Ljungarsin taru - 07

aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian
myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset
ratsastivat Siverin majan ohitse.
-- Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan,
-- vastasi Taavi. -- Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit
minulle antaa?
Siveri sanoi: -- Susia pyydetään hautoihin eikä jouhisatimiin. Jos
tahdot kuin houkkio ennen iltaa riippua niiniköydessä Leton muureilla,
niin ratsasta suoraa päätä perille ja kiiruhda, jos olet elämääsi
kyllästynyt. Mutta jos tahdot pelastaa lapset, niin odota täällä,
kunnes aurinko laskee tuolla kunnaalla näkyvän mustan kuusen taakse.
Ratsasta sitten huoletta nuolen kantaman päähän Letosta, ja lapset
tulevat sinua vastaan, silloin kuin vähimmin heitä odotat.
-- Mutta nainen, joka äsken oli sinun luonasi, hän antaa meidät ilmi.
-- Minä olen sitonut hänen jalkansa, -- lausui Siveri halveksivaisesti,
ikäänkuin Marjaana hänen taikakeinojensa vaikutuksesta olisi mennyt
tainnoksiin. Näivettynyttä ruohoa, näivettynyttä ruohoa; antaa hänen
maata!
Taavi ei kuitenkaan hennonnut jättää onnetonta avutta. Hän juoksi
hakemaan vettä lähteestä mäenrinteeltä ja kostutti sillä nuoren naisen
kalpeata otsaa, jonka valkeutta vielä kohotti tuuhea ja tavattoman
kaunis tumma tukka. Hän virkosi vähitellen ja katseli Taavia epäilevin
silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: -- ansaitsenko minä, että
joku ihmisolento osottaa minulle lempeyttä?
-- Olet liiaksi heikko voidaksesi käydä, -- sanoi Taavi hänelle. --
Saat minulta hevosen lainaksi, jos tahdot paeta Leton ilkeän ritarin
luota?
Marjaana nousi ylös ja hänen mieleensä muistui jotain. -- Ei, -- sanoi
hän kiivaasti, -- minun täytyy heti lähteä Lettoon. Sten herra on
haavoittunut, eikä kukaan muu kuin minä osaa hänen haavaansa hoitaa.
-- Kohteleeko Sten herra sitten niin hyvin sinua? -- kysyi Taavi
sääliväisesti, sillä hänellä oli syytä epäillä sitä.
-- Se on yhdentekevää. Niin, kyllä hän osaa olla hyväkin, kun hän vain
on terve. Minun täytyy lähteä takaisin, nyt kohta minun täytyy mennä
Lettoon takaisin, Sten herra odottaa minua. -- Ja näin sanoen hän
yritti astua muutaman askeleen, mutta hän horjui ja olisi kaatunut,
ellei Taavi olisi häntä tukenut.
-- Näethän, ettei se käy päinsä, -- sanoi Taavi ja vei hänet
puoliväkisin pehmeälle nurmikolle, jossa hän levitti hevosloimen hänen
allensa ja valmisti hänelle tuota pikaa mukavan lepopaikan. -- Lepää
tässä hiukan, kunnes olet vähän voimistunut, minä vien sinut sitten
ritarin taloon takaisin.
Marjaanan täytyi vihdoinkin suostua tähän vastentahtoiseen
odottamiseen, joka tuotti hänelle niin suurta levottomuutta. Toisinaan
vain kuultiin hänen vielä valittelevan: -- Ritari odottaa minua! Kuka
hoitaa Sten kerran haavaa?
-- Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis
kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, --
lausui noita halveksivasti. -- Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua
ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa
edes ensi kevääksi säästettäväksi!


15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
tapahtui.

Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä,
että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa.
Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa
kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin
leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli
niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä.
Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut
tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin
kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin
hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä
noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen
selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi
äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle,
joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan
oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan
tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä
ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja
pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain
yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa
ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti
Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että
tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa
naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.
Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat
makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana
rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli
noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että
vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan
luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan
vaipumatta.
Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra
oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi
kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen
tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes
taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli
luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää
halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.
Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja
vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän
peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili
vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää
suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen
hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.
Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki
kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli
täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa
noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut
mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä
huolimatonta väkeään.
-- Marjaana, -- sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista
kohtaan, -- sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot
seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta,
minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että
pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää
saa sinua valtoihinsa.
Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti,
ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä
itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti
sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: --
Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.
Taavi tarttui hänen käsivarteensa. -- Anna jousen olla, kunnes sitä
paremmin tarvitsemme, -- sanoi hän. -- Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!
-- Sinun olisi pitänyt neuloa hänen kielensä kiinni, ennenkuin päästit
hänet irti, -- vastasi kalastaja suuttuneena. -- Katsos vaan kuinka
nopsasti hän luikertelee tuonne sudenpesään. Mutta semmoista se on, kun
pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikamiehet. Mitähän sinä nyt aiot
tehdä?
Taavilla oli ollut hyvä aikaa valmistautua tähän kysymykseen, mutta
sittenkin hän jäi vanhalle seuraajalleen vastauksen velkaan. Hän häpesi
tunnustaa, että hän salaa luotti Siverin lupaukseen. -- Täytyy odottaa
yötä, -- sanoi hän vihdoin, jotakin sanoakseen.
-- Odottaa? Niin, odottaa kunnes koko vaapsahaisparvi ryntää niskaamme,
-- tiuskasi Jaakko. -- Olinpa minä oikea pässinpää, kun tulin sinun
kanssasi tänne, että halkinenäinen Sven saisi teurastaa minut kuin
jouluporsaan ennen huomisaamua!
-- Hiljaa, -- sanoi Taavi, -- tuolla tulee hän itse!
Sillä aikaa kuin toiset pitelivät hevosia kiinni, olivat Taavi ja
Jaakko astuneet maahan, ja puitten ja pensaitten suojassa hiipineet
kenenkään huomaamatta niin lähelle taloa kuin suinkin. Heidän edessään
kohosi tuo yksinäinen, koko seudussa pelätty ja kammottu kartano taikka
linna, jos sitä siksi tahtoo nimittää, vaikka Letto paljon vähemmän
kuin Ljungars ansaitsi tätä kunnianimeä. Letto oli ruma ja rappeutunut
rakennus, jykevistä hirsistä rakennettu saarelle keskelle virtaa,
joka tällä kohdalla oli sangen vuolas. Kapeamman virranuoman yli kävi
vitsaksilla liitetty kaarisilta, joka yhdisti saaren mantereesen. Ainoa
varsinainen varustus, minkä saattoi nähdä, oli pieni neljän tai viiden
kyynärän korkuinen kivimuuri, joka oli rakennettu saarelle juuri sillan
eteen ja varustettu kapealla portilla, joka tällä hetkellä oli auki
ja ilman puolustajaa. Nähtävästi Leton asukkaat etupäässä luottivat
siltaansa, jonka helposti saattoi hajoittaa, niin pian kuin vihollinen
tuli näkyviin, ja taas laskea ulos, kun vaara oli väistetty.
Tälle sillalle astui nyt vanha tuttavamme halkinenäinen Sven, ja
talutti kuormahevosta. Tämä toimi olisi paremmin sopinut jollekin
Myllyrannan ajomiehelle, kuin Leton rosvolle, sillä hevosen selkään
oli sälytetty rauhallisia viljasäkkejä. Ei ollut lainkaan tavatonta,
että nämät maantieritarit, juuri kun he olivat tehneet, taikka olivat
aikeessa tehdä jonkin oikein ilkeän kujeen, näyttäytyivät aivan
rauhallisiksi ja toivat jauhettavaa Myllyrannan myllyyn. Mutta he
olivat siksi varovaisia, etteivät he koskaan lähteneet sellaiselle
retkelle ilman riittävää miesvoimaa, ja ilman rautavuorisia lakkeja ja
rautapaitoja nuttujensa alla. Se oli vain ihmeellistä, että Sven näytti
lähtevän matkalle yksinänsä, ja heti sellaisen ilkityön jälkeen, joka
varmaan oli herättänyt sitä suurempaa huomiota, kun se oli kohdannut Bo
herran lapsia ja luostarin rauhoitettua omaisuutta.
-- Kenenkähän merkillä nuo säkit lienevät merkityt, -- kuiskasi Jaakko
Taaville pensaassa. -- Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin
ratsastamme heti samaa tietä takaisin kuin olemme tulleetkin. Sveniä
ei ole hyvä peijata. Annanpa ajaa päälakeni yhtä paljaaksi, kuin
kerjäläismunkin, ellei tuo ilkiö ole kätkenyt tusinan lurjuksia metsään
selkämme taakse, ja nyt hän aikoo vietellä meitä sievästi satimeen.
-- Ritari on haavoittunut, ja Sven on hänen oikea kätensä, -- sanoi
Taavi mietiskellen. -- Annetaan hänen tulla meidän ja noiden toisten
väliin, ja otetaan hänet sitten kiinni joko hengissä tai hengettömänä.
Hänet me otamme panttivangiksi Ljungarsin lasten varalta.
Näin sanoen Taavi hiipi takaisin odottavien ystäviensä luo
antamaan heille tarpeellisia ohjauksia ja oli muutamien minuuttien
kuluttua taaskin etumaisella paikallaan. Vanha kalastaja oli liian
hidasluontoinen ruvetakseen vastustamaan tätä, vaikka se ei lainkaan
ollut hänelle mieleen. Salaisena syynä siihen, että Taavin kumppanit,
jotka olivat häntä niin paljoa vanhemmat, suostuivat alistumaan hänen
valtansa alle, oli se, että luonto oli suonut Taaville niin paljon
suuremmassa määrässä reippautta ja päättäväisyyttä, kuin Myllyrannan
muille asukkaille.
Aurinko oli sillä välin laskenut, ja puitten varjot kävivät yhä
tummemmiksi. Sven jatkoi hiljalleen matkaansa kaarisillan yli ja sitten
metsään, monta kertaa salavihkaa katsahtaen taaksensa, ikäänkuin hän
olisi pelännyt ritarin kartanoa enemmän, kuin sitä asumatonta seutua,
jota kohti hän kulki näin myöhään illalla. Hän kulki aivan Taavin ja
Jaakon ohi, mutta ei huomannut heitä. Jaakko pisti taaskin nuolen
jouseensa, mutta Taavi tarttui jälleen hänen käsivarteensa kiinni. --
Ei verta! Meidän täytyy saada hänet kiinni elävältä, -- kuiskasi poika,
vaikka hänen sydämensä sykki nuoruuden koko kiihkolla nähdessään tuon
inhottavan rosvon, joka niin äskettäin oli polttanut hänen äitinsä
talon ja ryöstänyt hänen turvattinsa.
Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei
häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt
ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat
saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin
hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.
Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta
taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat
tien Sveniltä. -- Antaudu, -- huusi Taavi, -- taikka muuten saavat
korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!
-- Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun
aukealla maantiellä! -- vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen
tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista
nuttuansa.
-- Me olemme Myllyrannasta, -- vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä
suuttumustaan. -- Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme
niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi,
niin lävistämme nuttusi.
-- Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, --
ivaili Sven. -- Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte
säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. -- Näin sanoen hän irrotti
säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti
maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.
-- Pois paistinvartaasi! -- huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi
kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui
hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.
-- Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! -- huusi Sven
halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa
hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa
lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui
kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän
ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.
Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka
hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä
ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat
joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi
sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki
heidän tuumansa tyhjiksi.
-- Nyt minä ratsastan kotiin, -- sanoi Jaakko äreästi. Hän oli
mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli
kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi
lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan
maan alta, huusi hänen nimeään.
He olivat Siverin mökin edustalla. Ei kukaan voi moittia tuota
oppimatonta poikaa siitä, että hän nyt luuli pahan hengen puhuttelevan
häntä maan alta. Mutta kohta toisti vienompi ääni hänen nimensä samaan
tukahutettuun tapaan, ikäänkuin olisi se tullut kaukaa syvyydestä.
-- Birger, Beata! -- huudahti hän. Kenties joutuivat he juuri tällä
hetkellä Sten herran julmuuden uhreiksi, ja ehkäpä heidän hätähuutonsa
etäisyydestä huolimatta kaikuivat hänen korvaansa.
Silloin hän näki hämärässä ne säkit, jotka Sven oli jättänyt tielle.
Perin hämmästyksissään hän aukaisi nauhat, ja katso, nuo rakkaat, kauan
kaivatut, kadonneet lapset hyppäsivät kuin vapauteen lasketut linnut
ylös säkeistä ja heittäytyivät hänen kaulaansa!


16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he
lopuksi joutuivat.

Taavin hämmästys, kun hän niin aavistamatta sai takaisin kadonneet
turvattinsa, lisääntyi vielä melkoisesti, kun he vilkkaasti ja sikin
sokin kertoivat, miten he olivat joutuneet tähän omituiseen asemaan.
Kun he olivat heränneet ullakkohuoneessa, olivat he löytäneet
puurovadin ja maitoruukun vierestänsä lattialta. Vasta sitten kun he
olivat nauttineet hyvät herkut, oli Birgerin mieleen juolahtanut, että
ruoka mahdollisesti oli myrkytettyä. Kaikeksi kauhistukseksi astui
vielä halkinenäinen Sven samassa huoneesen, kantaen olallansa kahta
tyhjää säkkiä. Lapset luulivat silloin, että heidän viimeinen hetkensä
oli tullut ja koettivat saada tuon julman miehen sydäntä heltymään.
Hän oli lohdutellut heitä lempein sanoin ja kertonut heille, että hän
oli palvellut Ljungarsin linnassa heidän äitinsä aikana, mutta nyt hän
palveli Sten herraa ja oli herransa käskystä tuonut heidät Lettoon,
luullen, ettei heille siellä mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siihen hän
ei enää voinut luottaa, ja siitä syystä hän tahtoi nyt auttaa heitä
pakenemaan, heidän äitinsä tähden. Heidän piti vaan astua säkkeihin ja
olla hyvällä mielellä. Hän lupasi asettaa niin, ettei kukaan epäilisi
heidän pakoansa, ja kun se tulisi huomatuksi, niin luultaisiin, että
he olisivat repineet reiän heikkoon kattoon ja kiivenneet niiniköyttä
pitkin alas, jonka hän juuri sitä varten oli kiinnittänyt kattoon. Sitä
paitsi oli hän tehnyt läven säkkeihin, niin että he saisivat pistää
päänsä ulos, koska vaan halusivat, mutta hän varotti heitä tekemästä
sitä ennenkuin he olisivat päässeet hyvän matkaa eteenpäin. Ja kun he
pääsisivät takaisin Bo herran luo, niin hän pyysi heitä muistamaan
halkinenäistä Sveniä. Ei voinut niin tarkoin tietää, milloin he
voisivat palkita hänelle sen ystävyydentyön, jonka hän nyt teki heille
henkensä uhalla.
-- Ei Sven näyttänyt ollenkaan pahalta, kun hän puhui sitä meille, --
virkahti Beata innokkaasti. -- Hänet on kerran tuomittu hirtettäväksi
siitä syystä, että hän ajoi Bo herran parhaan hevosen piloille suohon.
Sillä kertaa äidin rukous pelasti hänen henkensä, eikä Sven ole niin
julma kuin miltä hän näyttää. Hän muisti äitiämme ja auttoi meitä
pakenemaan.
-- En minä oikein uskonut häntä, -- lisäsi Birger, -- mutta mitä me
olisimme tehneet? Me teimme niinkuin hän pyysi ja hän nosti meidät
hartioillensa ja pani meidät hevosen selkään. -- Minnekkä sinä näin
myöhään menet, Sven? kysyivät miehet kartanolla. -- Minä menen
ystäviäni tervehtimään Myllyrantaan, vastasi Sven. -- Oletko sinä
hullu? sanoivat toiset; -- missä on myllyntullisi? Silloin työnsi Sven
pitkän sotatapparansa maahan, niin että se helisi ja sanoi: tässä on
minun myllytullini! Mutta toiset nauroivat ja sanoivat: kyllä Sven tuo
useamman säkin takaisin, kuin mitä hän viepi.
-- Niin, -- sanoi Beata, -- me heiluimme niin hirveästi, kun riipuimme
hevosen kyljessä, mutta minä en uskaltanut pistää päätäni ulos,
ennenkuin kuulin sinun äänesi, Taavi!
-- Ja nyt me ratsastamme Ljungarsiin, -- lausui Birger. -- Äitipuolemme
tosin ei liene liioin suopea meille, mutta onhan siellä rehellinen
Goliat, hän suojelee meitä kyllä, ja sitten olet sinä, Taavi, ja sinun
äitisi ja Renata. Teidän täytyy nyt kaikkien muuttaa Ljungarsiin,
kunnes isä tulee kotiin.
Taavi ei vastannut mitään. Hän tiesi paremmin, miten asian laita oli ja
hänellä oli tuuma, jonka hän piti vastaiseksi salassa. Ei hetkeäkään
ollut hukattavana, sillä ei voinut tietää koska Sten herra ja kavala
Kukko, joka oli sataa vertaa Sveniä pahempi, huomaisivat kepposen ja
silloin olisi Leton rosvojoukko heidän kintereillään. Lapset nostettiin
heti heille varattujen hevosten selkään, Taavi tarttui Beatan hevosen
ohjaksiin ja matkaa jatkettiin viipymättä.
Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa
mäeltä huutavan: -- Ajakaa, ajakaa, -- huusi hän heidän jälkeensä,
-- ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut
ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu
pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta.
Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee
sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys
ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella
ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli
reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren
rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat
taivasta kohti!
Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina
taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua,
joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin
_Siverin loitsurunoksi._
Ukko ylinen jumala
Työnnytti tulisen nuolen,
Ampui vaskisen vasaman
-- Tulinuoli, minne lennät,
Minne, vaskinen vasama?
-- Menen louhta louhtamahan,
Kalliot katkomahan.
-- Ei kivi kipuja itke,
Paasi vaivoja valita,
Riennä rintahan inehmon,
Ukkospoikien povehen,
Heihin leima leimahuta,
Iske heihin hiiden haava,
Aseta ikuinen arpi,
Vihan vimma viihtymätön!
Oi on vaskinen vasama,
Sinä paaduta sydämet,
Sinä rinnat raukaisuta,
Suet suista kankahalla,
Korven kontiot kesytä.
Oi Ukko ylijumala,
Rakenna rajuinen ilma,
Nosta suuri säiden voima,
Salamasi säihkyttele,
Lausuttele lausehesi.
Ken suulla suurenteleksen,
Hältä mahti murtukohon,
Maan madoksi maatukohon.
Yksi on ylijumala,
Yksi valtias väkevä.
Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi
etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten
latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen,
rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman
pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin
tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa,
pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.
Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että
Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että
hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja
ilmoittaa heidän tuloansa.
-- Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? -- kuiskasi Taavi
kiirehtien seuruetta.
-- Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä,
-- jatkoi poika itsepäisesti.
-- Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa
meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla,
ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, -- vastasi Taavi.
Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia
oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja
ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.
-- Nyt minä toivon, että Siverin sanat toteutuisivat ja me voisimme
ratsastaa, niin että kivet kipinöisivät, -- huudahti Taavi, ja hänen
pelkonsa tarttui pian koko seuraan. Ajettiin niin nopeaan kuin suinkin
voitiin noita kankeita myllykoneja saada menemään, mutta he eivät
olleet ehtineet vielä puolitiehenkään Myllyrantaan, kun jo Taavin
tottuneet korvat kuulivat hevosten kopinaa takaapäin. Onneksi olivat
pakolaiset vielä sen verran edellä, että he ehtivät pujahtaa läheiseen
metsään. He valitsivat ainoan keinon, mikä heillä vielä oli tarjona,
astuivat alas hevosten selästä, päästivät ne irti omin päin hakemaan
kotiansa, ja poikkesivat kiireesti tieltä raivaamattomaan metsään,
missä ei ollut helppo heitä löytää ja ajaa takaa.
Pian kuulivatkin he iloksensa ratsumiesten laukkaavan ohi, ja
kiiruhtivat Myllyrannan irtonaisten hevosten jäljissä, jotka saivat
jalat allensa, kun he yöilmassa tunsivat tuttujen syöttöhakojen heinän
tuoksun. Silminnähtävästi ratsastajat olivat Ljungarsista, ja Ursula
rouva oli varmaan lähettänyt heidät hakemaan lapsia takaisin linnaan.
Mutta tätä Taavi tahtoi ehkäistä ja suunnitteli mielessänsä, miten
hän veisi heidät sellaiseen turvapaikkaan, jonne heidän epäiltävän ja
pelätyn äitipuolensa käsi ei enää ulottuisi.
Silloin rupesi tuulemaan ja satamaan. Etäältä kuului heikko ukkosen
ääni, ja siellä täällä kuusien välistä näkyi salama välähtävän mustaa
pilviseinää vasten. Hirvi-Jaakko mutisi, että sitä hän oli jo kauan
odottanutkin. Sitä ei muka koskaan puuttunut, kun Ljungarsin väki oli
seikkailuretkillä.
