Ljungarsin taru - 04

kalliota, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, ja hänen
vilkas mielimielikuvituksensa oli heti valmis toteuttamaan sisaren
leikillisiä sanoja. Aurinko oli muuttanut asentoa ja valaisi ihanilla
iltasäteillänsä vanhaa mäntyä, joka nyt tykkänään varjosti kallion
keskiosan. Tiheitten havujen lomista pääsi kirkas, punertava valonsäde
tunkeutumaan esiin ja punasi usvan, joka keveänä kohosi kosteasta
maasta. Birger oli taaskin näkevinänsä tuon valkopukuisen tytön haamun,
jonka hän jo monta kertaa ennen oli luullut nähneensä, ja hän seisoi
nyt lähteen partaalla ja viittasi hänelle.
-- Näetkö, Beata? huudahti hän. -- Tuolla -- tuolla, aivan kallion
juurella!
Sen sijaan että olisi vastannut, Beata hypähti pystyyn ja muutamassa
sekunnissa hän oli osotetulla paikalla. Hän asettui nauraen samaan
asentoon kuin hän arveli Birgerin kuvittelevan mielessänsä tuota
salaperäistä haamua ja viittasi hänelle juhlallisesti kädellänsä. Mutta
Birger joka oli jäänyt kunnaalle, huudahti kauhistuneena, sillä nyt
hänestä näytti aivan kuin kaksi olentoa olisi seisonut kalliolla.
-- Beata, Beata, -- huudahti hän, -- kaikkien pyhimysten nimessä, tule
pois sieltä! Hän seisoo aivan sinun vieressäsi ja viittaa kädellään,
samoinkuin sinäkin.
-- Jos hän seisoo täällä, niin olen minä nippasilla hänen kanssansa, --
jatkoi Beata yhtä pelottomasti ja huitoi käsillään ympärilleen, oikein
selvästi osottaakseen kuinka vähän hän huoli veljen kuvitelmista.
Silloin Birgeristä näytti ikäänkuin Beata olisi lyönyt suoraan läpi
utukuvan tämän vähääkään siitä muuttumatta. Se vain yhä viittasi
hänelle puolittain surullisesti, puolittain käskeväisesti. Lähteen
lirinä, joka äskettäin kuului vielä aivan selvästi, sitten kun lintujen
laulu lakkasi metsässä ja tuuli herkesi suhisemasta puitten latvoissa,
heikkeni heikkenemistänsä ja vihdoin hiljeni kuulumattomiin.
Samassa tuli Taavi, joka Jaakon kanssa oli poiminut lapsille mustikoita
läheisestä mäestä. Hänen läsnäolonsa rohkaisi Birgerin mieltä. Yhdessä
he menivät kalliolle, eivätkä nähneet siellä mitään tavatonta, kuten
helposti saattoi ymmärtääkkin. Beata vain huimasti juoksenteli nippaa
Birgerin kummituksen kanssa.
-- Ljungarsin tyttö! Ljungarsin tyttö! -- huuteli hän vallattomasti. --
Jos mielemmin tahdot olla piilosilla, niin sano missä olet.
-- Nyt se seisoo vuorella, -- virkkoi Birger, näyttäen sormellaan sitä
ylännettä, jonka yli he olivat tulleet laaksoon. Samallainen ilmiö,
joka syntyy auringonsäteen taittuessa usvan läpi, näytti puitten
lomissa saavan aikaan tämän harhanäyn. Taavi ja Beatakin saattoivat nyt
selvästi nähdä valkoisen tytön viittaavan kädellänsä.
-- Parasta on, että lähdemme heti kotimatkalle, alkaa olla jo myöhä, --
sanoi Taavi.
-- Mutta kuka tuolla vuorella seisoo? -- kysyi Beata, enemmän
ihmeissään kuin hämmästyneenä huomatessaan, että Birgerin näky oli
käynyt toteen.
-- Hän se on, -- sanoi Taavi totisesti.
-- Kuka hän? Onko se joku paimentyttö, joka on eksynyt metsään?
-- Ei, se on Ljungarsin tyttö, jota sinä itse huusit. Sitä sinun ei
olisi pitänyt tehdä. Minä olen usein nähnyt hänet täällä, ja monasti
hän on vienyt minut harhateille, sillä sellaisiin olentoihin ei voi
koskaan luottaa.
-- Tule, Taavi, ratsastetaan takaisin myllyyn. Ei suinkaan hän tee
meille mitään pahaa?
-- Sitä minä en luulisi. Tavallisesti ei häntä koskaan näe saamatta
jälkeenpäin jotakin mielipahaa. Mutta se ei mitään merkitse, niin kauan
kuin lähteestä vettä juoksee.
-- Niin, juokaamme vielä kerran lähteestä! Mutta... missä on lähde?
Tämän kysymyksen tekivät kaikki kolme yhtä haavaa. Taavi hieroi
silmiänsä, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein hereillä. Sillä
lähteestä, joka äsken vielä niin rattoisasti lorisi, ei ollut enää
jälkeäkään nähtävänä. Kosteat pikku kivet vain olivat vielä paikoillaan
ja pienet vaalean vihreät sammaleet, jotka kasvoivat sen partailla.


8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä
sillä aikaa myllyllä tapahtui.

Taikausko on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä sitä koskaan saada täysin
poistetuksi, min kauan kuin maailma pysyy pystyssä. Se muuttaa vain en
aikoina muotoansa. Tämän kertomuksen aikana ei katolinen oppi ollut
voinut hävittää juuria myöten vanhaa pakanallista taikauskoa Suomesta.
Se päinvastoin oli vain sitä kartuttanut omilla lisäyksillänsä, ja
sentähden olikin kansanusko maassa vielä vähää ennen uskonpuhdistusta
-- ja paikoittain vielä paljoa myöhemminkin -- omituinen pakanallisen
ja kristillisen taikauskon sekoitus. Kuninkaat ja päämiehet, piispat
ja oppineet uskoivat ja luottivat taikoihin ja loitsuihin, noitiin
ja peikkoihin, veden ja metsän haltioihin. Uskonto itsessäänkin
oli suurimmaksi osaksi täynnä tarinoita pyhästä Erikistä, pyhästä
Olavista, pyhästä Brigitasta, pyhästä Henrikistä, pyhästä Hemmingistä
[Piispa Hemmingin luut pantiin arkkuun Turussa vuonna 1514, joten
hän puolittain sai pyhimyksen arvon. Mutta sitä varten vaadittiin
vielä "kanonisatsionia" eli Rooman paavin juhlallista julistusta,
joka ei ehtinyt tapahtua, ennenkuin uskonpuhdistus teki turhaksi
kaikki sellaiset hankkeet.] ja lukemattomista muista pyhimyksistä,
heidän jäännöksistänsä ja ihmeistä, jotka heidän haudoillansa olivat
tapahtuneet. Mitä sitten saattoi herkkäuskoiselta kansalta odottaa,
jota pidettiin joko tahallaan taikka ilman mitään erityistä tarkoitusta
mitä suurimmassa tietämättömyydessä? Ketään ei siis ihmetyttäne,
että vanha kalastaja ja köyhä myllärinpoika uskoivat metsässä olevan
pakanallisia kummituksia yhtä varmasti, kuin että pyhän Henrikin luut
olivat parantaneet sokeita ja halvatuita. Ja jos ylhäisten herrojen
lapset tiesivätkin vähän enemmän kuin he, niin oli heidän suurempi
tietonsa vain siinä, että he olivat saaneet kuulla koko joukon
kummallisia sukutaruja, joita ei koskaan puuttunut ja joita pidettiin
jonkinmoisena uutena uskonkappaleena vanhoissa ritarilinnoissa.
Voisipa mennä vieläkin pitemmälle: saattaisi sanoa, että kaikkea
sitä ihmeellistä taikuutta, joka valistuneempina aikoina on kauan
aikaa sitte kadottanut kaiken luottamuksen, ei tänä aikana ainoastaan
uskottu, vaan sitä oli todenteolla olemassakin, sentähden, että sitä
uskottiin. Mutta koska sellainen väitös varmaankin saattaisi vain
useimmat lukijat säälien hymyilemään, niin lienee parasta, että kukin
saa olla omaa mieltänsä siinä asiassa. Katsokaamme nyt vain, kuinka tuo
pieni matkue käyttäytyi Junkkarin metsässä, kun he huomasivat, että
lähde aivan äkkiä ja heidän suureksi hämmästykseksensä oli kuivunut.
Että sellainen tapahtuma voisi riippua lähteensuonen satunnaisesta
tukkeumisesta, ja siis yhtä luonnollisista syistä kuin vielä meidänkin
päivinämme niin valtavat vesisuonet kuin Motalan virta ja Kyrön koski
tukkeutuvat ja näyttävät kuivuvan, ei juolahtanut kenenkään mieleen,
sillä kaikki tiesivät, kuinka läheisessä yhteydessä tämä lähde oli
Ljungarsien kohtalon kanssa. Ei kukaan tässä pienessä seurassa epäillyt
hetkeäkään, ettei varma tapaturma piakkoin kohtaisi tuota jalosukuista
väkeä, Mutta milloin, missä ja millä tavalla, sitä ei kukaan tiennyt,
ellei tuo aaveentapainen valkea tyttö, joka yhä viittaili mäellä.
Kun Taavi oli varma siitä, etteivät hänen silmänsä häntä pettäneet, ja
että lähde oli kuivunut, välähti hänen mieleensä, että hän ehkä voisi
ehkäistä onnettomuuden varoittamalla Ljungarsin linnan asujamia. --
Tulkaa -- sanoi hän, -- rientäkäämme heti linnaan. Ei sinne ole pitempi
matka kuin myllyynkään, ja tie on mukavampi, kuin se jota myöten tänne
kuljimme.
-- Mutta sittenhän meidän täytyisi jäädä yöksi linnaan, -- sanoi Birger
levottomasti.
-- Niin täytyisikin, -- sanoi Taavi, -- mutta minä menen sieltä
Myllyrantaan, jottei äiti luulisi karhujen repineen meidät hengiltä, ja
huomenna tulen minä hakemaan teitä takaisin meille.
-- En minä mene linnaan, minä tahdon mennä myllyyn, -- selitti Beata
näppärästi ja päättäväiseen tapaansa.
-- En minäkään tahdo mennä linnaan, ennenkuin isä tulee takaisin,
-- jatkoi Birger ajatellessaan äitipuoltaan, jota molemmat lapset
vaistomaisesti pelkäsivät.
Taavi mietti hetkisen ja näytti olevan hyvin taipuvainen yksin
lähtemään Ljungarsin linnaan ja jättämään lapset Jaakon suojaan. Mutta
tätä tuumaa kohtasi yhtä jyrkkä vastustus. Kuinka hän hennoisi jättää
suojattinsa niin myöhään illalla keskelle synkkää metsää, varsinkin kun
tässä metsässä oli yliluonnollisia olentoja, joista ei oikein tietänyt,
pitäisikö niitä ystävinä vaiko vihamiehinä pitää.
-- Palataan sitten samaa tietä kuin tulimmekin, -- sanoi Taavi
nyreissään. -- En ollenkaan usko, että valkoinen tyttö aikoo mitään
pahaa Ljungarsin lapsille. Katsokaa, hän viittaa meitä tulemaan.
Seuratkaamme häntä, ja jos hän aikoo viedä meitä harhateille, niin
lupaan minä pitää silmäni auki.
Kaikki neljä lähtivät nyt viipymättä kotimatkalle. He tulivat purolle,
astuivat ylös kukkulalle, ja kulkivat rotkojen poikki. Yhä vielä
kävi valkoinen tyttö heidän edellänsä. Niin, toisinaan hän näytti
olevan niin lähellä kallionkielekkeen tai tuuhean kuusen takana, että
selvästi erotti hänen tavattoman kauniit, kalpeat, mutta veitikkamaiset
kasvonsa, hänen kellertävät hiuksensa, hopeanauhan hänen otsallaan,
hänen punaiset sukkansa ja hänen valkoisen hameensa poimut sekä leveän
kultavyön, jolla hän oli vyöttänyt hameensa. Marjatan laulu kaikui
vielä Birgerin korvissa.
Hyvässä seurassa tottuu sentään kaikenmoiseen, joka yksinään ollen
näyttää pelottavalta, eikä pienessä valkoisessa tytössä itsessänsä,
joka tuskin näytti neljää, viittä vuotta vanhemmalta, ollut mitään
pelkoa herättävää. Ihmeteltävän ketterästi hän pujahti kivikkojen yli,
jotka tuottivat niin paljon vaivaa olennoille, jotka olivat lihaa ja
verta. Rotkot ja kalliot hidastuttivat yhtä vähän hänen kulkuansa, kuin
usvaa, joka suosta kohoaapi. Paksut puunrungot näyttivät ikäänkuin
tunkeutuvan hänen läpitsensä, kun hän savuna kiiti niiden ohitse, ja
kun hän leijaili pensaikon yli, niin näytti siltä kuin hänen hameensa
lieve olisi tarttunut katajapensaasen, mutta se olikin vain hämähäkin
verkko, joka hohti valkoiselta, sillä runsas iltakaste oli ripotellut
siihen hienoja helmiänsä.
He olivat nyt tulleet sille paikalle, jossa hevoset olivat kiinni
sidottuina, ja Siivo, joka vastoin hidasta luontoansa näytti huonosti
viihtyvän yksinäisyydessä, hirnahti ilosta, kun seurue palasi takaisin.
Tuota pikaa olivat Birger ja Beata taas hevosten selässä, ja matkaa
jatkettiin, ruohon käydessä yhä kosteammaksi kasteesta ja sumujen
noustessa yhä sakeampina alangoista. Oltiin heinäkuun puolivälissä,
eikä tarvinnut siis pelätä pimeätä. Mutta kevyt hämäräharso, joka
verhosi seutua, himmeni melkoisesti tiheän metsän puitten varjossa.
Taavi oli hyvillään, kun täysikuu nousi, suurena ja punaisena kuin
kiiltävä vaskikilpi, taivaanrannalle ja valaisi siellä täällä
aukeammilla paikoilla kasteen peittämää kanervikkoa ja niljakkaita
kallioita.
Yhtäkkiä seisahtui Siivo, liipotti korviansa, eikä suostunut kulkemaan
eteenpäin. Nyt Beata vuorostansa pelästyi. Jo kauan sitten hän oli
toivonut olevansa kotona Myllyrannan myllytuvassa.
-- Mitä nyt? -- sanoi Taavi ja taputteli uskollisen eläimen kaulaa. --
Mikä sinun on, Siivo? Jos vainuat sutta tuolla pensaikossa, niin luota
minuun, poikaseni; emme me mokomia otuksia pelkää.
Hevonen pärski eikä liikahtanut paikaltansa.
Birger selitti omalla tavallansa hevosen vastahakoisuutta. -- Katsokaa,
-- sanoi hän, -- valkoinen tyttö ei käy enää meidän edellämme. Hän on
pysähtynyt vähän matkan päähän oikealle ja viittaa meitä seuraamaan
itseänsä.
Taavikin näki -- taikka oli näkevinänsä -- että leijaileva utukuva,
joka tähän asti oli liidellyt heidän edellänsä, seisoi liikkumatta
sanotulla paikalla, ikäänkuin kehottaen heitä kulkemaan toista tietä.
Tässä paikassa loisti kuu puitten välistä; ja vaikka saattoi nähdä
kultavyön kimmeltävän, niin kuitenkin kuvastui utukuvan ruumiin läpi
korkean kuusen sammaleinen runko, jonka ihmiskädet olivat karsineet
aina ylös saakka, ja jättäneet ainoastaan pienen töyhdön ylimpään
latvaan. Sillä tavalla meneteltiin usein entiseen aikaan ja vielä
nytkin joskus raivaamattomissa seuduissa, niin että matkanneella
olisi merkki ja tienviitta, kun hän pysähtyy epätietoisena oikeasta
suunnasta. [Sellaisia "tikkakuusia" käytetään vielä tänäkin päivänä
rannikolla merimerkkeinä.]
-- Ei, kiitoksia paljon, -- sanoi Taavi suuttuneena, -- sinä olet
viekoitellut minut monasti ennen suohon, enkä minä enää anna peijata
itseäni. Hei, Siivo! Etkö häpeä, vanha narri, kun annat peikkojen
vietellä itseäsi oikealta tieltä?
Mutta Siivo ei taipunut. Beata rupesi itkemään, vaikka hän olikin
Ljungarsin sukua. Birger huomautti hyvin viisaasti, että joskin ei
voitaisi luottaa valkoiseen tyttöön, niin voisi ainakin antaa hevosen
seurata omaa tahtoansa, sillä varmaankin se halusi yhtä mielellään kuin
muutkin kotiin myllyyn.
Kun ei muu auttanut, niin Taavin täytyi seurata viittausta, mutta pyhän
Priitan nimessä hän vannoi, ettei hän astuisi askeltakaan edemmäksi,
jos hän huomaisi, että tuo valkoinen lempo tahtoi ilveillä hänen
kanssansa. Hän poikkesi siis vastahakoisesti oikealle karsittua kuusta
kohti, ja tuskin hän oli kääntynyt sinne päin, kun Siivo taas iloisena
lynkytteli samaan suuntaan.
Taavin suureksi hämmästykseksi tuli pieni matkue nyt entistä
mukavammalle polulle, vaikka hän luuli voivansa vannoa, että kuusi
oli aijottu talvitienviitaksi, mutta kesällä varoitukseksi kulkijalle
läheisestä pohjattomasta suosta. Suo oli tosin paikallansa, sen
huomasi kyllä usvasta ja omituisesta savunsekaisesta ilmasta, jota
öiseen aikaan nousee sellaisista paikoista. Mutta sen reunaa pitkin
kulki tasainen ja kova nurmikko, jolla sekä hevoset että jalkamiehet
saattoivat turvallisesti kulkea. Utukuva leijaili taas heidän edellänsä
entistään kirkkaampana kuun valossa, sillä puut eivät enää sitä
himmentäneet, ja Taavista tuntui, kuin maa olisi tasoittunut sen
askelten alla. Niin oivallista ratsastustietä ei hän koskaan ennen
ollut huomannut Junkkarin nevalla. Kuitenkaan ei hän täydellisesti
luottanut valkoiseen tyttöön ja piti tarkkaa vaaria kuun asennosta
ja virran etäisestä kohinasta, ollakseen varma suunnasta. Hän päätti
siitä, että he kiersivät kaaressa tavallisen tien sivua ja vaikka
kiertotie olikin pitempi, niin tuli tien pituus korvatuksi sen kautta,
että maanlaatu salli heidän nopeammin kulkea eteenpäin.
Suureksi iloksensa Taavi huomasi koskien kohinasta, joka kuului yhä
lähempää, että heidän tiensä kaareutuikin oikealle taholle, ja turhaan
hän oli pelännyt, että suo tai muut vastukset keskeyttäisivät heidän
matkaansa. Lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tavallisella polulla olisi
ollut mahdollista, tuli Myllyrannan myllyn aukea seurueen näkyviin.
Täällä hävisi valkoisen tytön haamu, joka tähän asti oli ollut heidän
oppaansa, ja katosi kokonaan vähän matkan päässä myllystä, ikäänkuin
sen alue olisi tähän loppunut.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Taavi ja hänen suojattinsa saapuivat
väsyneinä ja unisina, mutta terveinä ja eheinä myllyyn. Mutta hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki koko kylänväen jalkeilla,
varustettuna jousilla, keihäillä, lohiahraimilla, ja muilla kiireessä
hankituilla aseilla. Suurempi oli toki ilo ja ihmetys tuvassa, kun
myllynväki ja kylännuoriso näkivät tuon pienen seurueen lähenevän aivan
toiselta taholta, kuin mistä heitä oli odotettu tulevan, sillä valtatie
lähteeltä oli myllyn itäpuolella. Inkeri ja Renata olivat aivan
suunniltansa; he tempasivat lapset hevosten selästä, syleilivät heitä,
itkivät, nauroivat ja puhuivat yhtä haavaa, niin että Taavi rupesi jo
toden perästä pelkäämään, että valkoinen tyttö taikakeinoineen oli
vienyt nämät kunnon ihmiset järjiltä.
-- Mitä tämä tietää? -- huudahti hän. -- Miksikä te olette näin
myöhäiseen liikkeellä ja koko väki aseissa?
-- Miksikä? -- toistivat Renata ja Inkeri yhtä haavaa koettaen huutaa
toinen toistaan äänekkäämmin. -- Pyhät armahtakoon meitä, vieläpä hän
kysyy, tuo tuo nulikka, senkin suden penikka! Jumala siunatkoon teitä,
lapset, kun taas olette onnellisesti kotona. Mutta sen minä sanon,
Taavi, että jos olisin mies, niin sinä saisit maistaa hyvää vuoden
vanhaa koivurieskaa, poika! Kuinka sinä voit viipyä niin myöhäiseen
Ljungarsin lasten kanssa ja pelottaa meitä, köyhiä ihmisparkoja, vallan
kuoliaaksi teidän takianne! Sitä paitsi saamme kai maksaa muutaman
haarikan olutta, ennenkuin saamme kylänväen tyydytetyksi, kun se
teidän tähtenne on luopunut makeasta unestansa. Mutta kuinka ihmeessä
te saatoitte ratsastaa kuutamossa metsän läpi, josta tuskin kissakaan
pääsee kulkemaan keskellä valoisaa päivää?
-- Tulimme vähän viipyneeksi, sillä... niin, tiedättehän äiti,
millainen Junkkarin neva on, -- vastasi Taavi. -- Mutta onko
mahdollista, että väki on tarttunut aseihin sen vuoksi, että me
viivyimme vähän kauemmin kuin mitä olimme aikoneet?
-- Viivyitte vähän kauemmin, sinä vallaton vekkuli! -- kiirehti Inkeri
jatkamaan, kun Renata kaikeksi onneksi sai viileästä iltailmasta
yskänpuuskan, joka esti häntä lujalla äänellään sekaantumasta puheesen,
-- viivyitte vähän kauemmin! Etkö sinä, kelvoton, sitten tiedä, että
tuolla maantien vieressä oleksii koko kaksikymmentä Sten herran
ratsumiestä? Josua näki heidät omin silmin, kun minä lähetin hänet
teitä hakemaan, Ja joukon johtajana on halkinenäinen Sven. Josua tunsi
hänet korpinsulasta, joka oli hänen rautalakissansa.
-- Te olette oikeassa, äiti, -- sanoi Taavi miettiväisenä. -- Jos Sven
ja Sten herran ratsumiehet ovat siellä, niin minä kyllä ymmärrän, miksi
kylä on aseissa. Mutta minä en käsitä, mitä yhteyttä heillä olisi
meidän retkemme kanssa Junkkarin lähteelle?
-- Sen sanon minä sinulle, sokea, ellet sinä itse ymmärrä, -- pauhasi
Inkeri suuttuneena. -- Eivät ratsumiehet huviksensa ole oleskelleet
sen vieressä. Sten herra katsoo karsain silmin veljeänsä Bo'ta. Pyhä
Henrikki varjelkoon meitä semmoisesta veljessovusta, joka jo vanhastaan
on siinä suvussa vallinnut. Enkä minä mistään hinnasta tahtoisi,
että nuori Birger herra ja siunattu pikku neitemme joutuisivat Sten
herran kynsiin... Mutta tässä me seisomme, Renata, ja unohdamme viedä
lapsiraukat levolle. Tulkaa lapset, minä keitän teille maitoa, jotta
lämpenisitte!
-- Olette oikeassa, äitiseni, ja nyt minä ymmärrän, miksi valkoinen
tyttö... Niin, niin se on, kiitos sinulle, kummitus; tänään sinä olet
meille tehnyt hyvän työn. Mutta odottakaas vähän äiti, minä kerron
teille jotakin. Kello kuusi tänä iltana oli vielä vettä Junkkarin
lahkeessa niinkuin ainakin, mutta kello seitsemän se oli ihan
kerrassaan kuiva.
-- Mitä sinä sanot? -- huudahti Inkeri kauhistuen ajatellessaan, mitä
hänen lapsuudessaan oli tapahtunut.
-- Minä sanon, että kello seitsemästä alkain tänä iltana on Junkkarin
lähde ollut kuiva ja että minä vielä tänä yönä lähden ilmoittamaan
siitä linnaan.


9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.

Hämmästykseksensä Inkeri kuuli Taavin vielä samana yönä aikovan lähteä
Ljungarsin linnaan. Hyvin ei sen rakkaan pojan kävisi, jos Sten herran
ratsumiehet -- taikka huovit, niinkuin niitä siihen aikaan nimitettiin
-- saisivat hänet kynsiinsä. Ja kukapa tiesi, mihin he voisivat ryhtyä
hänen poissa ollessansa? Joko he olivat tulleet anastamaan Ljungarsin
lapsia, taikka -- kuiskasi paha omatunto Inkerin korvaan -- olivat
he tulleet kostamaan lohipadosta, joka tuotti niin paljo vahinkoa
Sten herralle ja kaikille ylempänä asuville. Mikä tahansa heidän
aikomuksensa olikaan, oli heillä epäilemättä paha mielessä. Pienellä
kylällä, jossa kaikkiaan oli tuskin kaksikymmentä aseellista miestä,
ja jotka eivät suinkaan voineet vetää vertoja ratsumiehille ase- ja
sotataidossa, oli siis kylläkin syytä pelätä näitä vastenmielisiä
vieraita. Jos Bo herra olisi ollut kotosalla, niin olisi voitu toivoa
linnasta apua. Mutta Ursula rouvaan ei ollut luottamista, eikä
linnanvouti varmaankaan halunnut luopua vähäisestä miehistöstään, jonka
Bo herra oli hänelle jättänyt, varsinkin kun itse linnakin tarvitsi
mitä huolellisinta vartioimista.
Huolimatta vastustaa näitä väitteitä meni Taavi talliin, missä hänellä
oli kesy korppi, ja tempasi sen siivestä kaksi mustaa sulkaa.
-- Luulenpa, -- hän sanoi, -- että vouti tottelee Bo herran merkkiä. Ja
mitä Sten herran huoveihin tulee, niin kyllä minä pidän huolen siitä,
että he jättävät äidin rauhaan, kunnes minä palaan.
-- Mitä pyhimysten nimessä sinä ajattelet, poika? -- virkahti äiti,
joka ei sanottavasti rauhoittunut Taavin vakuutuksesta. -- Ethän sinä
vain aikone omin päin ruveta ottelemaan ratsumiesten kanssa?
-- Miksikä en, -- vastasi poika. -- Mutta olkaa huoletta, kyllä
minä siitä selviän. Antakaa toisen puolen väestä vartioida aidan
luona, sillä aikaa kuin toiset pukimissansa makaavat riihessä aseet
vieressänsä. Lukekaa sitten rukouksenne, äitiseni, ja pankaa maata,
ennenkuin aurinko ehtii noihin koivuihin tuonne kosken rannalle, olen
minä jo kotona.
