Ljungarsin taru - 20

Paavin vahvistama, laillinen kirkkoruhtinas siinä puhui valtionhoitajan
nimittämälle, mutta paavin pannaan panemalle Linköpingin _electus'elle_.
Tohtori Hemming puri huultansa. -- Älkäämme kiistelkö opinkappaleista,
-- vastasi hän. -- Minä tarjoan teille kuninkaani ja herrani puolesta
rajoittamatonta hengellistä valtaa, jota ei edes paavi voi teiltä
pois ottaa, ja maallista maaherruutta. Minä lasken Suomen teidän
jalkojenne juureen; teillä on sen omantunnon avain; minä tarjoan
teille sen maallisen vallan avainta. Tukholma on etäällä ja teidän
edeltäjänne ovat käyttäneet sitä hyväksensä. Mutta Kööpenhamina on
vieläkin kauempana ja siitä teillä on oleva vieläkin enemmän hyötyä,
kuin edeltäjillänne. Minä kysyn siis teiltä: tahdotteko te, tosin ei
nimeltä, mutta itse asiassa, tulla Suomen kuninkaaksi?
-- Ja mitä ehtoja minulta vaaditaan tästä kunniasta...?
-- Se ehto vaaditaan teiltä, että te käytätte side- ja päästönavainta
Kristian kuninkaan eduksi; että te käännätte kansan mielen hänen
puoleensa ja vieroitatte sen hänen vihollisistansa kaikilla niillä
keinoilla, jotka teillä on vallassanne ja turvaatte kaikiksi ajoiksi
Kalmarinliiton Suomessa.
-- Eikö mitään muuta?
-- Se riittää.
-- Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian
kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä
vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia.
Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että
minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen
uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä
unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen
valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi
selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon
laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän
nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi,
niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna
menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja
muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa,
saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni
juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?
Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:
-- Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka
valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein
kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme,
teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat
oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme
aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden
pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä
pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden
mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä
toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin
enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän
päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa
Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan
minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.
Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. -- Sokaistu!
-- hän huudahti. -- Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan
yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette
antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän
kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia
ja pääkaupunkeja -- niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia
ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne,
mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän
tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne,
vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko
ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.
-- Jos minä jätin valtakunnan unionille, -- vastasi tohtori Hemmig
kiivaasti, -- niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan,
silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa,
ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun
päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen
itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!
-- Se on totta, -- vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, -- me
seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne
putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei
miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin
minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura,
veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä
jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas
ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman
tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion
edessä!
-- Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?
-- Viimeinen sanani.
-- Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,
Suomi teidän seurassanne!


14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemming Gaddia.

Kolmantena adventtisunnuntaina joulukuun 16 p:nä aamumessun jälkeen
tohtori Hemming istui Raaseporissa ja ajatteli innokkaasti, miten
hän toteuttaisi suuret aikeensa unionin eduksi. Samassa hänelle
ilmoitettiin hieno aatelisnainen, joka oli tullut sinne saadakseen
puhutella tätä mahtavata herraa. Sisään astui kookas, mustapukuinen
nainen, tavattoman kaunis ja kovin ylpeä. Se oli Ursula rouva, ritari
Bo Knuutinpoika Ljungarsin leski. Korkea-arvoinen tohtori, joka
oli enemmän seuramies kuin pappi, ei tuntenut minkäänlaista kauhua
naisia kohtaan, mutta kiireellisten töittensä tähden hän päätti
suorittaa käynnin niin nopeasti kuin mahdollista, sillä hän arveli
saavansa kuulla uusia valituksia ajan rasituksista ja tanskalaisten
kiskomisista. -- Hyvä rouva, -- sanoi hän, -- millä minä voin teitä
palvella?
-- Minua vähäisen, mutta kuningasta ja Suomea suuresti, -- vastasi
Ursula rouva rohkeasti.
Tohtori kävi tarkkaavaiseksi. -- Puhukaa! - hän sanoi.
Ursula rouva rupesi kuvaamaan -- eikä suinkaan kaikkein miedoimmilla
väreillä -- kaikkea sitä vainoa, mitä hänen tanskalaisen puolueen
uskollisena palveliana oli täytynyt kärsiä, ja selitti sitten, että
hänen suurella ponnistuksella on onnistunut hankkia tärkeitä papereita,
jotka hän mielellänsä jättäisi tohtorin käytettäviksi. Palkkioksi hän
pyysi saada tytärpuolensa Beatan luoksensa, jota hän sydämellisesti
rakasti ja jonka Arvid piispa vääryydellä oli ryöstänyt hänen luotansa.
-- Ei mikään ole kohtuullisempaa ja luonnollisempaa, -- vastasi tohtori
Hemming. -- Puhukaa, hyvä rouva! Armollisen herramme ja kuninkaamme
nimessä minä lupaan, että toivomuksenne tulee jo huomispäivänä
täytetyksi.
-- Aluksi, -- jatkoi tuo viisas rouva, -- jätän minä tässä
teidän arvoisuudellenne luettelon kaikista niistä ritareista ja
aatelismiehistä, jotka ovat vannoutuneet vastustamaan tanskalaista
valtaa ja karkoittamaan sen Suomesta.
-- Hyvä, rouva, hyvä! -- ja tohtori silmäili paperia. -- Eerikki
Fleming; sen kyllä uskon; -- Åke Tott; hän ei voi enää vahinkoa
tehdä; -- Henrik Steninpoika Renhufvud; vai hänkö myöskin? --
Niilo Eskilinpoika Baner; mehän olimme vast'ikään yhdessä messua
kuuntelemassa; -- Juhana Kurki, se oli luultavaa; -- Tönne Eerikinpoika
Tott; mitä? Itse Raaseporin päällikkökö? Mutta oletteko varma siitä?
-- Aivan varma, teidän arvoisuutenne.
-- Te olette oikeassa, petos väijyy meitä joka puolelta niinkuin
käärmeet. Mutta minä kaipaan tässä nimiä... vaikuttavia nimiä.
-- Olkaa huoleti, teidän arvoisuutenne. Jos tästä paperista puuttuu
salaliiton pää, niin on se vain sentähden, että minulla on varmoja
todisteita piispan petollisuudesta.
-- Tyttäreni, mitä sinä uskallat sanoa korkea-arvoisesta veljestäni,
Turun piispasta! -- huudahti tohtori Hemming hyvin näytellyllä
hämmästyksellä.
-- Minä sanon vain, että linnankellarit Kuusistossa ovat reunojaan
myöten täynnä ruutia ja kaikenlaisia aseita, ja minun sanani voi
todistaa todeksi eräs piispan oma palvelia, joka on ollut avullisena
kätkemistyössä.
-- Se on mahdotonta, uskomatonta! Kuinka voisi ajatella sellaista niin
hurskaasta ja pyhästä miehestä! Ei, hyvä rouva, poispannut sotamiehet
valehtelevat usein hirvittävästi herroistansa.
-- Jos teidän arvoisuutenne lupaa suosiollisesti muistaa halpaa
palveliatansa kuninkaan luona, niin minä voin antaa piispan omakätisen
kirjallisen todisteen teidän käsiinne.
-- Sepä olisi todellakin kauheata, niin, aivan odottamatonta! Mutta
puhukaa, tyttäreni, antakaa minun käsiini valtakunnan turvan vuoksi
tuo todiste, niin saatatte, niin totta kuin minulla on onni ja ilo
nauttia kuninkaamme erityistä suosiota ja armoa, saatatte sellaisesta
todisteesta vaatia loistavimman palkinnon kuninkaan omasta kädestä.
Ursula rouva ojensi pienen siron paperin, joka oli piispan omakätisesti
kirjoittama. -- Lukekaa! -- sanoi hän.
Tohtori Hemming luki: "Jalosukuiselle ja kunnioitetulle Juhana
Knuutinpojalle, rakkaalle sukulaiselleni Laukon kartanossa. Rakas
veli, olkaa varoillanne, sillä pahat ajat ovat tulossa. Jumala on
sallinut tuon väärän, valapattoisen ja jumalanpilkkaajan, Kristian
kuninkaan harjoittaa kauheata hirmuvaltaisuutta ja vuodattaa viatonta
verta Tukholmassa... Ja vähällä me itsekkin joudumme saman kohtelun
alaiseksi..."
-- Pyhän neitsyen nimessä! -- huudahti Hemming voimatta salata iloansa,
-- tämä paperi on kreivikunnan arvoinen! Minun käy piispaa sääliksi;
mutta sanokaa, kuinka te olette saanut tämän paperin käsiinne?
-- Sen lähettilään kautta, jonka piispa on lähettänyt pitkin maata
aateliskartanoihin. Minä olen sulkenut hänet Ljungarsin linnan
kellareihin ja anastin kirjeen häneltä hänen nukkuessansa.
-- Tyttäreni, te olette tehnyt niin suuren palveluksen valtakunnalle,
että te ansaitsette ruhtinaallisen palkinnon. Kuningas on vast'ikään
ottanut kapinallisen Sturen leskeltä hänen läänityksensä, Hämeen
linnan ja läänin. Valitkaa puolisoksenne joku kuninkaan uskollisista
päälliköistä Suomessa, niin Kristiina Gyllenstjernan rikas läänitys on
teistä saava arvokkaan omistajan!
Ursula rouvan silmät säihkyivät. -- Hartain haluni olisi, -- sanoi
hän, -- että teidän suosionne kautta, korkea-arvoinen herra, saisin
tilaisuuden persoonallisesti vakuuttaa kuninkaalle alamaiset
mielipiteeni.
-- Kuningas oleskelee vielä Ruotsissa, ja te seuraatte minua sinne.
Vuodenaika on epäedullinen, tyttäreni, mutta kyllä meri jäätyy; silloin
me lähdemme sinne. Minä haluan päästä pois täältä; Suomessa näkee niin
pahoja unia. Ajatelkaahan, tänä yönä... Mutta unia kuin lumia; ei niitä
maksa vaivaa ajatella.
-- Suvaitsisitteko, teidän arvoisuutenne, kertoa minulle unenne? Minä
olen hiukan harjoitellut unien selittämistä.
-- Minä ymmärrän, te olette seurannut maan tapaa; täällä ei tosiaankaan
tiedetä muusta kuin taikauskosta. Mutta olkoon menneeksi, minä uneksin
että kuningas lähetti minulle hopeisen, jalokivillä koristetun
kaulanauhan, jonka Viipurin maaherra, Rolf Matinpoika antoi minulle,
hän joka saattoi minua tänne. Mitä te sellaisesta unesta arvelette?
-- Teidän arvoisuutenne saapi epäilemättä pian vastaanottaa jonkun
uuden, loistavan armonosotuksen, -- vastasi Ursula rouva vältellen.
-- Minä uskon sen. Varsinkin jos sen minulle ojentaa Rolf Matinpoika,
ystäväni ja luotettavin mieheni, joka minun avullani on kohonnut
yksinkertaisesta, sotilaasta nykyiseen kunniaansa. Uskollinen,
rehellinen Rolfini, se sinua ilahduttaisi! Hyvä, hyvä, älkää välittäkö
tällaisista turhista loruista; tiedättehän että vanhukset ovat
puheliaita. Näyttääpä siltä kuin kova pakkanen olisi tulossa... Kas,
pyhän Eerikin luitten kautta, linnanpihalle karahuttaa juuri ratsumies!
Tunnen soturimerkin; hän on kuninkaan omia sanantuojia. Hänellä on
varmaan jokin tärkeä sanoma tuotavana, sillä hevonen on vaahdossa ja
höyryää niinkuin kattila.
-- Katsokaa, teidän arvoisuutenne, uni toteutuu! Mutta minä en tahdo
kauemmin teitä vaivata.
-- Ei, jääkää, hyvä rouva! Te olette selittänyt uneni; teidän tulee
myös olla todistajana sen toteutumisesta. Armolliset pyhimykset,
aikoisikohan kuningas todellakin tuottaa minulle iloisen yllätyksen?
Niin, se on mahdollista, se on luultavaa. Eikö hän saa minua kiittää
Tukholman kaupungista ja Ruotsin kruunusta? Enkö minä ole vast'ikään
ihmeteltävällä menestykselle alistanut koko Suomen hänen valtansa alle?
Niin, niin, hän tietää, että minä pitelen hänen valtakuntansa avaimia
käsissäni, ja hän on niin usein vakuuttanut minulle, ettei niin suuria
palveluksia millään tavalla voi kylliksi palkita. Lempeä ja armollinen
herrani! Mitä hän minulle aikonee? Ehkäpä Turun piispanistuimen? Vaan
ei, se olisi liian halpa paikka Hemming Gaddille. Ehkäpä Upsalan
arkkipiispanistuimen? Vaan ei, _ei vielä_ voi Trollea päähän lyödä.
Kardinaalinhattuako...? Miksikä ei kardinaalinhattua? Kristian kuningas
voi paljon vaikuttaa lankoonsa keisari Kaarloon, ja mitä keisari
pyytää, sitä ei Rooman pyhä isä uskalla kieltää. Kun kerran olen
päässyt kardinaaliksi, niin seison jo paavinistuimen portailla...
Ruotsi, joka minua nyt herjaa, on oleva onnellinen saadessaan
sanoa itseään minun isänmaakseni. Minä kostan sille tekemällä
sen onnelliseksi vastoin sen omaa tahtoa; minä panen perustuksen
uudelle aikakaudelle, jonka tunnusmerkkinä on vapaa kansa voimakkaan
kuningasvallan alla. Mutta te, kirkon armolliset ruhtinaat, te joiden
ivanaurun esineenä niin usein on ollut halpa _electus_, kun hän vaati
teitä esiin leimahtelevalla puheellansa, te saatte ehkä vielä kerran
suudella hänen purppurakaapunsa lievettä, ja sen pannakirouksen, jonka
te uskalsitte singahduttaa minua vastaan silloin kuin minut työnnettiin
Linköpingin kurjalta piispanistuimelta, sen pannan minä singahdutan
seitsenkertaisesti teille takaisin. Kun kerran olen kirkon ja
kristikunnan herrana, luon uutta onnea maailmaan ja annan historialle
uuden käänteen...
Ja tuo pieni, hopeahapsinen vanhus, joka kahdeksankymmenen vuotiaana
oli uudelleen tullut lapseksi, mutta joka kuitenkin oli säilyttänyt
neronsa, uhkarohkeutensa ja korkealle tähtäävän kunnianhimonsa, näytti
näin puhuessaan kohoavan jättiläiseksi, muuttuvan nuorukaiseksi! Hänen
soinnuton äänensä muuttui heleäksi, hänen kellahtaneet poskensa saivat
nuoruuden punan, hänen katseessaan ilmeni ylpeää innostusta; -- ei
koskaan tuo kuuluisa ja maailmanviisas Hemming Gadd ollut nuoruutensa
ja kunniansa voimakkaimpina päivinä puhunut tulisemmin, ei hurmannut
kuulijataan suuremmalla nerolla, eikä silmäillyt tulevaisuuteen
purppurahohteisemman valon läpi kuin...
Silloin astui Rolf Matinpoika sotamiesten seurassa huoneesen, ja huusi
tuimalla äänellä:
-- Tuossa on petturi! Ottakaa hänet kiinni kuninkaan nimessä!
-- Kenet? Minutko? -- sanoi vanhus enemmän kummastuneena kuin
säikähtäneenä. Hän ei ehtinyt sanoa muuta, niin sotamiehet jo
tarttuivat lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja laahasivat hänet
mukanansa.
-- Katalat, uskallatteko te käydä käsin kuninkaan valtuusmieheen
Suomessa? -- huudahti tohtori Hemming arvokkaasti. -- Ettekö tiedä,
että minä yhdellä sanalla voin saattaa päänne vaaraan? Ja oletteko te
niin hävyttömät, että tällaisessa ilkiteossa vetoatte kuninkaan nimeen?
-- Mitä hän lörpöttelee, tuo vanha narri? -- ärjäsi Rolf Matinpoika
kärsimättömästi. -- Katsos tässä, lue! Jos olet tohtori, niin kai osaat
lukea kuninkaan kirjeen. -- Ja hän piteli vankinsa edessä kirjettä,
joka oli kuninkaan omakätisesti allekirjoittama ja jossa oli käsky
Viipurin maaherralle heti vangita ja mestata tohtori Hemming Gadd.
Nyt vasta selvisi totuus koko hirvittävässä todellisuudessansa
Kristian kuninkaan onnettomalle, sokaistulle puhemiehelle. -- Voi
minua, -- huudahti hän, -- voi sitä päivää, jolloin minä opin kirjaa
lukemaan, lukemaan kuninkaan allekirjoitusta! Voi niitä ruhtinaita,
jotka varastavat kruunuja! Voi niitä kansoja, jotka sallivat ne
ryöstää itseltänsä! Voi niitä hulluja, jotka odottavat kiitosta
kuninkaanpalveluksista ja unohtavat, että kuluneet työkalut heitetään
tuleen! Voi maatani, jonka olen laskenut mestaajan käsiin! Ja voi
minua, seitsenkertaisesti onnetonta, joka kylvin tuulta ja niitän
myrskyä, minua mieletöntä hupsua, joka ryömin hautaani, silloin kuin
luulin kohoavani kunnian kukkuloille ja jonka pitkä kunniakas elämä
isänmaan hyväksi loppuu kurjaan kuoloon muukalaisten palkassa.
Onneton vanhus jatkoi valituksiaan, kunnes hän kuulustelutta ja
tuomiotta vietiin mestauspaikalle Raaseporin muurien ulkopuolelle.
Siellä hänessä heräsi toinen huoli. -- Rippi-isä! -- huusi hän. --
Antakaa minulle rippi-isä! Minä olen tehnyt syntiä pyhää roomalaista
kirkkoa vastaan! Minulla on ollut kirkon palvelian nimi, mutta
sydämessäni ovat asuneet kaiken maailman halut!
-- Ripitä itsesi minulle, vanha hupsu, mutta tee se nopeasti, sillä
minulla on kiire, minä en aio sinun tähtesi antaa hirvenpaistini
jäähtyä päivälliseksi! -- vastasi Rolf Matinpoika, joka oli oppinut
mestariltansa olemaan harras kuninkaan palveluksessa.
-- Sinä, sinä, sinä, ystäväni, poikani! -- huudahti epätoivoinen
vanhus. -- Sinä, jonka minä loin tyhjästä, sinuun minä luulin voivani
luottaa, vaikkapa koko maailma minut hylkäisi, ja nyt sinä olet
pyövelini ja pilkkaat hyväntekiääsi hänen viime hetkenänsä! Mitta
on täysi, minä olen valmis... Jää hyvästi, maani! Älä minua vihaa,
surkuttele kohtaloani! Minun vereni tulkoon Kristian kuninkaan pään
päälle ja tahratkoon yhdessä monen muun veren kanssa ainaiseksi
Kristian kuninkaan nimeä. Jää hyvästi, jää hyvästi, _Kuningas Kristian
Tyranni!_
Heti sen jälkeen katkaisi kirves tohtori Hemmingin valkoisen pään,
ja yhdessä hänen kanssansa samalla hetkellä ja paikalla mestattiin
Niilo Eskilinpoika Baner. Historioitsia Tegel kertoo, että Kristian
kuninkaalla ja hänen kätyreillänsä oli niin kova kiire työssänsä, ettei
heillä ollut aikaa hankkia mestauskirvestä, vaan että kuuluisan ja
aikanansa niin suuresti ihaillun Hemming Gaddin henki sammui tavallisen
salvukirveen iskusta.
Mutta Ursula rouva palasi kauhistuksissaan takaisin linnaansa.


15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka
Ursula rouva kadotti taikakalunsa.

Useita viikkoja oli kulunut. Birger Bonpoika Ljungars istui vangittuna
ja suruissansa kellariholvissa isänsä linnan alla. Oli kylmä talvi;
useimmat Kokemäenjoen kosket jäätyivät. Vangilla ei ollut tulisijaa ja
vuoteena hänellä oli karhea matto, joka oli oljille levitetty. Mutta ei
hänen sittenkään ollut kylmä. Joka päivä hän sai kovan leipäkakun, joka
oli suolaveteen kastettu, mutta ei pisaraakaan vettä juodaksensa. Mutta
ei hänellä sittenkään ollut jano eikä nälkä.
Suosiollinen lukija, joka on tavannut niin paljon selittämättömiä,
melkeinpä yliluonnollisia tapahtumia tässä kertomuksessa, ehkäpä ei
pidä tätä seikkaa ihmeellisempänä, kuin paljoa muutakaan. Aika oli niin
sydänjuuriaan myöten täynnä kaikenlaista taikuutta, pakanallista ja
katollista harhauskoa, että juuri siinä on kaikkein näiden tapahtumien
todellisuus.
Usko, joka siirtää vuoria, pystyy siis myöskin järkähyttämään luonnon
tunnettuja lakeja, ja se mitä aika tai joku henkilö lujasti ja varmasti
uskoo, se on sille ajalle tai henkilölle täyttä todellisuutta.
Kun nuori Birger, Ljungarsin herra, joutui vankeuteen pudotessaan
tuollaisen kavalan luukun läpi, jommoisia tänä petollisena aikakautena
usein käytettiin, niin hän oli aivan varma siitä, että hän täällä
isiensä linnassa tapaisi uudelleen saman kummituskuvan, joka niin
kauan oli häntä seurannut, tuon saman Ljungarsin valkoisen tytön,
jonka kansa luuli suojelevan hänen sukuansa aina kantaisän syntymästä
saakka, jolloin lappalainen noitaukko loitsi valkoisen tytön esiin
tarjoomaan Jutta prinsessalle hopeapikarin. Ja hän tuli. Hän ei
tullut ainoastaan sinä yönä, vaan hän kävi joka yö hänen luonaan
vankeudessa. Hän tuli joka kerta samaan aikaan, vaikka Birgerillä
ei ollut muuta ajanmäärääjää, kuin heikko valonsäde, joka loisti
sisään pienestä ristikolla varustetusta muurinluukusta. Silloin aina
ilmestyi vastakkaiselle seinälle vaalea valo, joka vähitellen yhä
vahvistui, muodostui vanhaksi tutuksi valkoiseksi tytöksi, jolla oli
hopeanauha otsalla, kultavyö uumillaan, punaiset sukat ja valkoiset
kengät jalassa. Joka kerta humahti hiljaa holvissa ja humina vähitellen
muodostui sanoiksi ja lauluksi, samalla puoleksi surun-, puoleksi
pilansekaisella säveleellä:
Ole poikani peloton,
Pian katkot kahlehesi.
Mutta heitä mustat munkit,
Palaja, tule takaisin!
Hätäsi
Loppuvi.
Ole poikani peloton
Pian katkot kahlehesi.
-- Ei, -- vastasi Birger, -- mene pois luotani, paha olento! Ehtoasi
minä en voi täyttää; uskostani en voi luopua; ennemmin kuolen.
Ja silloin joka kerta laulu suli huokaukseksi ja olento haihtui
pimeään, mutta suloinen lämpö tunkeutui holviin, tyhjä vesiastia
täyttyi maidolla, ja suolainen leipä vaihtui tuoreesen leipään ja
juustoon. Birgerillä oli omat ajatuksensa tästä hyväntahtoisuudesta,
jota ilman hän aikoja sitten olisi paleltunut ja kuollut janoon. Hän
aavisti, että hän sai samaa ruokaa, jota vanha karjakko nyt joka ilta
asetti tonttua varten, varmana siitä, että hänen lahjansa otettiin
mielihyvällä vastaan, koska vasu ja ruukku joka aamu olivat tyhjät.
Siten kului vuorokausi toisensa jälkeen, viikko viikon jälkeen. Aika
tuntui niin kuolettavan pitkältä, mutta Birger ei antautunut kiusauksen
valtaan. Hän tahtoi paeta, mutta omin voiminsa. Hän tutki holvia.
Yhdessä nurkassa oli muuri vierinyt alas, niin että siihen oli syntynyt
aukko. Hän ryömi aukosta sisään ja tuli toiseen holviin, joka oli
täynnä ruutitynnyreitä. Ei ulospääsöä missään ja millainen naapuruus!
