Ljungarsin taru - 03

kiitollisuudenvelkaan. Lapset tuottivatkin hänelle miltei äidillistä
iloa. Nuori Birger herra ja Beata neiti olivat kumpikin herttaisia
lapsia, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kaipaavan isänsä linnaa,
eivätkä millään tavalla antaneet Taavin tuntea, että he olivat
synnyltänsä ja säädyltänsä niin paljoa korkeammalla alhaista
myllärin väkeä. He viihtyivät erinomaisen hyvin kesän raittiissa
vihannuudessa virran äyräällä ja tyytyivät vähääkään valittamatta
vaatimattomaan tupaan, vaikka olisi luullut niin ylhäisellä nuorisolla
olevan suurempiakin mukavuudenvaatimuksia. Niin, tuntuipa Inkerin
mielestä kuin he päivä päivältä olisivat tulleet yhä terveemmän- ja
iloisemman-näköisiksi, eikä hän ollut siitä huomauttamatta ystäväänsä
Renataa. Silloin Renata, joka oli erään Ljungarsin ratsumiehen leski
ja linnan uskottu palvella, kaikessa ystävyydessä hiukan ylhäisesti
heitti niskaansa ja arveli, että tuleehan sitä toimeen lohella ja
rieskamaidollakin, vaikka Cecilia rouvan aikana oli parempiakin
päiviä nähty. Hän muisti vielä sen ajan, jolloin Beata neiti makasi
kullatussa kehdossa silkkityyny päänalustana. Olipa se sentään
toista kuin maalaamaton sänky, kotikutoiset raidit ja siniraitaiset
patjanpäällykset.
-- Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, -- vastasi Inkeri vähän
loukkautuneena. -- Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla
neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita
eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta
parempaa. -- Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä
laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta
antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan
asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa
linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin:
Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät
paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?
Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman
puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla
tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen
yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti
oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen
vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin
voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin
komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan
päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien
välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui
tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun
hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut
Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että
hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula
rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli
kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita
ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes -- ei
takaamista -- elävien eikä kuolleiden.
Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon
vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili
Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa
silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän
tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut
Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku
neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin
tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka
nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä
lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika,
hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu
kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut
tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen
ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi
toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen
tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi
eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan,
jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana
taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän
perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli
perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella
varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä
merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo
herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa
sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä
poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle
Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä
hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.
Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin
hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa
voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu,
vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen
ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla,
ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos
vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän
alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja
päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri,
joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli
aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse
Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan
hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä
koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi
voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia,
ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.
-- Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, -- sanoi Beata eräänä aamuna
hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli
tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut,
ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra
kuolaimia.
-- Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, -- väitti
Renata hyväilevällä äänellä.
-- Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, -- lausui Inkeri samaan
tapaan. -- Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma
sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.
-- Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa
Liekillä, -- intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän
sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.
-- Ei sinä ilmoisna ikänä! -- huusivat molemmat naishoitajat ja
riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi
kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? -- Taavi, -- huusi
Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, -- Taavi,
suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa.
Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä
päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.
-- Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian
minä ymmärrän paremmin, -- vastasi Taavi.
-- Mitä nyt, senkin nenäkäs nulikka, aiotko vastustaa armollisen neiden
käskyjä? -- huudahti Renata jonka mielestä Taavi kohteli häntä ja hänen
ylhäistä neittään aivan liian vapaasti.
-- Aion kun aionkin, -- vastasi Taavi jyrkästi. Varsa on tullut
hurjaksi laitumella eikä tottele enää ohjia.
-- Mutta voisithan sinä taluttaa sitä kerran pihamaan ympäri, -- arveli
Inkeri, joka ei tahtonut ärsyttää Beatan kiivasta luontoa.
Taavi pudisti päätään ja saavutti tuota pikaa tytön aidan luona.
-- Ei Beata nyt voi ratsastaa, sillä Liekki on pahankurinen ja
tarvitsee lujat ohjat, -- sanoi hän vakavasti, katsoen häntä
ystävällisesti silmiin.
-- Mutta minä tahdon ratsastaa; heti paikalla minä tahdon ratsastaa! --
huusi tyttö, hehkuvan punaisena juoksusta ja suuttumuksesta.
