Ljungarsin taru - 22

siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi
vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.
-- Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää
Beatan kanssa tänne, -- pyysi Taavi innokkaasti. -- Näettehän, kuinka
hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän
välitä meistä muista.
Birger teki ristinmerkin. -- Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta?
En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä
päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen
paetessaan maapakolaisuuteen.
-- Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja
myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa?
Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja
sisarenne tähden!
-- Mitäs nyt? -- kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja
kääntyi taaksensa.
Birger vastasi: -- Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on
pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt
uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.
Piispa hymyili. -- Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että
pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole
mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.
-- Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä,
tapahtui sitte mitä tahansa.
-- Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin
tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!
Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen
haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi
ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän
tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.
Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa,
nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle.
Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä.
Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti
käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää
ollut tavoittava.
Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset,
muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha
kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki,
niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan
jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka
eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan
asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli
hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että
ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.
Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja
pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.
-- Mitäkö minä luulen? -- toisti peränpitäjä äreästi. -- Minä luulen,
että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.
-- Luuletteko, että jahti kestää tuulta?
-- Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin
se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun
mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.
-- Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!
Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka
löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.
Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin
kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi
raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen
taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto
merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai
uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken
kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi
purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin
huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen
kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa
kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.
Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle
ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen
yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja
piispaa. Missähän he nyt olivat?
Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli
tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi
jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli
painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla
irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt
kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat
päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua
aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren
yli.
Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä
tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla.
Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen
saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli
paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku
noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että
suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin
maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia
matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat
maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.
Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi
yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa,
maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän
Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän
Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli
oma mielipiteensä. -- Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, --
sanoi hän, -- ja osata loihtusanat:
Jeesus aaltoja aseta,
Maaria ve'en väkeä,
Ett'ei parsku parraspuille,
Pääse päälle kaarieni!
Mene tuuli tuonnemmaksi,
Ylitse meren yheksän,
Tahi nouse taivahalle
Ylös pilvihin ajaite.
Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja
ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin
ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen.
Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja
heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut
heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa.
Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan
oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja
muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen
syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata
neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa,
onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23
päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen
kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui
katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen
maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.


19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.

Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua,
josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen
taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa
Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista
vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa,
ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon
on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon
ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli
hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois
ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta
tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja
korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon
päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle,
ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat
Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla
kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin
heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli
uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?
Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä,
kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai
valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta
levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot
ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin
oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin
resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat
muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan
voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä
ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.
Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä,
joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan
yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu
puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa
leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena
ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella
oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin
arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla.
Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville
oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli
kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan,
Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden
oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli
innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.
-- Se on niin, -- lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja
nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, -- se on
niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon
myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu.
Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen;
auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa
maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä
hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä
ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen
joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa
vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt
huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole
ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten... Minä sanon teille,
että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta,
ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä
lähimäisiltään...
Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian
pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä,
mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että
pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle,
joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:
-- Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä
Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille,
hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan
elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan
typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää
heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne
teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja
turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään
parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli
tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä
kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen
ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta
annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet
ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!
Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa.
Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä
ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. -- Antakaa minun
puhua, äiti! -- huudahti nuori Eljas. -- Lyökää minua, kivittäkää
minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa
totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!
-- Mitä minä sanoin sinulle, Silla, -- nyyhkytti Inkeri, -- kun sallit
pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin
olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita;
minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja
kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit
niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun
kuolleelle tomullesi.
-- Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä,
mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, -- sanoi
odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli
kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.
-- Taavi! -- huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.
Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa,
ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan,
niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli
asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä
oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti
meluttiin.
Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:
-- Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia!
Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden.
Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.
-- Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte
ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa
samaa uskoa kuin Eljaskin?
-- Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita,
ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa
suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko
ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas
Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon
parannettuna muotona.]
-- Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan,
Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?
-- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasi nuorukainen. -- Mutta...
-- Se riittää, -- keskeytti häntä Taavi.
-- Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa?
Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte
vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan
nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu
suomeksikin.
Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan
lähenevältä ukkosilmalta.
Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja
omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt
ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan
suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein
vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan
äidinkielellä.
Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän
oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana
hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun
ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä
uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt
hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. -- Mutta, -- lisäsi hän,
-- kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?
-- Kulunut luuta! -- huokasi mestari Gervasius. -- Kuningas on
anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta.
Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa
taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin
sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi
palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun
isännöitsijäksi Myllyrantaan.
-- Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedon
Ljungarsin lapsista! -- sanoi Inkeri.
-- Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo
aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän
vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?
Taavi oli hetken aikaa ääneti. -- Sen asian laita, äiti, on sama
kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, -- sanoi hän vitkastellen. --
Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta
vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?
-- No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut
miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme
koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla
nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?
-- Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen
valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja
herrojen mielivaltaa.
Inkerin silmät suurenivat. -- Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän
sinä olet herrojen arvoinen!
-- Ja minun esimieheni! -- sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä
ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa
velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.
-- En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi,
-- selitti Taavi. -- Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät
piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit,
sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin
ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on
elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.
-- Yksi Ljungars vielä elossa!-- huudahti Inkeri. -- Sitten hän ei ole
kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.
-- Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa,
jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?
Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. -- Oi, tuo hävitön
huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja
josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo
aikoja sitte.
-- Tuo sudenpenikka! -- huudahti Inkeri. -- Hän asettuu varmaankin
Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa
kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.
-- Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on
kahdenkolmatta vuoden vanha, -- vastasi Taavi. -- Minä vangitsin hänet
Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina
siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa
laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon,
mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen
saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme
eteenpäin.