Kun Ursula rouva palasi Raaseporista, niin hän luuli poikapuolensa jo
kauan sitten nääntyneen, mutta ihmeeksensä hän tapasikin hänet terveenä
ja reippaana. Hän tutkisteli tähtiä ja luuli huomaavansa, että ne
ennustivat suurta muutosta. Hyvä, ajatteli hän, pojalla on vielä yksi
elinpäivä jäljellä.
Seuraavana aamuna ajaa karautti linnanpihalle kaksi rekeä muutamien
ratsumiesten saattamina Myllyrannan puoleiselta tieltä. Tuliat olivat
Ursula rouvan tytärpuoli, Beata neiti ja hänen seuranansa hänen
imettäjänsä, vanha Renata, ja heitä saattamassa oli tallimestari Taavi
sekä muutamia piispan sotilaita. Ei ole vaikea arvata matkan syytä.
Kaikkialta oli etsitty ja kyselty kadonnutta Birgeriä. Vihdoin oli
Myllyrannan Josuan vaimon kautta päästy oikealle jäljelle, ja Beata
neiti, joka suurimmalla levottomuudella halusi löytää veljensä, oli
rohkeasti päättänyt itse lähteä häntä etsimään. Kuitenkin hän oli ollut
siksi huolenpitäväinen, että hän oli hankkinut itselleen piispalta
luvan, saattojoukon sekä turvakirjan, jossa ankarasti uhattiin
ja varoitettiin jokaista estämästä tai loukkaamasta häntä hänen
luvallisessa toimessansa.
Ursula rouva hieroi käsiänsä salaisesta vahingonilosta. -- Kaikki käy
hyvin, -- sanoi hän itseksensä, -- niin, tosiaankin, täällä tapahtuu
suuri muutos, sillä nyt he ovat kaikki käsissäni.
Hän vastaanotti tytärpuolensa kaikella kunnioituksella, sulki hänet
hellästi syliinsä, eikä hän voinut kyllin ilmaista iloansa nähdessään
jälleen rakkaan, kauan kaivatun tyttärensä.
-- Hyvä rouva, -- sanoi Beata kärsimättömästi, -- minä tulin tänne
tiedustelemaan veljeäni, joka neljä viikkoa sitte saapui tänne
talonpojanpuvussa, tuoden olkikuormaa Myllyrannasta. Hevosen ja reen te
olitte lähettänyt takaisin, mutta ajuri on kadonnut.
-- Mitä? -- huudahti Ursula rouva. -- Olisiko tuo onneton nuori mies
ollut Birger? Mutta ei se voi olla mahdollista?
-- Miksi te sanotte häntä onnettomaksi? -- kysyi Beata levottomasti. --
Mitä on tapahtunut?
-- En minä häntä nähnyt, --; vastasi äitipuoli, -- sillä hän oli vain
yötä renkituvassa. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että hän oli
aikonut mennä kosken yli, mutta jää oli heikko; hän putosi virtaan.
-- Pyhimysten nimessä! -- huudahti tyttö kauhistuksissaan. -- Mutta
minä en usko sitä; te olette murhannut hänet!
-- Tule, tyttäreni, äläkä anna surun sinua harhauttaa. Tule huoneeseni,
niin minä kerron sinulle tarkemmin tuosta surullisesta tapahtumasta. --
Ja hän vei hellästi Beatan huoneesensa, jota vastoin Renata, Taavi ja
muut seuralaiset jäivät hämmästyneinä alasaliin.
Sillä välin kuin tämä tapahtui linnan yläosissa, tuli Birgerin
maanalaiseen vankilaan odottamaton vieras. Joku kopeloi kauvan aikaa
oven lukkoa; vihdoin se avautui ja hyvä ystävämme, pikku Kukonpoika,
astui sisään.
-- He luulivat etten minä kuullut, -- sanoi hän mielissänsä, kun hänen
kujeensa oli onnistunut, -- mutta minä kuulin Ursula rouvan sanovan
Kukolle, ettei sinulle enää saisi antaa ensinkään ruokaa tänne holviin.