-- Ja minä sanon, ettet sinä saa ratsastaa Liekillä. Saat mielemmin
Siivon, äidin vanhan valakan, -- vastasi poika.
-- Ei, minä tahdon ratsastaa Liekillä! Mene, satuloitse se haassa! --
kirkui itsepäinen tyttö.
-- Sinä olet niin usein halunnut päästä metsään ratsastamaan. Nyt
minä tulen mukaan, ja Birger myöskin, jos häntä haluttaa, ja sitten
sinä saat ratsastaa Siivolla, joka ei koskaan pillastu, ja sitten me
ratsastamme Junkkarin lähteelle, -- jatkoi Taavi sävyisästi, vähääkään
välittämättä suojattinsa lapsellisesta vihasta.
-- Mitä minä huolin Junkkarin lähteestä! Mitä! Sinä olet paha, kun et
anna minun ratsastaa. Mene kohta ja tuo Liekki tänne, -- toisti Beata,
joka ei tahtonut tulla järkiinsä.
-- Mutta jos varsa pillastuu ja viskaa sinut kivikkoon niin itkee Bo
herra, ja Birger ja Renata ja Inkeri muori itkevät, ja minä itkisin
silmät päästäni surusta, -- jatkoi poika lempeästi ja totisesti ja
katsoi vakavasti ja sydämellisesti tytön vilkkaisiin tummiin silmiin,
joista iski tulta melkein kuin Ljungarsin vaakunasta.
Beata neiti katsoi hetkisen ääneti kunnon poikaa, ja kuinka olikaan,
niin suli hänen vihansa kuin keväinen sadepilvi. -- Ei, -- sanoi hän
vihdoin -- en minä tahdo, että sinä, itkisit silmät päästäsi, eivätkä
muutkaan saa sitä tehdä. Koska sinä tahdot, niin minä ratsastan
Siivolla. Ja sitten me lähdemme Junkkarin lähteelle.
-- Niin, sen me teemme, vastasi Taavi reippaasti. -- Voi kuinka hauska
matka siitä tulee! Minä koen pyydykseni tiellä, ja silloin sinä saat
pienen elävän oravan, joka hyppelee aivan kuin kissanpoika häkissä. Ei
sinun tarvitse sitä katua, että olet tottelevainen tänään.
-- Niin, niin, oravan, oravan! -- huudahti tyttö ja molemmat palasivat
sovinnossa takaisin pihalle.


6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.

Molemmat naiset hämmästyivät aika lailla, kun he kuulivat, että
lapset aikoivat omin päin lähteä metsään. Inkeri selitti, ettei hän
voinut sallia sellaista vallattomuutta, sillä metsässä kerrottiin
liikkuvan rosvoja, petoja, ja jos jotakin muuta, jota ei niin tarkoin
voinut tietää. Taavi sai hänen puolestansa kyllä kuljeskella missä
hänen mielensä teki, vaikka olisihan hänelläkin muuta tehtävää. Mutta
nuoren herran ja neiden tuli sitä vastoin pysyä kotosalla ja lukea
rukousnauhansa säännöllisesti joka ilta, eikä juoksennella soissa ja
erämaissa.
Mutta kun Beata kerran oli saanut jonkun oikun päähänsä, niin ei
ollut niinkään helppoa poistaa sitä sieltä ja nyt hän tahtoi nähdä
Junkkarin lähteen, josta Renata niin usein oli kertonut, ja joka oli
maalattuna hänen isänsä kilpeen. Ja jos hän ei saisi lähteä sinne, niin
ratsastaisi hän vielä tänä iltana Liekin selässä, vaikka hänen itsensä
täytyisi panna sille suitset päähän.
Tätä uhkausta vastaan ei käynyt inttäminen. Taavi sanoi että hän
ottaisi mukaansa sekä jousen että keihään, ja sitä paitsi hän oli
jo sopinut Hirvi-Jaakon kanssa että tämä tulisi mukaan, jotta hän
hätätilassa kantaisi nuorta herraa suopaikkojen poikki, samalla kuin
Taavi itse kantaisi neittä. He lähtisivät ratsastamaan heti päivällisen
jälkeen ja tulisivat hyvissä ajoin kotiin, jo ennen auringonlaskua. Ja
kun Taavin sana, aina siitä saakka kuin hän kiisteli niin miehekkäästi
itse Bo herran kanssa, oli äidin silmissä ikäänkuin kuninkaan sana,
täytyi asianomaisten tyytyä, ja päätettiin lähteä matkaan.
Kello oli kahden ja kolmen välillä iltapäivällä, kun tuo pieni
nelihenkinen joukko, johon kuului yksi mies, kaksi poikaa ja yksi
tyttö, lähti matkalle. Etunenässä kulki Taavi oppaana ja etuvartiona.
Hänen jäljessään seurasivat Beata ja Birger säysyjen työhevosten
selässä, ja takimaisena tallusteli Jaakko, vanha lohenpyytäjä,
matkueen jälkijoukkona. Vallaton pikku neiti oli iki-ihastunut, kun
hän kerran sai vapaasti samoilla maita ja metsiä. Milloin hän tarvitsi
lehvän karkoittaakseen hyttysiä, milloin hän sillä huiski reippaasti
toisia korville. Birger näki pitkin matkaa jos jotakin merkillistä
tien varrella, milloin punaisen kiven, joka kimmelsi omituisesti;
milloin nurmineilikan joka Jaakon piti poimia hänelle; milloin
kummallisen pilven, joka näytti kierivän puitten latvoilla. Mutta kun
matka lähteelle oli lähes puolen peninkulman pituinen, se kun oli
puolimatkassa melkein linnan ja kylän välillä, ei Taavi huolinut nuoren
herran mieliksi pysähtyä jokaista merkillisyyttä katsomaan, vaan kulki
reippaasti eteenpäin; ja niin tultiin metsään.
Nykyään ovat koskisen Kokemäenjoen rannat jo kauan olleet metsättöminä,
tai kasvaa niillä lehtipuita ja pieniä mäntyjä, jotka eivät ole
kelvanneet lankuiksi Porin satamaan. Mutta tämän kertomuksen aikoina
kasvoi virran kummallakin puolella vankkaa hirsimetsää, jota vain
paikkapaikoin katkaisi kaskimaa tai jonkun kalastajan köyhä mökki.
Päästyään Myllyrannan kylän luona olevan pienen aukean tasangon poikki
tulivat lapset heti syvään metsään. Nykyisen leveän tien asemesta
kulki sen läpi vain kapea ratsutie Ljungarsin linnaan ja Satakunnan
sisämaahan. Tämä tie, taikka pikemmin polku, joka nykyään ei kelpaisi
huonoimmallekaan kylälle, oli kuitenkin siihen aikaan yleinen kulkutie
sisämaan ja rannikon välillä. Se täytti auttavasti tarkoituksensa,
sillä ainoastaan talvella käytettiin ajokaluja, jota vastoin suvella
melkein aina sekä ihmiset että tavarat sälytettiin veneesen tai hevosen
selkään.
Kun matkue oli hetken aikaa seurannut tietä ja jokivartta, tarttui
Taavi Beatan hevosen ohjaksiin, talutti sitä vasemmalle ja seurasi
tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kulki erämaahan. Toiset tulivat
perässä, ja ennen pitkää katosivat kaikki jäljet, joista olisi
voinut huomata ihmisjalan joskus polkeneen näitä yksinäisiä
seutuja. Lehtimetsä tiheni, kuuset tuuhenivat, hongat kävivät yhä
suuremmoisemmiksi. Suunnattomat lahonneet puunrungot sulkivat tien
joka askelella. Katajapensaat tulivat yhä läpipääsemättömämmiksi,
ja hetteisiä paikkoja täytyi tuon pienen matkueen useasti kiertää.
Ikäänkuin lisätäkseen tienoon jylhyyttä, pisti kaikkialta esiin
sammaleisia kallioita ja suuria vyörykiviä. Tavan takaa tapasi
kiviröykkiöitä, joissa jalka liukastui, sillä kuivana sydänkesänäkin
pysyivät ne alati kosteina tiheitten puitten latvojen siimeksessä.
Tässä erämaassa oli kuitenkin eloa, jota suurin osa Suomen metsistä
nykyään on vailla. Melkein joka askeleella pyrähti metso tai teeri
pensaikosta. Kettuja ja ilveksiä, jäniksiä, näätiä ja oravia vilisi
kaikkialla. Täältä kuului kumeata mörinää, jonka saattoi selvästi
erottaa koskien kohinasta. Taavi katseli tätä riistan viljavuutta
tottuneen metsämiehen tyyneydellä ja antoi vain Beatalle pienen
ällistyneen jäniksenpojan, jonka hän kaappasi ohimennessään kiinni.
Enempää ei tarvittukaan, että pikku tyttö pysyisi hyvällä tuulella,
mutta Birger tuli levottomaksi ja toivoi, että hän olisi seurannut
Inkeri muorin neuvoa ja pysynyt kiltisti kotona.
Aina siitä saakka, kuin he poikkesivat metsään, tuntui hänestä, kuin
ei heitä enää olisi ollut neljä vaan viisi henkeä tuossa pienessä
matkueessa. Milloin näytti köyryselkäinen ukko kulkevan heidän
edellänsä tietä näyttämässä, milloin taas oli siinä pieni tyttö, joka
katseli häntä niin kummallisesti pitkän hongan kellertävän rungon
takaa. Väliin taas oli hän kuulevinaan emintimänsä huutavan häntä
nimeltä. Ja kun hän kääntyi taaksensa katsoakseen kuka siellä oli, niin
hän oli selvästi kuulevansa isänsä sotaratsun hirnuvan ja vähän matkan
päässä oikealla vilahdukselta näkevinänsä ritarin korkean kypärin
tuuhean kuusen takaa.
-- Jaakko, -- kuiskasi hän, jottei Taavi ja sisar huomaisi hänen
pelkoansa, -- etkö kuullut ikäänkuin joku olisi huutanut metsässä?
-- Kyllä minä kuulin, -- vastasi Jaakko tyynesti; -- se oli ilvessusi
jossakin tuolla korvessa.
-- Mutta etkö sinä näe mitään tuon pitkän kuusen vieressä?
-- Minä näen, että oksalla riippuu valkoinen sammalparta, -- vastasi
kalastaja yhtä tyynesti. -- Nuori herra ei varmaankaan koskaan ennen
ole kulkenut metsissä? Pelottaako nuorta herraa?
-- En minä pelkää, -- sanoi poika hämillänsä; -- mutta minä ajattelin,
että täällä mahdollisesti olisi muitakin paitsi meitä ja... katsos, nyt
kulkee se pieni valkoinen tyttö taas edellämme!
Jaakko nyökkäsi yhtä välinpitämättömästi päätään ja arveli, että
täällä sitä kyllä sai nähdä jos jotakin, jota ihmiset eivät oikein voi
ymmärtää, mutta hän tahtoi antaa nuorelle herralle hyvän neuvon. Jos
vain tekee ristinmerkkinsä, eikä välitä kaikista pikkuseikoista ja
antaa reippaan laulun kaikua ilmassa, niin kyllä aaveet saapi ajetuksi
pakosalle.
Ja ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää sanansa todeksi, rupesi hän
kovalla äänellä laulamaan vanhaa laulua. Sen puoleksi pakanallinen
sisällys sopi hyvin yksitoikkoiseen, koruttomaan ja surulliseen
säveleesen:
Mariatta neito nuori
Meni piennä paimenehen,
Sukat säärissä punaiset,
Kultanauhat kulmillansa.
Metsä synkkä!
Älä tule!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Mariatta pieni piika
Näki marjasen mäellä;
Marjanen mäellä huusi,
Puola karjui kankahalla.
Metsän marja!
Sulje huulet!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
"Tule, neito, noppimahan,
Punaposki poimimahan,
Ennen kuin etana syöpi,
Mato maahan kaateleepi."
Metsän ääni!
Älä kuule!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Mariatta tuhma tyttö
Luuli puolan poimivansa;
Tuo oli Tapion helmi,
Mielikin hely hopea.
Metsän lahja!
Älä luule!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Mariatta, Mariatta!
Minne karjasi kadotit?
Lehmät on tarhassa Tapion,
Mielikin lukon takana.
Metsän orja
Itse ole!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Hyvää tarkoittaen lauleli vanha kalastaja lauluansa kaiusta huolimatta,
joka kaikilta suunnilta kajahteli sekä kallioista että puista, ja
ikäänkuin vastaili hänelle moninkertaisin sanoin ja sävelin. Mutta
Birgeriä ei hänen laulunsa rohkaissut, päinvastoin rupesi häntä yhä
enemmän kammottamaan. Hän oli nyt aivan selvästi näkevinään saman
valkopukuisen tytön punaisissa sukissa ja hopeanauha hiuksissa
juoksevan heidän rinnallaan metsässä ja kumartuvan poimimaan marjoja
mättäiltä. Mutta hän häpesi enää ilmoittamasta pelkoansa. Kenties
ne olivatkin vain koivujen valkoiset rungot, joita tuuli taivutteli
synkkien kuusten takana.
Silloin pysähtyi Taavi ja nosti Beatan alas hevosen selästä, sillä
loppumatka oli kuljettava vuoren ylitse ja rämeikön poikki, missä ei
voinut ratsastaa. Hevoset sidottiin kiinni puihin, pantiin paikka
merkille ja jatkettiin jalkaisin matkaa kovin kolkon seudun läpi.
Taavi ja Jaakko saivat nyt usein käsivarsillaan kantaa noita ylhäisiä
lapsia rotkojen ja liejujen yli. Tämä oli heille jotain aivan uutta,
sillä heillä ei ollut käsitystäkään ollut semmoisesta kulusta. Yksin
Birgerkin olisi ollut kovasti huvitettu matkasta, jos hän olisi voinut
olla katselematta ympärilleen ja näkemättä milloin mitäkin, mikä näytti
hiipivän heidän rinnallaan tai edellään kivien ja puitten takana.
Vihdoinkin he tulivat kauniille aukealle paikalle, jossa oli tasainen
ruohokenttä vuoren juurella. He olivat nyt päässeet matkansa perille.


7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen tytön
kanssa.

Ennenkuin sisämaan vedet Kokemäenjokea myöten ehtivät mereen, täytyy
niiden katkaista Kyrönselkä, joka muodostaa niiden luonnollisen
rajavallin lännen puolella, ja ne etsivät sen vuoksi syvimmän
laaksouoman tämän selän ja kaakosta tulevan Salpausselän välillä, joka
on vedenjakajana etelässä. Tähän ihanaan, vuoriseen, mutta silloin
vielä hyvin autioon seutuun Taavi vei pienen seuransa. Hänellä oli
syynsä miksi hän valitsi lyhimmän ja vaivalloisimman tien, vaikka oli
tarjona toinen, jonkun verran pidempi, mutta samalla mukavampi, jota
tavallisesti ne harvat metsästäjät kulkivat, jotka toisinaan kävivät
tässä metsänriistasta rikkaassa vuoriseudussa. Taavi oli nimittäin
huomannut, ettei pääse yhtä nopeasti kulkemaan, kun on nuori neiti
hoidettavana, kuin yksinänsä kuljeksiessa ketterillä pojanjaloilla.
Aurinko rupesi jo kallistumaan lännen puoleen, ja kostea viileys, joka
kukkastuoksun kanssa huokui vuorenrinnettä ylöspäin, ilmaisi selvästi,
että iltasumut jo nousivat alhaalta laaksoista.
He tulivat nyt notkoon, jonka pohjalla lirisevä puro, keltaisten
leinikköjen ja sorsankukkien ympäröimänä, kuljetti läheisiltä vuorilta
valuvan veden virtaa kohti Puron ja sen rehevien, vihreitten rantojen
yli leijaili jo ohut, tuskin näkyvä sumuharso. Puron toisella puolella
laajeni notko kauniiksi noin viidenkymmenen askelen pituiseksi
ruohokentäksi, mutta vastapäätä oleva kukkula joka oli mäntyjen
peitossa, esti taas edemmäksi näkemästä.
-- Katsokaa, tuolla on mökki! -- huudahti Beata.
-- Ja tuolla mökin ovella seisoo valkoinen tyttö! -- virkkoi
Birger miltei yhtä haavaa, iloiten siitä että hän tapasi muitakin
ihmisolentoja tässä erämaassa, sillä niinkuin lukia jo on huomannut,
tuntui yksinäisyys hänestä hiukan kammottavalta.
Taavi nyökkäsi päätään hymyillen ja nosti Beatan puron yli. Saman
tempun teki Jaakkokin Birgerille. Kuljettiin sitte ruohikon yli, mutta
vaikka lapset olisivat tähystelleet kuinkakin tarkasti, niin eivät he
voineet enää erottaa ei ihmisiä eikä liioin ihmisasuntojakaan. Se, mitä
Beata oli mökiksi luullut, olikin vain suuri punertava kallionlohkare,
taikka oikeastaan kaksi kallionlohkaretta, sillä se oli haljennut
kahtia. Molemmat lohkareet näyttivät niin höllästi riippuvan lähimmällä
jyrkänteellä, että pelkäsi joka hetki niiden syöksyvän laaksoon. Tämän
lohkareen yläpuolella kasvoi vanha katkolatva petäjä, joko sitten tuuli
oli sen latvan taittanut tai vielä luultavammin raskaat kinokset sen
painollaan katkaisseet, kinokset, jommoisia lumisina talvina keräytyy
havupuihin, ja jotka useinkin murtavat puunrungon tai oksia, kun
suoja tulee ja kosteus tekee lumen kahta vertaa raskaammaksi. Jonkin
sellaisen tapaturman jälkeen näytti puun koko jäljellä oleva elinvoima
kokoontuneen yhteen sivuhaaraan, joka -- paksuna kuin hirsi kurottihen
kallion yli ja loi siihen omituisen varjon, joka etäämmältä katsoen
sai aikaan sen näköhäiriön, että luuli sitä punaiseksi tai ruskeaksi
rakennukseksi.
-- Nyt olemme perillä, -- sanoi Taavi osottaen kalliota.
Lapset avasivat silmänsä suuriksi, sillä he olivat odottaneet, jotakin
aivan eriskummaista, mutta he eivät voineet nähdä mitään muuta kuin
suuren kiven ja vankan puun.
-- Missä Junkkarin lähde sitten oikeastaan on? -- kysyi Beata. Hän
oli kuvitellut mielessään, että ainakin tämä ihmeellinen sukumuisto,
josta hän oli kuullut puhuttavan varhaisimmasta lapsuudestaan saakka,
olisi jokin komea väliaste Ljungarsin linnan kaivon ja Myllyrannan
myllynsulun välillä.
-- Tässä, -- vastasi Taavi, ja asettui kallion halkeaman eteen.
Tämän halkeaman pohjalta pulppusi kirkas vesisuoni, siitä vesi
keräytyi pieneen luonnolliseen altaasen kallion juurelle ja valui sen
reunojen yhtä rinnettä myöten ruohokentälle, jossa se vihdoin loi
kristalliaarteensa lorisevaan puroon.
-- Siinäkö kaikki tyynni? -- kysyi Beata uudelleen ja hänen äänensä
ilmaisi pettymystä.
-- Ei se mikään järvi ole, -- vastasi Taavi sävyisästi, -- mutta kaunis
lähde se on, ja merkillinen lähde se on Beatan suvulle, sen ovat äiti
ja Renata usein meille kertoneet. Niin kauan kuin Ljungarsin herrat
juovat tästä lähteestä, on heidän sukunsa oleva voittoisa sodassa, ja
rikas ja mahtava rauhan aikana. Mutta joka kerta kun tapaturma kohtaa
heitä, kuivuu lähde joksikin aikaa ja ehtyy kenenkään tietämättä
kokonaan. Kerran eräänä aamuna, kertoi äiti, oli lähde kerrassaan
kuiva. Seuraavana yönä nousi myrsky, ja linna paloi äkkipikaa poroksi.
Siitä on nyt kolme-, neljäkymmentä vuotta kulunut, mutta äiti muistaa
sen vallan hyvin, vaikka hän olikin lapsi, kun Knuutti herra vainaja,
Beatan isoisä, kaatui Brunkebergin tappelussa, ja hänen oma veljensä,
Åke herra, joka oli Tanskan kuninkaan puolella, pisti hänet keihäällä
kuoliaaksi. Mutta kerrotaan, että samassa kun Knuutti herra kaatui, hän
löi tapparallaan Åke herraa vasten kypärää, niin että kirveen varsi
taittui, ja silloin Åke herra kaatui samalla hetkellä kuin Knuutti
herrakin. Silloin, sanoi äiti, oli lähde neljä viikkoa vallan kuivana,
vaikka satoi taivaan täydeltä. Mutta kaksi Ljungarsin herraa vuodatti
sen sijaan sydänverensä Tukholman tanterella.