Taavi otti Beatan syliinsä ja kuljetti pientä joukkoansa yksinäisiä
metsäpolkuja pitkin Myllyrantaa kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi
lähestynyt kylää, missä ratsumiehet turhaan etsiskelivät, vei poika
joukkonsa kiertoteitse kylän ohitse ja tuli siten virran rantaan
kappaleen matkaa lohipatojen alapuolelle. Täällä hän kuiskasi jotakin
Jaakolle korvaan ja lähetti luotaan pienen armeijansa, joka tähän asti
oli uskollisesti häntä seurannut sekä vaaroissa että vastuksissa.
-- Vie äidille terveiset, -- sanoi hän, -- ja kiellä häntä
huolehtimasta! Hän saapi meistä tietoja sieltä, mistä Leton vainukoirat
eivät löydä meitä, eivätkä Ljungarsin haukat havaitse.
-- Minnekkähän hän aikonee laahata heidät, -- ärisi Jaakko palatessaan
kylään molempien nuorukaisten kanssa. -- Ikäänkuin Bo herran lapset
olisivat kissanpoikasia joita voi langan pätkällä viekotella ja pistää
minne van haluaa, niiden sätkyttelemättä takakäpäliään! Mutta semmoista
se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikaihmiset ja
sekaantuvat asioihin, joita he eivät käsitä.
Jaakko oli yksi niitä, jotka voimatta itse tehdä ripeätä päätöstä,
eivät voi sietää, että joku toinen rohkeasti tarttuu asioitten
kulkuun, mutta seuraavat sittenkin, joskin vastahakoisesti lujempaa
tahtoa, melkeinpä kuin härkä, joka sarvistaan sidottuna työrattaihin,
vastaanponnistellen ja mylvien seuraa johtajaansa vaikka minne, yksin
teurastuspenkkiinkin. Nyt oli Jaakko saanut sarvensa irti, mutta hän
oli tottunut puskemaan ja oikeaan suomalaiseen tapaan hän tunsi vasta
silloin, kun hän oli päässyt vapaaksi riippuvaisesta asemastansa,
nöyryytystä siitä, että hän oli antanut pojan käskeä itseänsä. Nyt
oli hänen vuoronsa käskeä: hän ojensi selkänsä suoraksi ja marssi
voittoisan sotapäällikön juhlallisilla askelilla takaisin Myllyrantaan.
Virran rannalla oli vanha rappeutunut nuottakota, josta kalastajat
etsivät katon suojaa, kun he monena lokakuun pimeänä ja sateisena
yönä vetivät siikanuottaa. Tähän yksinäiseen ja kätkettyyn suojukseen
vei Taavi turvattinsa. Täällä heillä oli tarjona mitä he kipeimmin
kaipasivat: varma piilopaikka, sateensuoja sekä pehmeä ja kuiva
nuottavuode. Nuotat riippuivat siellä leveissä ja syvissä poimuissa,
ja he laskivat takimaiset alas ja levittivät ne vuoteeksi. Kalastajat
voivat vakuuttaa, että moni on saanut maata huonommalla vuoteella
märällä ilmalla, eivätkä lapset tarvinneetkaan liiallisia houkutuksia
tyytyäksensä siihen, mitä talo tarjosi. He haukkasinet hiukan Taavin
eväästä ja rupesivat sitte levolle.
Mutta heidän nuori suojeliansa -- itsekkin vielä miltei lapsi --,
joka oli ottanut tuon tärkeän toimen tehtaaksensa, päätti vartioida
nuottakodan ovella. Ukkonen oli laannut, mutta sade vuosi vielä
virtanaan ja hurja myrskytuuli taivutteli koivujen latvoja, pauhullansa
yhtyen kosken kohinaan. Kerran oli Taavi näkevinänsä Ljungarsin
valkoisen tytön leijailevan kosken yläpuolella. Mutta se olikin vain
veden vaahtia, joka pirskui kiviä vasten ja kimalteli omituisesti
nousevan aamuruskon ensi säteissä.


17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
sekä ystävien että vihamiesten pariin.

Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää
syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha
ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat,
mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta
puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi
irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle
tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi.
Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia
ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili
seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin.
Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas
ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se
heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan