Ljungarsin taru - 16

loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra
kertomustansa seuraavalla tavalla:
Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja
sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja
Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua
ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen
puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä,
prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty
nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt
takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin
Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas
Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan,
joka oli sen ajan kaunein nainen.
Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä,
nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma
lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli
sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä
yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä
ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.
Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse
tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä,
vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa
Suomeen hirviä pyytämään.
Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä
hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti
huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti
paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja
metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen
lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata
hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat
ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin
nimitettiin Junkkarin -- se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli
sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan,
hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja
kengät jalassa. -- Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.
-- Jatka! -- vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä
huoneessa. -- Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.
-- Ei ole hyvä, -- jatkoi Goliat, -- kertoa sellaisia asioita pimeässä;
minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat.
Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan,
olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä
ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen
tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova
jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.
Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan,
kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se
hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän
