Ljungarsin taru - 02

-- Oh! Niinkuin nuo korkeat herrat voisivat ilmoja hallita. Botolf!
Matti! Satuloitkaa hevoset ja viekää ne talliin! Kun rajuilma on mennyt
ohitse, niin lähdemme matkaan.
Sillä välin kuin palveliat läksivät käskyä täyttämään, nousi ukkospilvi
yhä korkeammalle. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja luonto muuttui
kuolonhiljaiseksi ja synkäksi, niinkuin on tavallista rankan rajuilman
lähetessä. Inkeri katsahti hakaan päin ja näki lampaitten tunkevan
yhteen joukkoon pää päätä vasten. Hevoset hirnuivat levottomina, lehmät
lakkasivat syömästä ja laskeutuivat pitkäkseen ruohistoon märehtimään.
Lintujen viserrys lakkasi puissa, ja idästä kuului Leimauskosken
pauhina yhä yltyvän. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin huikea salama,
jota seurasi räikeä jyrinä iski koskeen ja heti senjälkeen alkoi rankka
sade virtailla raskain pisarin maahan. Ennenkuin vouti vielä ehti
päästä katon suojaan, niin hän kuuli kavioiden kapsetta ja Inkerin
portailta sanovan: -- Kas, tässä he nyt ovat! Tiesinhän minä, että he
olivat tulemassa.
Kapealla kujalla, joka metsästä kääntyi itää kohti näkyi noin
neljänkymmenen hengen suuruinen joukko rientävän kylää kohti
sateensuojaan. Etumaisena ratsasti kookas vanhemmanpuolinen ritari
täydessä varuksessa kypärinsilmikko avattuna, ja hänen rinnallansa
nuorukainen, myöskin rautapuvussa, joka vaivoin hillitsi salaman
säikähyttämää hevostansa. Lähinnä heitä ratsasti uhkea rouva, jonka
mustassa ratsastuslakissa liehui pitkä sulka; hänen vasemmalla
puolellansa ajoi poika ja oikealla tyttö säyseillä hevosilla, joita
Jalkasin kulkevat palveliat taluttivat suitsista. Heidän jäljissänsä
seurasi noin viisitoista ratsumiestä, jotka olivat kiireestä
kantapäähän asti puettuina rämiseviin rautavaruksiin, yhtä monta
aseellista jalkamiestä ja lopuksi alempaa palvelusväkeä, muiden muassa
pari kolme naispalveliaa sekä kuormahevosia, jotka kuljettivat pitemmän
matkan tarpeita. Koko joukko ohjasi kulkunsa suoraan myllytupaa kohti.
Se oli ritari Bo Knuutinpoika Ljungars, jota hänen puolisonsa ja
lapsensa saattoivat jonkun matkaa Turkuun päin, hänen lähtiessään
Tukholmaan herrainpäiville.


3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
Ursula rouva sai siellä aikaan.

Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen
välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha
myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä
joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät
katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään
välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa
ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.
-- Anfast, -- sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti
hänen vasemmalla puolellansa; -- anna miesten käydä lepäämään tunnin
ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset
katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula
rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata,
luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät
salamaa!
Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle,
kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta
kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä,
kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan
pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti
nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti
nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen
emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä
sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin
huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet
suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli
myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä
aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.
Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut
matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa
tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia
pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen
räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea
savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin
työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti
vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat
olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi
kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian
I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan.
Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita
rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin
kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan
myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen
kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä
se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut
olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo
heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos.
Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää
ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa
ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri
kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla.
Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella
kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin
arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton
kalustus.
Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja
luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti,
etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta
vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei
milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin
luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään
kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka
piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista
tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä
useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus
pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat
isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset
vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana
siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita,
kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo
semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.
Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti
nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan.
Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti
ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli
täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää
syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori
neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet
vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei
sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger,
joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut
osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka
näkeminen näytti molempia ilahuttavan.
Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä,
viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi
miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet
niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin
kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä
korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan
kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena.
Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko
hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän
kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä
tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa
vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa
herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta,
jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula
rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä
tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen
pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä
mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään
voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon
metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa
kaltaisia.
Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut
lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä,
ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.
Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia
kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä
järjestyksestä. -- Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, -- jatkoi
hän; -- mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee
epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille
kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon
lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.
-- Vai niin, -- ajatteli Inkeri itsekseen, -- armollinen rouva tahtoisi
mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi
ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi
vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa
kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.
Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli
kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode
yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut
puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei
Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra
ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä
hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota
he hänelle tuottaisivat.
Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa
perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka
ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä
ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään
palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa
häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä
oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula
rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon
syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan
lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja
kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon
pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi
Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli
luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia
kuin omaa silmäteräänsä.
Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka
loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan
meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä
meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään
hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy
siihen oli seuraava:
Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään
toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt
myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta
jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta
mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina
nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin,
varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja
kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei
hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai
käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää
vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista
ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen
noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena
senaikuisista väkinäisistä vierailuista.
Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi
parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä
myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui
oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja
kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo
väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta
naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen
asti piti puoliansa.
Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet
maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra
olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt,
kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa
kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen
väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille
varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi
ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.
Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa
koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle
vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty
luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan.
Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo
Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen,
haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä
hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja
kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen
vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin
alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.


4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä
Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.

Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius
luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta
ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen.
Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan
kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja
riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin,
jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.
Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän
oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias,
ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen
ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy
oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa
oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä
seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen
maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä,
olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki
hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti
hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea
ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli
suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut,
olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai
munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä
tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö
salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen
kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama
kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?
Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin
tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään
liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän
koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti
tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi
häneen ja sanoi: -- Sinä olet murhannut miehen, nulikka!
-- En tiedä, liekö hän kuollut, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta
sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja
meidän myllystämme.
-- Kuinka vanha olet? -- kysyi ritari.
-- Armollisin herra, -- vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä
kielensä kannalleen, -- hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai
yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa
paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna
riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen...
-- Vaiti, vaimo! -- keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen
kysymyksensä.
-- Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, -- vastasi Taavi
arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.
-- Haluatko sinä hirteen? -- kysyi ritari.
-- En, -- sanoi Taavi. -- Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet,
jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.
Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta,
sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: -- Ehkä
mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?
-- Suostu, suostu! -- kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista.
Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä
pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi:
-- Yhdellä ehdolla.
-- Mikä se olisi? -- sanoi Bo herra.
-- Sillä ehdolla, että teidän armonne maksaa kaurat, sillä ne ovat
Pekan ja köyhän Mustilan. Ja sitten -- lisäsi hän katsoen uhkaavasti
ratsumiehiin, jotka olivat sitoneet hänet, -- sillä ehdolla, että saan
antaa selkään jokaiselle, joka minua raukaksi sanoo.
Tämäkin vastaus olisi pikemmin laimentanut, kuin kiihottanut
ritarin vihaa, joka oikeastaan oli luonteeltansa jalo mies, ellei
Gervasius, joka kirkon edustajana tunsi suuren arvonsa ja tärkeytensä,
kovaksi onneksi olisi pitänyt velvollisuutenaan vastustaa kaikkia
värväämiskokeita luostarin alustalaisten keskuudessa, varsinkin kun hän
oli saanut päähänsä, että hänen ristipoikansa Taavin piti pyrkiä samaan
kunnianarvoiseen asemaan, kuin hänellä itselläänkin oli yhteiskunnassa.
Hän astui siis rohkeasti esiin ja lausui yhtä mahtipontisella äänellä
kuin äskenkin:
-- Minä otan kaikki läsnäolijat todistamaan, että samoinkuin ei
kenelläkään muulla kuin meidän kunnianarvoisimmalla isällämme piispalla
ole valtaa määrätä tämän pojan hengestä ja elämästä, niin ei myöskään
kenelläkään muulla kuin siunatulla äidillämme abbedissalla ole oikeutta
käyttää häntä palvelukseensa, koska hän epäilemättä kuuluu luostarin ja
pyhän Brigitan alustalaisiin.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, mm Ljungarsin ritarin otsa
synkistyi ja hän kääntyi, vastausta antamatta, henkipalveliansa puoleen
sanoen:
-- Anfast, tuolla veräjän pielessä on kaksi koivua. Toiseen sinä hirtät
tuon luostarin voutitolvanan, ja pidä varasi, mies, että sinulla on
vahva köysi, joka kantaa vaikka härän. Toiseen sinä hirtät pojan.
Odotappas; pojan voit ripustaa hamppuköyteen, sen hän kyllä ansaitsee;
mutta pyhän Brigitan palkkalaisille emme koskaan käytä muuta kuin
niintä.
Tuvassa syntyi nyt aika meteli. Mestari Gervasius aavisti heti pahaa
ritarin katseesta ja tempasi pikaa leveän miekkansa ja riensi takan ja
seinän väliseen soppeen, missä hän sai selkänsä suojaan. Taavi pujahti
samassa sotamiesten käsistä, jotka olivat irrottaneet hänen kätensä,
sieppasi ruosteisen karhunkeihään seinältä ja asettui ketterästi voudin
rinnalle. Mutta uhkapeliin he kumpikin ryhtyivät, sillä heti sen
jälkeen uhkasi heidän rintojansa kolmattakymmentä keihästä ja tapparaa.
Ritari itse ei viitsinyt ottaa osaa tähän epätasaiseen taisteluun ja
seisoi liikkumatta honkapöydän päässä tuvan perällä. Silloin astui
Ursula rouva hänen luokseen ja sanoi todellisella tai teeskennellyllä
vihalla saksaksi:
-- Mitä, armollinen herrani? Vuodatatteko verta minun läsnäollessani?
Tällaistako kunnioitusta ritari tässä maassa osottaa puolisollensa?
-- Viisikymmentä kahta vastaan, viisikymmentä kahta vastaan, onko se
kristillistä, teidän armonne? -- nyyhki Inkeri, turvautuen hädissään
seikkaan, joka oli omiansa koskettamaan ritarin parempia tunteita. --
Sanoinko kahta vastaan? Ei, vaan puoltatoista! -- lisäsi hän, oikaisten
omaa puhettaan, vahvistaaksensa vieläkin luvunlaskunsa vaikutusta.
-- Tulkaa, rouvani, -- vastasi ritari nähtävästi hämillänsä,
vihastuneelle puolisolleen; -- tulkaa, nouskaamme hevosten selkään ja
antakaamme Anfastin kurittaa noita nenäkkäitä lurjuksia.
Mutta Ursula rouva, jota ei juuri muuten pidetty herkkäsydämisenä,
näytti tällä kertaa erityisesti haluavan osottaa parempaa puoltansa.
Hän veti herransa ja miehensä hiukan syrjemmälle ja puhui vilkkaasti
viitaten vieläkin saksaa. Inkeri huomasi kuinka tuo pelättävä mies
ikäänkuin joutui ristiriitaisien tunteiden valtaan, joko ne sitten
olivat pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa. Ja kun hän vieläkin
näytti epäröivän, näki Inkeri, kuinka Ursula rouva irrotti rinnastansa
neulan, joka edestä piti hänen mustaa ratsupukuaan koossa, ja siinä
neulassa oli kiinni suuri, kullankiiltävä kivi. Toinen olisi pitänyt
aivan luonnollisena asiana, että lämpö tuvassa rasitti tuota ylhäistä
naista ja että hän, sen enempää ajattelematta, irrotti neulan,
voidakseen vapaammin hengittää. Mutta Inkerin mielestä sinkoili tuosta
kiiltävästä kivestä säkeniä, jotka kahlehtivat ritarin salaisella
tenhovoimallaan, sillä heti sen jälkeen ritari suuteli hellästi
puolisoansa otsalle, ja käski taistelevien laskemaan aseensa, sillä
hän tahtoi Ursula rouvan kunniaksi ja hänen pyynnöstänsä, vapauttaa
tuomitut kuolemasta.
Olipa jo aikakin, sillä vouti ja hänen nuori taistelutoverinsa saivat
kiittää yksinomaan _hyvää_, asemaansa takan nurkassa ja tavattomia
ponnistuksiansa siitä, etteivät jo olleet palasiksi pilkotut tai
seinään naulitut. Vouti oli saanut nirhaman poskeensa, ja Taavin
jakun olivat keihäänkärjet rikkirepineet. Heidän vihollisiansa olivat
rautavarustukset suojelleet. Hurjat sotamiehet, jotka nyt olivat
päässeet hyvään vauhtiin oikeassa ammatissaan, eivät olleet uskoa
korviansa, kun he kuulivat ritarin ukkosäänen käskevän rauhaa. He eivät
olleet tottuneet hemmottelemaan ja Anfast kuului mutisevan partaansa,
että hitto sen noidan periköön, joka on viekoitellut heidän rehellisen
herransa mielen mokomaankin lellittelyyn.
Käskyä toteltiin kumminkin, ja mestari Gervasius, joka oli saanut aivan
tarpeeksensa hänelle niin sopimattomasta seurasta, väistyi heti ovelle
ilomielin, kun pääsi pelästyneine palvelioineen ja myllyvero vyössänsä
ratsastamaan täyttä nelistä Naantalia kohti. Bo herra kutsui Taavin ja
Inkerin luoksensa ja puhutteli heitä seuraavalla tavalla:
-- Ursula rouva on sanonut minulle, että lasten terveydelle olisi
edullista, jos poikani Birger ja Beata tyttäreni saisivat viettää
muutaman viikon kesästä täällä myllyllä: Minä suostun siihen, ja
te tietänette, Inkeri, että minulla on valtaa palkita, samoin kuin
rankaistakin. Etumaksuksi vaivoistanne jätän poikanne henkiin, vaikka
olenkin kadottanut hänen kauttansa lujakouraisen miehen. Mutta sanokaa
suurisuisille luostarirengeillenne, että he ja heidän nunnansa varokoot
toistamiseen sekaantumasta minun asioihini. Ja sinä poika, minä pidän
siitä, että katsot minua suoraan silmiin. Sinulla on miehen mieli
rinnassasi, ja aikaa voittain sinä kykenet kantamaan rautalakkia yhtä
hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta siitä voimme puhua sitten kun minä
palaan kotiin. Minä uskon nyt nuoren Birger herran ja Beata neiden
sinun suojaasi. Pyhän Yrjänän nimessä, siinä on kunniaa kyllä sinun
nutturepaleillesi. Jos tarvitset kymmenen miestä apuun, niin lähetä
yksi korpinsulka linnanvoudilleni Goliatille, mutta jos tarvitset
kaksikymmentä, niin lähetä kaksi. Jääkää hyvästi; onpa jo aika jatkaa
matkaa.
Näin sanoen syleili ritari Bo Knuutinpoika hellästi puolisoansa
ja lapsiansa sekä lähti matkalle vanhemman poikansa Knuutin ja
rautapukuisten ratsumiestensä kera, joita nyt oli ylitä vähemmän kuin
ennen. Ursula rouva palasi linnaan vieden mukanansa osan palvelioista,
joiden joukossa oli pahasti haavoitettu ratsumieskin, jota Taavi oli
karinpuulla iskenyt. Mutta nuori Birger herra ja Beata neiti jäivät
kamarineitonsa Renatan kanssa Inkeri muorin luokse Myllyrannan myllyyn.


5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.

Myllyrannassa kului nyt monta viikkoa hiljaisesti ja hauskasti.
Kesä oli kaunis, pellot ja niityt vihannoivat, mylly jauhoi monta
viljakappaa Inkerin aittaan ja padosta saatiin enemmän kuin moneen
vuoteen. Tynnyri toisensa jälkeen täyttyi herkullisesta Kokemäen
lohesta, josta pienellä kylällä oli hyvä tulolähde ja luostarin
kymmenyksillä suuri hyöty. Ei edes levottomista naapureistakaan
kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että Ursula rouva eleli hiljaisesti
ja yksikseen Ljungarsin linnassa, linnanvoudin Goliat Sveninpojan
turvissa; hänet ynnä puolet huovejaan ja sotamiehiään oli näet Bo
herra jättänyt linnaa suojamaan. Ritarista itsestään kerrottiin,
että hän oli onnellisesti saapunut Turkuun ja sieltä purjehtinut
Tukholmaan. Hänen rajupäisestä veljestään, Sten herrasta, joka muuten
aina kummitteli Inkeri muorin mielessä pahimpana peikkona, mitä hän
tiesi, ei oltu moneen aikaan kuultu hivaustakaan. Ylimaan talonpojat
ja matkustajat, jotka kulkivat Ulvilaan, tiesivät huhun kertovan,
että tämä vastukselleen herra nykyään oli joutunut riitaan Laukon
mahtavien Kurkien kanssa ja että hänellä oli täysi työ suojellessaan
omia etujansa, niin että hänen nyt luultavasti täytyi jättää naapurinsa
rauhaan. Ajat olivat sellaiset, ettei laista ja oikeudesta ollut paljoa
apua, jollei sattunut käsillä olemaan hyviä keihäitä ja tapparoita.
Siitä oli seurauksena, että rauhaa ja järjestystä tavattiin vain
suurempien linnoitusten seuduilla, eikä aina sielläkään, mutta jokainen
aatelismies oli itsevaltainen isäntä talossansa ja menetteli siellä
miten tahtoi.
Vaikka kaikki näyttikin niin hiljaiselta rauhallisessa Myllyrannassa,
oli kuitenkin yksi seikka, joka tuotti Inkerille salaista huolta, ja
se oli juuri lohipato, joka nyt antoi niin runsaan saaliin. Sitä oli
nimittäin voudin käskystä pidennetty ulommaksi virtaan, ja totta puhuen
se nyt vei osan valtaväylästäkin, johon heillä ei ollut laillista
oikeutta, ja heidän runsas saaliinsa luultavasti oli tekevä ylempänä
asuvien padot ja pyydykset sitä köyhemmiksi. Ja koska Ljungarsin
herrat, sekä Bo että Sten herra kalastivat Myllyrannan yläpuolella,
niin pelkäsi Inkeri sitä suuremmalla syyllä vaarallisten naapuriensa
häntä tästä tilille vaativan, varsinkin kun hän vielä aivan hyvin
muisti heidän entiset uhkauksensa. Senpä vuoksi hän olisi mielellänsä
tyytynyt vähempään lohensaaliisen, jos hän siten olisi päässyt joka yö
uneksimasta keihäänkärjistä ja rautalakeista. Mutta koska hän tiesi,
että mestari Gervasius oli hyvin itsepäinen mies, kun hän kerta oli
saanut tämmöisen tuuman päähänsä, niin hän suuresti toivoi, että hän
saisi neuvotella jonkun luostarin arvoisan isän kanssa; Naantalin
luostarissa oli näet sekä munkkeja että nunnia.
Mutta keskellä näitä huolia tuntui Inkeristä ikäänkuin
taivaan sallimukselta, että hänellä oli tilaisuutta hoitaa ja
majoittaa Bo herran lapsia, jonka kautta ritari joutui hänelle