20. Viimeinen Ljungars.

Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa,
Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi,
Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut,
joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin
se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan
ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit
olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan
kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään,
jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin
olevan liitossa sissien kanssa.
-- Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra
hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva
ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto
ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa
kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä
oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta
nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy
tienhaaraan.
-- Miksi ajattelemme menneitä aikoja, -- lohdutteli Taavi. -- Ljungars
on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi
pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun
käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.
-- Kiitos, -- sanoi nuorukainen surumielisesti. -- Minä kerron sinulle
jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit
minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut
mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman.
Tunnetko sinä omaatuntoa?
-- Hiukan, -- vastasi Taavi.
-- Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän
elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta,
mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin
hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä
käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä
kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin,
että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua
kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä
karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää
Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini
haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun
syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena
metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä.
Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon.
Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä
rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta
kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.
-- Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä,
että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta
miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?
-- Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti
nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin
kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun...
-- Mutta sehän on nyt mahdotonta!
-- Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea
vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään
uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena
kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en
kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala
on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy
se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme
kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni,
veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan
itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies
miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä
enää koskaan valita!
-- No niin, -- sanoi Taavi, -- maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä.
Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten
laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat
henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä
elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja
alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.
Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä,
rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä
ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja
hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. -- Sinä
olet oikeassa, riemuitsi hän. -- Niin minä tahdon elää! Vanhoista
Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!
Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat
ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen
peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista
miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta
päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa
ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja
mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta,
joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä.
Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja
tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.
Sissit eivät voineet tietää, että kymmenmiehinen nostojoukko
Myllyrannan kylästä seurasi jalan ratsumiehiä ja oli saapunut tuntia
myöhemmin Ljungarsiin. Ratsumiehet jättivät hevosensa neljän kylämiehen
vartioittavaksi ja jakaantuivat toisten kuuden kanssa kolmeen osastoon,
jotka eri tahoilta tunkeutuivat raivaamattomaan metsään.
Tuskin olivat Taavi, Knuutti Steninpoika ja neljä ratsumiestä päässeet
kuusien suojaan, niin Knuutti huudahti: -- Pysähtykää, katsokaa, hän
seisoo meidän edessämme ja sulkee tiemme! -- Knuutti tunsi Ljungarsin
valkoisen tytön, joka monta kertaa ennen oli varoittanut ja ohjannut
häntä, mutta kahteen vuoteen hän ei ollut häntä nähnyt.
Taavia värisytti. Hän muisti näkyä, kun Birger ja Beata soutivat
piispan kanssa onnettomalle matkallensa Närpiöstä. Mutta, hän ei saanut
epäillä, hän jatkoi kulkua. Haamu leijaili polulla ja he kulkivat aivan
hänen liepeittensä läpi, tuntematta muuta kuin viileän tuulahduksen.
He kulkivat Junkkarin lähteen ohi. Päivä oli helteinen, ja kova jano
vaivasi kulkioita, mutta lähde oli kuiva. Knuutti Steninpoika pysähtyi
ja kaivoi miekkansa kärjellä hiekkaa lähteenpohjassa. -- Eteenpäin! --
huusi Taavi. -- Odota vähän, -- pyysi Knuutti. -- Täällä minä lapsena
heitin onnenkiven lähteesen, kun minä en voinut herättää ristiäitiäni
haudasta.
Taavi ei kuullut häntä; hän seisoi selin lähteesen. Tässä metsässä
täytyi pitää silmät auki. Jotakin liikkui punaisen kallion takana.
Taavi jännitti jousensa, mutta hän ei huomannut, että samana hetkenä
nuoli suhisi ilmassa ja osui Knuutti Steninpoikaan, hänen seisoessaan
kumartuneena lähteen yli.
Mies pakeni juoksujalassa metsään. Hän kaatui Taavin nuolen kaatamana.
Kuka hän oli? Kukko! Vanha petturi antoi vielä kuollessaan merkin,
kiekahutti kuin kukko, josta hän pilkkanimensä oli saanut. Hän ei ollut
yksin. Pensaikoissa väjyi hänen väkensä ja odotti päällekarkaajiaan
polulla lähteen luona.
Osat vaihtuivat nyt. Taavin ja hänen seuralaistensa, joita oli
yhteensä viisi henkeä lukuunottamatta Knuutti Steninpoikaa, täytyi nyt
hyökkäyksen asemesta puolustautua kolmeakymmentä rosvoa vastaan, jotka
syöksyivät esiin metsästä.
Taavi puhalsi metsästystorveensa, joka aina riippui hänen sivullansa.
Kalliosta kallioon vastasi kaiku toistamalla annetun merkin. Nuo viisi
miestä odottivat päällekarkausta punaisen kallion kyljessä, sillä
siellä heidän selkänsä olivat turvassa. Tervehdykseksi sateli heitä
vastaan nuolia, jotka voimattomina ja räiskien kimpoilivat kallioon.
Taavin jousi ei jäänyt vastausta vaille. Hurjat huudot kaikuvat
metsässä ja Ljungarsin tuttu ukkonen ilmoitti etäältä läsnäoloansa.
Kun sissit huomasivat, että heidän nuolensa kimpoilivat kallioon,
tulivat he lähemmäksi peitsineen ja karhunkeihäineen. Jouset heitettiin
syrjään, nuijat kohosivat sotatapparoita vasten. Taavi ja hänen väkensä
saivat kiittää hengestään vain haarniskoitaan ja kypäriään, joita ei
sisseillä ollut. Mutta kun rosvot vihdoin toinen toisensa jälkeen