Näin sanoen tarttui Taavi lyhyeesen karhunkeihääsensä, ripusti pitkän
jousen olallensa, pisti useita nuolia vyöhönsä ja niiden rinnalle
pienen kirveen, joka hätätilassa myöskin saattoi aseesta käydä. Siten
varustautuen yön seikkailujen varalta, lähti hän viipymättä Ljungarsia
kohti.
Iltaruskon viimeiset säteet punasivat vielä omituisella loisteellaan
luoteisen taivaanrannan ja koko luonnossa vallitsi valoisa, rauhallinen
hiljaisuus, joka tekee pohjolan kesäyön niin omituisen viehättäväksi.
Puoliyö oli jo tulossa, ja kuu nousi yhä kalpeampana ylemmä taivaalle.
Viheriän vainion ojista kuului ruisrääkän käheä ääni ja rannan
koivuissa lauleli rastas kaunista lauluansa, johon aika-ajoin vastasi
yhtä sointuisa viserrys virran toiselta rannalta.
Taavi vältti aukeata ratsutietä, joka vei Junkkarin nevalle, ja
hiipi rantaa pitkin, kunnes hän saapui metsään. Siellä hän poikkesi
vasemmalle ja hiipi varovasti eteenpäin, kunnes hän tuli tien
läheisyyteen, ja seurasi varovaisesti tien kaarroksia metsän laidassa,
missä puun varjot häntä paremmin suojasivat. Ensi alussa ei hän
huomannut mitään epäiltävää. Ainoastaan jänikset ja oravat, jotka
pelästyneinä heräsivät lyhyestä unestansa, juoksentelivat siellä täällä
pensaikon kuivien oksien välissä.
Hän rupesi jo luulemaan, että Josua turhanpäiten oli säikähyttänyt
kylää olemattomilla vaaroilla, kun hän vähän matkan päässä tien
pohjoispuolelta kuuli hevosen hirnuntaa. Pian vastasi hirnuntaan
toinen, ja ennen pitkää Taavi näki savua puitten välistä. Hän hiipi
nyt ääneti ja varovaisesti eteenpäin ja huomasi heti, että Josua oli
erehtynyt laskuissansa, mutta ei erehtynyt niistä vieraista, jotka
olivat lähestyneet Myllyrantaa.
Pienellä avoimella ruohikolla metsässä seisoi yksitoista satuloittua
hevosta puihin sidottuina ja vähän matkan päässä lähellä tien reunaa,
oli joukko aseellisia huoveja asettunut sytytetyn tulen ympärille.
Taavi laski, että niitä oli kymmenen luvultansa. Yksi oli siis
lähetetty vakoomaan tai tähystämään.
Nämä miehet näyttivät hurjilta ja rosvomaisilta ja heidän aseensa
olivat ruosteiset. Hevoset niinkuin he itsekkin, näyttivät laihoilta
ja nälkäisiltä. He olivat toisellaista väkeä kuin Bo herran reippaat,
hyvin puetut ja hyvillä aseilla varustetut miehet. Taavi tunsi muutamia
heistä, jotka hän tiesi olevan Sten herran palveluksessa, erittäinkin
johtajan, jonka kasvot kirveenisku oli hirveästi rumentanut, ja jota
yleisesti sanottiin halkinenäiseksi Sveniksi. He näyttivät teurastaneen
pari lammasta, jotka he varmaankin olivat näpistäneet Ljungarsin
laitumilta, ja he loikoilivat nyt aterian päätettyänsä mukavasti
ruohikossa.
-- Katsoppas, missä Kukko viipyy! -- lausui johtaja kärsimättömästi. --
Myllyn roskaväki on jo aikoja sitten vaipunut unen helmaan, ja on aika
ryhtyä toimeen, ennenkuin aurinko nousee.
Taavi rupesi epäilemään, ettei ruisrääkän ääni kylän pellossa ollut
oikeata laatua. Kukko oli Sten herran sukkelin vakoilia, joka
lähetettiin aina edeltäpäin tunnustelemaan, oliko ilma puhdas, kun
jokin konnantyö oli tekeillä. Nimensä oli hän saanut harvinaisesta
taidostansa osotella kaikkien eläinten ääniä, erittäinkin kukkoa.
Yksi ratsumiehistä ojentelihen vastahakoisesti haukotellen ja nousi
ylös seuratakseen päällikön käskyä.
Taavi ei siekaillut kauempaa, vaan ryömi nopeasti takaisin sille
paikalle, minne hevoset olivat kiinni sidottuina, noin kolmenkymmenen
askeleen päähän ratsumiesten leiripaikasta. Onneksi estivät muutamat
puut ja pensaat heitä esteettömästi näkemästä sille taholle.
