtiä ja ja luostarin
puutarhassa kasvaneita ruusuja. Kirkonkellot alkoivat soida. Abbedissa,
nunniensa etunenässä, tuli hänen korkea-arvoisuuttansa vastaan vähän
matkan päässä luostarista, veisaten virttä _Benedictus ille_. Niin
pitkälle oli kaikki saatu kiitettävään järjestykseen. Mutta ne, jotka
tyystemmin tarkastelivat korkeata vierasta, saattoivat ehkä huomata,
että hänen ylevää otsaansa pimensi pilvi. Abbedissa ei sittemmin,
kertoessaan tästä elämänsä tärkeästä tapahtumasta, milloinkaan
jättänyt kuvailematta kuinka hämmästynyt hän oli, kun katu oli
niin huonosti lakaistu, että korkea-arvoinen vieras astui toisella
jalallaan lehmänjälkeen, ja kuinka hän häpesi luostarin puutteellisen
järjestyksen valvonnan vuoksi, kun kaksi pellavatukkaista poikaa oli
päässyt kiipeämään raitapuuhun kadun varrelle, missä he tukkanuottaa
vetäen riitelivät paraasta paikasta, juuri piispan ohi kulkiessa.
Tarkkanäköisemmät katseliat olisivat kuitenkin helposti huomanneet,
ettei piispa kiinnittänyt suurta huomiota näihin abbedissan mielestä
niin huolettaviin seikkoihin. Hänen katseensa etsi erästä, joka
ei ollut mukana juhlakulkueessa, luostarin miehistä päämiestä,
ylikonfessori Sven Thordinpoikaa.
Tämä mahtava herra odotti useimpien munkkiensa kanssa luostarin
portilla ja teki omasta puolestaan töin tuskin sen kunniatervehdyksen,
jonka veljeskunnan säännöt määräsivät. Munkit virittivät virren _In
gloriam_.
Piispa vastasi tähän tervehdykseen, samoinkuin kaikkiin muihinkin,
siunauksella ja astui luostariin. Kaikesta näki että lääniherra se
tässä astui vasalliensa asuntoon.
Hänelle tarjottiin tavallinen tervetulijaismalja, viiniä ja vettä.
Hän työnsi sen luotaan. Välittämättä niistä ikävöivistä katseista,
joita hänen seuralaisensa loivat sille taholle, missä arvelivat
luostarin keittiön ja ruokasalin siaitsevan, suuntasi piispa heti
askeleensa kirkkoon, joka oli koristettu lehdillä ja kukkasilla niin
hyvin kuin kiireessä oli voitu aikaansaada. Väkeä tulvasi sisään, ja
ylikonfessorin oli pakko lukea messu.
Sen loputtua kuului juhlamenoihin, että hän kantoi vihkivesi-astian
piispan luoksi, joka sen siunasi, ja sitten oli ylikonfessorin vielä
pirskottaminen läsnäolioita, muiden muassa piispan koko seuruetta,
vihkivedellä. Isä Sven Thordinpoika sai vaivoin salatuksi epäpyhän
kiukkunsa, joka kiehui hänen sisässään.
Kun tämä juhlameno oli suoritettu, vietiin piispa munkkien osaston
paraimpaan huoneesen, ja täällä vaati seuratapa, että häntä lähimmän
miehen, siis taaskin ylikonfessorin, tuli tarjota hänelle hopeainen
pesuvati ja vesikannu. Tähänkin nöyryyttävään velvollisuuteen täytyi
tuon uppiniskaisen pääpapin alistua. Kardinaali pitää jalustinta
paaville, ruhtinaspiispa kardinaalille; luostarin esimiehen tuli
osottaa piispallensa samaa alamaista nöyryyttä, ja hän taas vuorostaan
vaati samaa käskynalaisiltansa. Sellainen oli tuo tarkoin määrätty
pappisvaltainen arvoaskelma; ehdotonta kuuliaisuutta ja alistumista
askel askeleelta, aina pyhän Pietarin istuimelle asti.
