Ljungarsin taru - 01

LJUNGARSIN TARU
Kirj.
Z. Topelius

Suomensi
Helmi Setälä


Helsingissä,
G. W. Edlund,
1897.



Fulminat, fulget, refulget.

SISÄLLYS:
Esipuhe.
Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori
Pekka Grön, lähetti painattajalle.
EDELLINEN OSA.
1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
ja mitä silloin tapahtui.
2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
Ljungars tuli ratsain myllyyn.
3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
Ursula rouva sai siellä aikaan.
4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan,
ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.
6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.
7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen
tytön kanssa.
8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki
ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.
9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.
10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.
11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin
linnassa tapahtui.
12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan
Ljungarsin lapsia.
13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.
14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjanan
Siverin mökillä.
15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
tapahtui.
16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä
he lopuksi joutuivat.
17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
sekä ystävien että vihamiesten pariin.
18. Kuinka Mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa
ja mitä sitten vielä tapahtui.
19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.
20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esitettiin Naantalin abbedissalle.
21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia
vieraita.
22. Kuinka piispa Arvid Kurki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
ylikonfessorin kanssa.
23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.
24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi
tulemasta.
25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.
26. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä
siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.
28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.
29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.
30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.
31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka
saapui paikalle.
32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä
Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.
33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen
asukkaiden kohtalot.
JÄLKIMÄINEN OSA.
1. Kohtaus Kuusiston linnassa.
2. Katumuksentekiä.
3. Tervehdys herra Bo vainajalta.
4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.
5. Valtiomies tukalina aikoina.
6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.
7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.
8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.
9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.
10. Ursula rouvan hovipoika.
11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.
12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.
13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.
14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia.
15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja
kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.
16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.
17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.
18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.
19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.
20. Viimeinen Ljungars.


Esipuhe.

Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin
asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison
suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla
on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä
suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle
vastuulleni.
_Suomentaja_.


Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka
Grön, lähetti painattajalle. -- -- --

Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä
herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua
käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin.
Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän
kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi
huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille,
jotka uneksivat kummituksista.
Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen
jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi
kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun
saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti
Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin
eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä
ilmassa.
Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa
suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia,
jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän
kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista
ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän
kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti,
sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän
leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen
aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään
perin vanhanmuotisina.
Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen
kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on
eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen
linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva",
jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä
paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina
viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa,
rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu
täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää
"Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan
muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että
mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota
sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri,
kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta
juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja
sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin
muissa osissa maata.
Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka
keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen
alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin
aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.
Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni
on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana
neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi
pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää
munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että
vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä
kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa
tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen.
Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin
sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan
eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte,
hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista
arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa
kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka
kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta
tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei
kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.
Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena
poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt
nimeni niinkuin se on:
Teidän nöyrin palvelianne,
_Pekka Gran_,
cantor loci.
Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.



EDELLINEN OSA.


1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
ja mitä silloin tapahtui.

Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella
Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta
myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa
Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea
myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä
muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan
jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä
rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät
asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn
arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine
lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi
oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä
tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että
vihollisten puolelta.
Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän
aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä
tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman
etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä
aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat
käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin
ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa,
vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta
yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia
ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti
toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo
maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään
joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella
ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan
että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin
paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa
syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin
sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot
olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.
Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin
uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian
seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan
veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen
suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille
kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen
latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari
Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat
luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat
sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse
voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle
hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu,
joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen
lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen
leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat
kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan
hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui
nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan
kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä
silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen
jalkojensa juuressa.
-- Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, -- virkkoi hän hitaasti
uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita
valkenemaan viheriälle pihamaalle. -- Valkoista liinaa, melkein yhtä
hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne
palvellut luostarissa.
Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen
aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä,
saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota
hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.
Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin
myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän
varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään
kankaista: -- kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille
pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina
päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata,
joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin
portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen
aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista
oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari
Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan
pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin
kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen
neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja
viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas
vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä,
ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin,
soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa,
että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme
naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt
joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki
upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän
Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509],
sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon
armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni
yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä
tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue _avea_ ja _credoa_, kuten
muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte
luottaa sanoihini.
-- En epäile sitä, -- puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen
oluttuopistaan; -- ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri
muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin
Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.
-- Iästä ei haittaa, -- vastasi Inkeri vähän nyreästi; -- ja kiitos
pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi
mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni
tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius,
mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä,
eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät
armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa
saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii... Mutta
katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät
pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä
risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?
Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle
pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli
kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä
voudin erityisen huomion esineeksi. -- Mitä nyt, Taavi, -- lausui tuo
mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; -- tuotko jo paistia
taloon? Onko se jänis vai metso?
-- Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi!
-- vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä
käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.
-- Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.
-- Jotakin parempaa, -- vastasi Taavi.
-- Mitä, sen nulikka? Eihän se vain susi lienekkään?
-- Hiukan pörröisempi, hiukan pörröisempi! -- nauroi poika ja kiepsahti
korollaan ympäri. -- Karhun pentu se on, kolmen kuukauden vanha,
mestari. Ja jos te tahdotte tietää, missä sen emo on, niin voin sanoa
teille, että se makaa koivet pystyssä tuolla Junkkarin nevassa; mutta
minä en kyennyt sitä yksin tänne laahaamaan.
Vouti pudisti epäillen päätänsä. -- Teitä oli kai siellä koko
jahtiseura? -- virkkoi hän. -- Vai aiotko uskotella minulle, että sinun
lintunuolesi voisivat puhkaista karhun rinnan?
-- Minulla on keihäs, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta kun se
tarttui kiinni karhun rintaan, niin minun täytyi nuijata se kivellä,
sillä olin yksinäni metsässä.
-- Ohhoh, joko sinäkin osaat keksiä metsästysjuttuja! -- virkkoi vouti.
-- Minä en valehtele koskaan, mestari, ja se joka sanoo, että minä
valehtelen... Taavi hillitsi kielensä hehkuvan punaisena, ja hypisteli
jousta tavalla, joka ei osottanut juuri ystävällisiä aikeita.
-- Jatka vain! -- sanoi mestari Gervasius, jota huvitti pojan miehekäs
kiivaus. -- Jatka vain poikani; vaadi minut keihäisille ja miekkasille,
ratsain tai jalan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Yrjön kautta; luulenpa että
todellakin kykenet siihen.
-- Mene tiehesi, poika, ja häpeä vähän, kun kehtaat kinata parempien
ihmisten kanssa! -- torui äiti, työntäen raivostuneen metsäläispojan
tupaan. -- Älkää välittäkö, mestari, tuosta huimapäästä; hän on Jumala
nähköön sellainen, jommoiseksi täällä maalla tulee, kun kuljeksii
pitkin vuoria ja nevoja. Mutta kahta asiaa olen minä opettanut
lapsilleni, niin oppimaton kuin muuten olenkin, puhumaan totta ja
pelkäämään Jumalaa ja siunatuita pyhimyksiä. Kun Taavi sanoo, että hän
on tappanut karhun, niin hän on sen myös tappanut, mestari, siihen voi
yhtä hyvin luottaa kuin _credo_'on ja _benedicite_'en ja sitä paitsi se
ei olekkaan ensi kerta.
-- Minä pidän reippaista pojista, Inkeri, enkä todellakaan huomaa siinä
mitään pahaa, että kummipoikani alottaa samoin kuin pyhä kuningas
Taavettikin, joka tappoi jalopeuran. Me elämme sellaisia aikoja,
jolloin kysytään voimakasta käsivartta ja vankkaa sotisopaa, Inkeri,
eikä luostarimme tarvitse ainoastaan rukoilevia naisia, vaan miehiäkin,
jotka heitä puolustavat. Minä pidän pojasta huolta; hänestä voipi
jotakin tulla. Älkää kiittäkö minua, vaimo, ehkäpä se päivä vielä
koittaa, jolloin Taavi ylenee niin korkealle, että hän voi tulla minun
seuraajakseni. Ja nyt kun hevoset ovat levähtäneet, on minun aika
lähteä matkaan. Mutta yksi asia vielä, Inkeri, ennen kuin unohdan,
tuota lohipatoa voisimme pidentää vähän lähemmäksi virran keskustaa.
Pelkäänpä että sieltä pääsee monen monta kaunista lohta ohitse uimaan,
joita paremmin voitaisiin käyttää pyhimysten kunniaksi ja Naantalin
hurskasten sisarien kyökin tarpeeksi.


2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
Ljungars tuli ratsain myllyyn.

Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen
pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan,
ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. -- Minä toivoisin,
että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, -- virkkoi hän -- ja
että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian
suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja
ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni,
minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla
Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan
ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä
hämärissä pää täynnä kaikenmoista... en sano enempää, sillä parasta on
olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä
sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius,
sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.
-- Niin ollen teidän pitäisi -- mitä pikemmin sitä parempi -- lähettää
Taavi luostariin.
-- Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla
siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja
jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani,
ja... tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään
tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin
ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi
kuulla jotain Ljungarsin väestä.
Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen
täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan
täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen
voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:
-- Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina
sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme
kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat
ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta
enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme
valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo
Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua
kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta
mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa
sitten ilma kirkas tai pilvinen.
-- Saadaanpa nähdä, Inkeri, -- lausui vouti otsa rypyssä; -- saadaanpa
nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten
maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet
tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka
ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka
hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän
jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa
Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään
suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen
vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin
noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki
koko virran.
-- Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää
mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa
ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä
kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen -- huudahti Inkeri toden perästä
hämmästyneenä.
-- Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, -- jatkoi vouti.
-- Josua -- nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki
kourassa, -- Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita.
Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka
jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen
hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja
vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: -- Niinkuin käskette,
mestari.
Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä
vähääkään seurauksista huolehtimatta.
Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän
iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla
tavalla: -- Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa,
Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa
kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä
herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja
ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen
hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa,
niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi
veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia
kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi
poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.
-- Kaksi poikaa ja yksi tytär, -- oikaisi Inkeri mielihyvillään,
kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia.
-- Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa
kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin
minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä
yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia
vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen
rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa
kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka
tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu,
ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme
kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten
tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen
vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu
oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on
isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on
hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte
olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä
piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin
kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että
edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.
-- Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältä
Tallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.
-- Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, -- jatkoi Inkeri, joka ei
näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; -- mutta sen
minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat
elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja
pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut
itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa
Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei
kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat
nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen
minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten
tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt
näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.
Vouti nauroi. -- Ei, Inkeri, -- sanoi hän, -- nyt on parasta, että
annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin
taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi
te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat
liitossa, ukkosen kanssa.
-- Kullakin on oma uskonsa, mestari, -- vastasi Inkeri loukkaantuneena;
-- mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä
varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella.
Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain
yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.