-- Niin, -- sanoi Birger, -- ja kun minun äitini kuoli neljä vuotta
sitten, oli keväinen aika ja lumi suli, mutta lähde oli kuivana,
ikäänkuin ei olisi ollut pisaraakaan vettä kolmen peninkulman matkalla.
Isälläni oli tapana joka aamu lähettää silmäpuoli Botvid noutamaan
lähteestä vettä, sillä muuta vettä ei isäni tahtonut juoda. Mutta
Botvidista oli ikävä ratsastaa niin pitkää matkaa, ja kerran hän
toi vettä lähimmästä kaivosta. Isäni huomasi sen heti ja hirtätti
Botvidin pitkään koivuun linnan portin eteen. Minä muistan sen vielä
niin selvästi, minä itkin koko päivän, sillä Botvid oli tehnyt minun
parhaan puuhevoseni, ja tuntui niin ilkeältä nähdä hänen roikkuvan kuin
variksenpelättimen siinä pitkässä puussa. Mutta kun äitipuoleni tuli
linnaan, niin hän sanoi joka kerta kun isäni joi vettä, että Junkkarin
lähteen vesi oli epäterveellistä, koska se maistui niin raudalle, ja
siitä ajasta aikain isäni rupesi juomaan muuta vettä.
-- Ja siitä ajasta aikain on Bo herra noiduttu, -- mutisi Jaakko,
katsahtaen varovasti ympärilleen, olisiko joku sivullinen sattumalta
lähitienolla kuuntelemassa. Onneksi eivät lapset kuulleet tätä
loukkaavaa mutinaa, sillä molemmat sanoivat, että he tahtoisivat juoda
lähteestä.
Taavi toi pari leveätä rentukan lehteä ja tarjosi niitä
juoma-astioiksi, jota tarkoitusta varten niitä tarvitsi vain hiukkasen
taivuttaa. Vesi maistui todellakin hyvin raudalta, mutta se ei estänyt
Ljungarsin lapsia juomasta esi-isiensä juomaa.
Birger henkäisi syvään ja ojensi itseänsä ihmeteltävän miehekkäästi,
ikäänkuin hänestä äkkiä olisi tullut toinen mies. Hänestä tuntui tällä
haavaa, ikäänkuin hän olisi voinut tarttua vaikka karhua niskasta
kiinni. Mutta Beataan se vaikutti vähemmän ihmeteltävästä, sillä hän
tunsi paikalla kovaa nälkää. Sen vuoksi otettiin eväät esille, voita,
leipää, juustoa ja maitoa, joka maistuikin erinomaisen hyvältä päivän
vaivojen jälkeen viileässä iltailmassa ja kauniilla kukkulalla kallion
rinteessä.
-- Minkä tähden lähde ja kallio on kuvattuna Ljungarsin vaakunassa? --
kysyi Beata, iloisesti natustellen hyvää tuoretta juustoa.
-- Vanha mänty ja valkoinen tyttö ovat myöskin siinä, -- vastasi
Birger. -- Sen on Renata kertonut meille tuhat kertaa.
-- Luulen kyllä, että hän on sen kertonut, -- sanoi Beata hätäisesti,
-- mutta se on satu ja kauniita satuja minä kuuntelen mielelläni
useampaankin kertaan.
-- En tiedä, olisikohan oikein kertoa sitä juuri tällä paikalla, --
sanoi Birger ja katseli vähän hämillään ympärilleen.
-- Juuri täällä minä tahdon sen kuulla, -- intti Beata, joka ei tapansa
mukaan juuri helpolla luopunut siitä, minkä kerran oli päähänsä saanut.
-- Juuri täällä! Ja kun sinä kerrot, niin minä katselen punaista
kalliota ja tuota rumaa vanhaa mäntyä ja kuuntelen kuinka lähde loiskii
kiviä vasten. Silloin minä ajattelen, että Ljungarsin valkoinen tyttö
seisoo lähteen reunalla ja viittaa meille, niinkuin hänen ennen
sanottiin tekevän Ljungarsin lapsille. Mutta alotappas kerrankin! Miksi
sinä katselet niin kummallisesti kalliota? Birger, muistatko, kuinka
isällä on tapana sanoa: Olet Ljungars ja kuitenkin pelkuri!
Ja iloinen lapsi piirsi etusormellaan pienen ympyrän ilmaan, kuten
tehdään, kun tahdotaan saattaa toista häpeämään. Mutta Birger katseli