Mutta olipa sitten niin, että kiukku Sven Thordinpojan rinnassa
kiehahti yli reunojensa, taikka että hän ehdollansa haki tilaisuutta
voidakseen osottaa esimiehelleen halveksumistaan, joka tapauksessa hän
käyttäytyi toimessaan niin kömpelösti, että kaasi suuren osan kannun
sisällystä piispan jaloille.
Arvid piispa sanoi tyynesti latinaksi: -- Poikani, ota käsiliina ja
kuivaa meidän kenkämme!
Mutta tämä kävi yli sen määrän, mitä ylikonfessori jaksoi sulattaa,
varsinkin kun Turun kaniikit olivat huoneessa läsnä. Hän ei koukistanut
hiuskarvankaan vertaa jäykkää niskaansa noudattaakseen käskyä. Hän
viittasi vain eteisessä seisovaa munkkia luoksensa ja sanoi hänelle: --
veli Martin, pyyhi korkea-arvoisen isän kengät! Arvid piispa käski
sulkea ovet ja jatkoi, näyttämättä pienintäkään yllätyksen tai vihan
merkkiä, yhä latinaksi: -- Poikani, pyhä kirkko opettaa meille,
että nöyryyttäisimme maailmallisen ylpeytemme ja pesisimme yksin
kerjäläistenkin jalat. Me pyydämme sinua, täytä velvollisuutesi!
Mutta Sven Thordinpoika ei ollut se mies, jota tämä tyyni arvokkaisuus
olisi saattanut hämille. Hän ei hievahtanut paikaltansa ja vastasi
väkinäisesti teeskennellen ulkonaista kunnioitusta: -- Minä en
kieltäydy täyttämästä velvollisuuttani kaikille niille, joille olen
velkapää sitä tekemään. Mutta teidän kunnianarvoisuutenne ei ole
minun esimieheni. Minä olen Jumalan, pyhän Brigitan, hänen armonsa
_arkkipiispan_ ja hurskaan äitimme, Vadstenan abbedissan arvoton
palvelia.
-- Mitä, poikani? -- lausui piispa. -- Emmekö me ole uskoneet sinun
hoitoosi Naantalin luostarimme veljeskonventtia?
-- Olen suostunut tähän toimeen _curam gerens'inä_, siksi aikaa kuin
itse haluan, -- vastasi isä Sven. -- Teidän kunnianarvoisuutenne tietää
hyvin, missä tilassa luostari oli, kun minä otin sen johdon käsiini,
mutta nyt, kun asiat ovat kääntyneet paremmalle kannalle, olen minä
tänään veljien ja sisarten osastoille ilmoittanut aikovani ensi tilassa
palata Vadstenaan.
-- Me otamme sinun alamaisen anomuksesi harkintamme alaiseksi, --
vastasi piispa. -- Me tunnemme, niinkuin itsekkin sanot, ne murheet,
jotka Korkeimman tahdosta ovat kohdanneet teidän veljeskonventtianne
1509 vuoden ruttotaudin aikana. Mutta sitä vastoin sen nykyinen tila
ja sinun hallintosi, poikani, ovat meille tietymättömiä. Me olemmekin
tulleet tänne, _propter visitationem_, siinä tarkoituksessa, että
itse persoonallisesti vakuuttautuisimme sinun uutteruudestasi ja
tunnollisuudestasi; mutta meidän täytyy tunnustaa, että sinä olet
ottanut meitä vastaan tavalla, joka ei juuri ole sopusoinnussa sen
tottelevaisuuden kanssa, jota olet velkapää osottamaan kirkolliselle
päämiehellesi, _dum hic moraris, sub tegmine nostro_. [Niin kauan kuin
viivyt täällä meidän kattomme alla.]
-- Hänen armonsa arkkipiispa -- yritti isä Sven sanoa.
-- Meidän kunnianarvoinen veljemme Upsalassa saa meiltä osaksensa
kaiken sen kunnian kuin hänelle tulee, -- vastasi Arvid piispa
arvokkaasti. -- Mutta niin kauan kuin Rooman pyhä isä on uskonut Suomen
kirkon meidän, halvan palveliansa hoitoon ja suojaan, olemme me hänen
sijaisenansa kirkkomme palveliain yliherrana; ja minä kysyn sinulta,
poikani, vieläkin kerran, tahdotko täyttää velvollisuutesi?
Ylikonfessori punastui ja kalpeni vuoroin. Hän tiesi epäilemättä,
että Arvid piispa oli persoonallisesti tunnettu ja hyvissä kirjoissa
Roomassa ja että hän saattaisi, arkkipiispan ja abbedissan
suojeluksesta huolimatta, vaikuttaa sen että hän menettäisi virkansa,
jos hän liiaksi kauan vastustelisi. Sentähden hänestä oli parasta
totella käskyä ja näön vuoksi pyyhkiä käsiliinalla piispan kenkiä. --
_Do tibi absolutionem_ [Minä annan sinulle synninpäästön.] -- sanoi
piispa ja levitti kätensä polvistuneen yli. -- Mene rauhaan; sinun
tulee sovittaa tottelemattomuutesi kolmen päivän paastolla.


23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.

Sääli että niin monta Naantalin luostarin päivä- ja talouskirjaa
sekä muita tärkeitä asiapapereita on kadonnut seuraavien aikojen
levottomissa vaiheissa. Muuten ehkä muinaistutkija olisi voinut
löytää niistä aineksia täydelliseen teokseen, joka olisi käsitellyt
sitä yksinkertaista ateriaa, jonka Naantalin abbedissa, Margareta
Juhanantytär tarjosi tänä merkillisenä päivänä piispa Arvid Kurjelle
sekä hänen kunnianarvoisille, jalosukuisille, kunniasyntyisille,
hyvinymmärtäväisille ja urhoollisille seuralaisilleen. Luultavaa, on
ettei siitä puuttunut luostarissa kasvatettuja lihavia vasikoita,
lampaita, kananpoikia, tai hirvenpaistia läheisimmästä metsästä,
lohia ja kampeloita luostarin runsaista kalavesistä, kaikenlaisia
maukkaita kasviksia luostarin puutarhasta, hunajaa sen mehiläispesistä
tai harvinaisia ryytejä Turusta, joista sokuri oli mitä harvinaisin,
koska vielä siihen aikaan yhtä tai kahta sokurinaulaa näkyy pidetyn
suurena ylellisyytenä juhlallisissa tilaisuuksissa. On myöskin
luultavaa, että väkevän kotipanoisen oluen ohessa tyhjennettiin
luostarin kellarista muutamia tynnyreitä espanjalaista ja reiniläistä
viiniäkin. Veljeskunnan säännöt eivät myöskään kieltäneet tämmöisissä
tärkeissä tilaisuuksissa tarjoamasta ruokaa hopea-astioista, jommoisia
luostari oli saanut lahjaksi suuret määrät, vaikka sisaret ja veljet
jokapäiväisessä olossa säännöllisesti yhteisessä ateriapöydässänsä
käyttivät vain tinalautasia, tinalusikoita ja ruukkuja. Sanalla sanoen,
vaikka panetteliat eivät olisi voineet moittia Naantalin hurskasta
luostaria liiallisesta ylellisyydestä toisten luostarien rinnalla,
joissa kyökkiä ja kellaria pidettiin ainakin yhtä tärkeinä kuin
sakaristoa, niin emme, sen hyvinvarustettuihin aittoihin ja tunnettuun
vieraanvaraisuuteen nähden, saata muuta olettaa, kuin että piispa
Arvidia ja hänen joukkoansa kestitettiin sinä päivänä tavalla, jolle ei
moni linna eikä varmaankaan mikään muu luostari Suomessa siihen aikaan
olisi voinut vetää vertoja.
Totta puhuaksemme olikin hurskas sisar Margareta oikeassa
mielityössänsä, kun hän sai istuttaa porkkanoita, valmistaa kastiketta
tai vispilöidä tusinan munankeltuaisia kerman ja vehnäjauhojen sekaan.
Keskellä puuhiansa hän viihtyi erinomaisesti; kaikki luonnistui häneltä
mainiosti, hän sai aikaan suorastaan mestariteoksia. Oi, jospa suotuisa
kohtalo oli sallinut hänen tulla vireäksi emännäksi, joksi luonto
oli hänet aikonut, niin ei arvatenkaan hänen nimensä olisi säilynyt
jälkimaailman tiettäväksi, mutta hänen elämänsä olisi kulunut kuin
hiljaisesti pyreilevä kastike, sen sijaan että nyt ajan leimuava tuli
usein ja pahoin poltti sen pohjaan.
Päivällisen jälkeen alotettiin tarkastusta, joka kesti aina
iltaan saakka. Arvid piispa oli ankara herra, joka väsymättömällä
innolla rankaisi kaikkia väärinkäytöksiä, jotka hänen edeltäjiensä
aikoina olivat saaneet juurtua. Hän tahtoi saada selkoa kaikesta,
kirkosta ja kirjastosta alkaen aina munkkien kammioihin saakka,
sekä veronkantokirjoista että rästiluetteloista. Hänen kaniikkinsa
pitivät niinikään tiukkaa tarkastusta kaikesta, mitä saattaisi
lukea luostarinhallinnon viaksi. Mutta jos he olivat ennakolta
arvelleet, että luostarissa vallitsisi epäjärjestys ja huono hoito,
niin he erehtyivät suuresti. He eivät voineet löytää vähintäkään
syytä moittia ylikonfessoria, Sven Thordinpoikaa. Huonon ajan
luonnollisena seurauksena oli se, että luostarin tulot viime vuosina
olivat vähenneet; ei liioin voinut hallinnon viaksi lukea sitä, että
muutamat pyhimysten kuvat olivat vanhuuttaan haljenneet; ja kulunut
maalaus rippituoleissa osotti vain uutteraa käytäntöä. Kaikki muu --
rukoushuone, kellotapuli, sairashuone, luostarikoulu, y.m. oli hyvässä
kunnossa. Isä Sven oli pitänyt sekä munkkeja että nunnia ankarassa
kurissa.
Se mikä eniten miellytti piispaa ja miltei herätti kateutta hänessä,
oli luostarikirjasto. Tanskalaiset olivat vast'ikään ryöstäneet Turun
tuomiokirkolta suurimman osan sen kirjoista, paitsi niitä, joita
säilytettiin Kuusiston linnassa. Naantalin oli onnistunut säilyttää ja
joka sisälsi noin kuusi- tai seitsemänkymmentä nidosta -- määrän, joka
siihen aikaan Suomessa oli tavattoman suuri. Siellä oli kirkko-isien
rinnalla ruotsalaisiakin kirjoja: pyhän Katarinan elämän vaiheet,
Makkabealaisten kirjat, Judithin, Esterin ja Ruthin kirja, Lucianus,
Tyndalus, pyhä Justina ja taikuri Cyprianus sekä useita huvittavia ja
ihmeellisiä legendoja, jotka kaikki oppinut ja uuttera veli Johannes
Budde oli Naantalissa kääntänyt ja käsinkirjoittanut. Suomessakin
kirjallisuuden ensimäinen kehto oli luostarikammioissa.
Näyttipä siltä kuin tarkastus olisi päättynyt odottamattoman
rauhallisesti, kun piispa huomasi päiväkirjassa vereksen muistiinpanon
siitä väkivallasta, joka oli kohdannut luostarin alustalaisia
Myllyrannan kylässä.
-- Mitä tämä tietää? -- huudahti hän otsa rypyssä. -- Taloja poltetaan,
tiloja ryöstetään, lapsia rosvotaan, eikä valitusta tehdä siitä, ei
hengelliselle eikä maalliselle esivallalle?
Ylikonfessori kertoi tapauksen voudin ilmoituksen mukaan, eikä jättänyt
mainitsematta, että Ljungarsin molemmat herrat, sekä Bo että Sten herra
olivat kirkon ja luostarin verivihollisia.
Piispa tuli vihan vimmoihin. Kirkon päämiehenä hän tahtoi rankaista
jokaista, joka loukkasi sen oikeuksia; Kurjen suvun jäsenenä hän
ei liioin voinut unohtaa sitä vanhaa vihamielisyyttä, joka oli
vallinnut hänen ja Ljungarsin suvun välillä. Hetken aikaa hän näytti
taipuvaiselta lykkäämään asian Jooseppi Pietarinpojan, Julan herran ja
Turun linnanvoudin ratkaistavaksi. Mutta näinä rauhattomina aikoina ei
voinut toivoa paljoa apua sieltäkään. -- Kutsukaa tänne sukulaiseni,
ritari Lydik Klaunpoika Djekne, -- sanoi hän hiukan mietittyään.
Tämä nuori herra, joka oli seurannut piispaa hänen Naantalin
matkallansa, oli päivällisen jälkeen lähtenyt kävelemään kaupungille,
mutta kun se kävi hänestä yksitoikkoiseksi, niin hänen päähänsä pisti
heittäytyä ruohopenkereelle puutarhaan ja lauleskella siellä hyvinkin
maallisia lauluja luutun säestyksellä, jonka hänen asepalveliansa
olivat tuoneet muitten tavaroitten keralla. Ei ole muistoonpantuna,
mitä nunnat tästä pilasta arvelivat, mutta luultavaa on, etteivät
hänen laulunsa olleet vaikutustaan tekemättä hurskaan talon nuorempiin
jäseniin, varsinkin kun hän istui aivan heidän kammioinsa pienten
ikkunain alla. Sitä paitsi oli ritari nuori, iloinen herra, jonka
siniset silmät ja leikattu vaalea tukka näyttivät niin somilta ruskean
samettihatun alta ja jonka vaaleansininen, keltaisella silkillä
vuorattu verkakauhtana niin keikailevasti liehui tuulen hengessä hänen
solakan vartalonsa ympärillä. Itsekkin hän näytti jotain sellaista
varovan, sillä hän katsahti usein salavihkaa erääsen ikkunaan,
ja jos tarkoin tarkasteli, niin saattoi huomata ristikon takaa
kaistaleen valkoista huntua, jonka alta pilkoitti kaksi tummaa silmää.
Näytti siltä kuin nuo silmät olisivat olleet kiintyneet johonkin
kirjaan, mutta mitä ne lukivat sitä ei tiedä kenkään. Onneksi -- tai
onnettomuudeksi -- oli abbedissa siksi kiinni maallisissa toimissa ja
vanhat sisaret odottivat siksi uteliaina tarkastuksen päätöstä, että
nuori, ylhäinen ja kaunis uusikko, neitsyt Ingeborg Bitze saattoi
jokseenkin rauhassa kuunnella joutilaan ritarin hellää soittelua
puutarhassa.
Lydik ritari oli juuri alottanut laulua "Iisa neidosta", kun hänet
kutsuttiin piispan luo. Huoaten hän laski luuttunsa penkereelle,
painoi kätensä sydämelleen osottaakseen, että nuo tummat silmät, jotka
katselivat häntä ristikon takaa, olivat haavoittaneet hänen sydäntänsä,
ja totteli sitten käskyä.
Sillä välin piispa Arvid oli kutsuttanut Ljungarsin lapset luoksensa
ja kyseli mitä tarkimmin kaikkea, mikä koski heidän ryöstöänsä.
Suurimmalla varovaisuudella hän otti selkoa Ursula rouvan
osallisuudesta tähän seikkailuun. Hän rypisti otsaansa ja vaihtoi
muutamia sanoja latinankielellä kaniikkiensa kanssa ja lupasi sitten
lapsille suojelusta sekä omasta että luostarin puolesta, kunnes Bo
herra palaisi takaisin.
Birger ja Beata saivat mennä ja he olivat suuresti hämmästyksissään
siitä, että niin suurellinen herra oli ruvennut heitä tutkimaan.
Sen jälkeen piispa lausui:
-- Veljeni, tämä asia on sangen tärkeä sekä maalliselle että
hengelliselle järjestykselle. Te tiedätte kaikki, kuinka laki ja oikeus
tässä maassa, Jumala nähköön, on näinä surkeina aikoina joutunut
rappiolle ja kuinka muutamat herrat maaseuduilla käyttäytyvät kuin
pakanat ilman lakia ja oikeutta, milloin toisiansa, milloin köyhiä
talonpoikia ja yhteistä kansaa vastaan, miten vain heidän mielensä
tekee. Toiselta puolen on kuultu, että perkele näinä aikoina on tuonut
noituutta ja pahuutta maahan, heikkojen sielujen lankeemukseksi ja
hurskaiden suureksi vastukseksi. Meidän rakas ja kunnioitettava
veljemme, valtionhoitaja herra Sten ei kykene suojelemaan tätä
kaukaista maanäärtä sen ulkonaisilta, saati sitten sisäisiltä
vihollisilta, ja päälliköt ja voudit saavat ummistaa silmänsä
asioilta, joita he eivät kykene rankaisemaan. Sentähden Me tahdomme,
apostolisen virkamme voimalla, suojella tätä köyhää maata ja vapauttaa
sen pahantekiöistä ja noituudesta, mikäli Me siihen kykenemme, johon
Jumala ja hänen pyhimyksensä Meitä armollisesti auttakoot. Viime
keväänä Me hyväksi aluksi rankaisimme Didrik Hanssonia sen johdosta,
että hän uskalsi harjoittaa rosvousta Rauman kaupungissa: ja nyt Me
Jumalan avulla tahdomme kurittaa noita Leton ryöväreitä sekä Ljungarsin
pimeyden henkiä. Meidän sukulaisemme Lydik lähteköön huomenna messun
jälkeen viidentoista asepalvelian seurassa ja ratsastakoon Leton
kartanoon. Siellä hän naulatkoon portille haasteen, joka sisältää, että
herra Sten Knuutinpojan tulee yhdeksän päivän kuluessa saapua Turkuun
vastaamaan siitä väkivallasta, jota hänen joukkonsa on harjoittanut
luostarin alustalaisia vastaan Myllyrannan kylässä. Mitä taas lapsiin
tulee, tahdomme toistaiseksi odottaa Bo herran kotiintuloa. Mutta te,
arvoisa veli ja mestari Paavali, ratsastakaa Lydik herran mukana ja
seuratkaa häntä Letosta Ljungarsiin, jonne te Jumalan ja pyhän kirkon
nimessä vaaditte sisäänpääsöä ja otatte tarkan selon rouva Ursulasta
ja hänen taikatempuistaan, joista teidän on sitte Meille tili tehtävä.
Ja jos, josta Jumala varjelkoon, teitä kohdeltaisiin väkivallalla
tai osotettaisiin teille ja teidän sanantuojallenne semmoista
halveksimista, joka vahingoittaisi meidän pyhän kirkkomme valtaa
ja arvoa, niin annamme Me teille edeltäkäsin täyden synninpäästön
kaikesta, mitä siinä saattaisikin tapahtua. Kaiken tämän Me vahvistamme
teille piispallisella kirjeellämme ja sinetillämme. Jumalan haltuun! Ja
nyt arvoisa veli Sven, anna soittaa iltamessuun.