Ja kun Kukko oli sattunut laskemaan kädestänsä avainkimpun, niin minä
ajattelin: Ei, hänen pitää ainakin saada minun aamiasvoileipäni!
Tiedätkös, minun on ollut niin ikävä sinua! Kun sinä katosit, niin
ei kukaan ole viitsinyt kiilloittaa minun aseitani, eikä minulla ole
tallirenkiäkään. Rengit ovat niin laiskoja ja typeriä, ne katkaisivat
eilen minun satulavyönikin. Sinusta minä pidän paljoa enemmän, vaikka
sinäkin olet hieman tuhma ja taitamaton, mutta sinusta ehkä voisi tulla
ihminen aikaa myöten.
-- Kiitos, -- sanoi Birger ystävällisesti, -- mutta syö vaan itse
voileipäsi, sillä minun ei ole nälkä.
-- Sitten me panemme sen kahtia, -- sanoi poika ja natusteli reippaasti
palaansa. -- Minä otan toisen puolen ja sinä säästät toisen, siltä
varalta, että kuolisit nälkään. Eikö se ole kovasti ikävää, että pieni
hopeinen miekkani on varastettu? Minä maksaisin vaikka mitä, jos saisin
sen takaisin. Katsos, tämän keltaisen kiven, jota ristiäiti aina pitää
rinnassansa, hän pudotti äsken, kun hän juoksi vierasta neittä vastaan.
Lystikseni otin sen ylös, katsos kuinka se pimeässä kimaltelee!
-- Tuliko joku vieras neiti linnaan?
-- Niin, aivan äsken. Heillä oli kaksi hyvää hevosta, toinen oli
punainen ja toinen valkoinen, mutta muut vain nahkakoneja. He sanoivat,
että tuo neiti on ristiäitini tytärpuoli.
-- Anna minulle tuo kivi, niin saat hopeamiekkasi! -- sanoi Birger
vaivoin hilliten kärsimättömyyttään.
-- Mitä? Sinäkö oletkin varastanut miekkani? -- huusi Kukonpoika
kiivaasti. -- Anna se heti takaisin, taikka minä hirtätän sinut, kun
olet nälkään kuollut!
-- En minä ole varastanut miekkaasi; säilä on minun ja minun nimeni
on piirretty siihen selvillä kirjaimilla. Minä olen Birger Bonpoika
Ljungars. Mutta minä lahjoitan sinulle miekan, jos sinä annat tuon
keltaisen kiven minulle.
Jollei holvissa olisi ollut niin pimeä, niin olisi voinut huomata
kuinka hämmästyneenä Kukonpoika töllisteli Birgeriä. Mutta hänen
ajatuksensa kääntyivät heti toisaalle, kun hän tunsi kauan kaivatun
säilän koskettavan kättänsä. Kiusaus oli liian suuri. -- Annas miekka
tänne, -- sanoi hän, -- olipa se ennen sinun tai minun! Ja tässä
saat kiven; tuollaisia roskakiviä minä voin milloin tahansa poimia
ristiäidille kosken partaalta.
Birger tarttui kuuluisaan taikakaluun; se tuntui polttavan hänen
kättänsä. -- Nyt sinä lasket minut uloskin, -- sanoi hän reippaasti ja
läheni puoleksi avointa ovea.
Mutta Kukonpoika kerkesi ennen häntä. -- Ohoo, sanoi hän, -- luuletko
sinä, että minä sinun tähtesi huolisin saada selkääni Kukolta? --
Samassa hän luikahti notkeasti ohitse, juoksi ulos ja paiskasi oven
lukkoon. Turhaan ponnisti Birger voimiansa. Ovi kesti kaikkia kokeita,
eikä Kukonpoikaa enää kuulunut. Vanki oli taaskin holviinsa suljettuna,
ja juuri sinä hetkenä, kun hänen sisarensa ja ystävänsä olivat hänen
yläpuolellansa linnassa, aavistamatta hänen täällä oloansa!
Silloin kuului ratisevaa ääntä ylhäältä katosta. Sama laskuluukku,
jonka läpi Birger oli pudonnut, vajosi äkkiä alas ja hänen sisarensa