Hevoset huomasivat hänet, nostivat korvansa pystyyn ja osottivat
levottomuutta. Mutta heti, kun ne huomasivat, ettei mikään peto
hiipinyt heidän luokseen, sallivat ne hänen lähestyä ilmaisematta hänen
läsnäoloansa tai panematta häneen vähintäkään huomiota.
Nopeasti tarttui nyt Taavi pieneen veitseensä, jota hän aina kantoi
vyöllänsä, ja katkoi satulavyöt hevosilta toisen toisensa jälkeen. Se
oli nopeaa työtä ja kävi mestarillisen kiireesti. Kun tämä oli tehty,
juolahti hänen mieleensä, että ratsumiehet hätätilassa saattoivat
tulla satuloittakin toimeen. Hän rupesi sen vuoksi katkomaan myöskin
ohjaksia ja riimuja, kuitenkin sillä tavalla, etteivät hevoset heti
voineet riuhtoa itsensä irti. Kun hän vielä oli siinä toimessa, kuului
huuhkajan huuto aivan läheltä metsästä. Taavi ymmärsi, että se oli
sovittu merkki, sillä ratsumiehet nousivat ylös leiripaikaltansa ja
valmistautuivat jatkamaan matkaa.
Taavi ei ollut mikään houkkio, että hän olisi ruvennut odottamaan
heiltä palkkaa teostansa. Hän juoksi pakoon ja oli juuri ehtinyt
kohtalaisen nuolenkantaman päähän, kun häntä vastustamattomasti halutti
nähdä, mihinkä toimiin metsäritarit nyt ryhtyisivät. Hän kiipesi
korkeaan kuuseen, josta hän saattoi pitää heitä silmällä, mutta itse
hän pysyi hyvässä piilossa.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän kuuli halkinaisen Svenin
kiroilevan mitä kauheimmasti, johon muu joukko hartaasti yhtyi. Neljä,
viisi miestä ryntäsi metsään ja he löivät ja pistivät joka pensaasen.
Mutta vakoilia, jota sanottiin Kukoksi, virkkoi niin kovalla äänellä,
että se kuului aina kuuseen asti: -- Tämän on myllärin Taavi tehnyt.
Minä näin hänen hiipivän kylästä ja kaukana ei hän voi olla. Pahus sen
pojan periköön, hän voi tehdä meille enemmän haittaa, kuin kymmenen
muuta koko kylässä.
-- Hänen ei tarvitse kiittää kyydistä, kun saamme hänet korvasta
kiinni, -- vastasi Sven julmistuneena. -- Kun hän kylästä lähtee ensi
kerralla, saa hän roikkua minun mustan hevoseni hännässä.
Sitten jatkettiin neuvottelua hiljemmällä äänellä, ja Taavi ymmärsi,
ettei hän saanut enempää aikaa tuhlata. Mutta ennenkuin hän kapusi alas
tähystyspaikastansa, niin hän päätti lähettää vielä pienen tervehdyksen
palkaksi Svenin ystävällisestä lupauksesta, että hän pitäisi häntä
suosiollisessa muistossa. Hän siirsi oksia hiukan sivummaksi, jännitti
jousensa ja päästi, niin hyvin kuin hämärässä saattoi, pitkän nuolen
keskelle ratsumieslaumaa. Huudahdus ja kirous todistivat, että hän oli
maaliin osannut.
Nyt kiipesi Taavi, ketterästi kuin orava, alas kuusesta ja lähti
käpälämäkeen, minkä ennätti. Mennessänsä hän vielä halusi poikamaiseen
tapaansa ärsyttää vihollisiansa ja kukkui, niin että metsä kaikui.
Raivostuneet ratsumiehet ajoivat häntä jalkaisin takaa, mutta turhaan.
Taavi tunsi siksi hyvin kaikki sellaiset polut ja loukot tässä
metsässä, että oli mahdotonta häntä nyt enää saada kiinni ja ennen
pitkää hän oli päässyt hyvän matkaa heidän edellensä Ljungarsiin
vievällä tiellä.
Aamurusko rupesi jo taivaan koillista kulmaa punaamaan, kun
Taavi vaivalloisesti samottuansa erämaiden läpi saapui vanhaan
herraskartanoon, jonka lukija jo tuntee Ljungarsin linnan nimellä.
Ei kuitenkaan pidä luulla, että se olisi ollut mikään säännöllinen
linnoitus, niinkuin ruunun linnat keskiajalla Suomessa ja kuin
esimerkiksi vanhat ritarilinnat Rein-virran varrella. Suomen
maa-aateli ei ollut niin rikas eikä väestö niin lukuisa, että olisi
voitu rakentaa niin kalliita rakennuksia kuin Turun linna, Kuusisto,
Raasepori, Hämeen linna ynnä muut isommat linnoitukset olivat, joiden