Arvid piispa antoi käskynsä ruhtinaan arvokkaisuudella, niinkuin
hän itse asiassa olikin tähän aikaan Suomen todellinen ruhtinas ja
herra. Joka kerta kun kuningasvalta Ruotsissa oli voimakas, veti se
ohjakset kireälle ja koetti kaikella tavalla masentaa kirkon mahtavia
ruhtinaita Turussa. Mutta jos sen voima oli murtunut ja heikko,
niinkuin nyt, jolloin maa ei tunnustanut tanskalaista kuningasta
omaksensa ja nuoren valtionhoitajan oli pakko kaikin keinoin tavoittaa
kirkon ystävyyttä ja kannatusta, niin tarttuivat Turun piispat itse
ohjaksiin. Arvid piispa oli viisas ja toimelias herra ja hän tiesi mitä
ajat vaativat. Ei kukaan uskaltanutkaan vastustaa hänen käskyjänsä.
Hän istui siinä vartevana, suorana ja ylhäisenä parhaassa miehuuden
ja mahtinsa voimassa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vanha iältänsä,
komea vartaloltansa, komea piispallisessa puvussansa, täysin tajuten
rajattoman mahtinsa ja valtansa koko kansan yli. Hän oli katolisuuden
iltaruskon viimeinen loiste tässä pohjoisessa maassa ja yksi kirkon
kunniakkaimpia sotureita; loistava tähti, joka kerran oli vajoava
meren syvyyteen, mutta joka läpi aikojen hämärän loi loistonsa aina
etäisimpiin sukupolviin asti, joille hänen mahtavuutensa ja oppinsa oli
muuttunut vain vanhaksi taruksi.


24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi tulemasta.

Iltamessu oli päättynyt, illallinen syöty ja vähitellen hiljeni monien
vieraitten tuottama hälinä Naantalin luostarissa. Kesäyö pimeni
myöhään, mutta vihdoin kuitenkin peittyivät pitkät asuinrakennukset,
arvokas temppeli sekä puutarhan tuuheat tammet yön hämärään vaippaan.
Pieni kaupunki lepäsi unen helmassa. Hiljainen maininki loiski läheistä
rantaa vasten, ja kaukaa synkältä selältä loisti iltaruskon viimeinen
kalpeneva siinne. Yhdestä ikkunasta vain tuikki himmeä ja juhlallinen
valonsäde; se oli ikuisen lampun valo, joka yöt päivät paloi Jumalan
äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Aivan autiota ei kuitenkaan ollut eräässä luostarin kylkirakennuksessa,
sillä sinne oli lyöttäytynyt yhteen kolme hyvää veljestä, mestari
Gervasius, kirkkolaulaja veli Markus ja piispan hovimestari Cleopkas
Gerde. Kaikessa hiljaisuudessa he olivat, sulostuttaaksensa päivän
vaivoja, istahtaneet pöytään, jossa oli tarjona kylmää ruokaa sekä
salaa kuljetettu ruukku tuota kuuluisata kirsikkajuomaa. Nämät
järjestyksen valvojat eivät uskaltaneet sytyttää kynttilää siitä
täysin oikeutetusta pelosta, että he tulisivat siten osottaneeksi
käskynalaisillensa esimerkkiä, jota ei oikein kävisi kehuminen. Senpä
tähden he istuivat melkein pimeässä, mutta siitä huolimatta heidän
tottuneet kätensä löysivät helposti haarikan, ja heidän liukkaat
kielensä liikkuivat päivän tapahtumien alalla. Heidän asemassaan olevat
henkilöt tuntevat tavallisesti tarkalleen esimiestensä salaisuudet,
ja jos meidän vuosisatamme pitkät korvat olisivat voineet ulottua
kuuntelemaan tämän salaperäisen kolmimiehistön keskustelua, niin on
luultavaa että tietäisimme paljoa enemmän kuin mitä nyt tiedämme
1500-luvun piispain sekä luostarin aikakirjoista.
Hovimestari selitti ystävillensä painavasti, niinkuin ainakin mies,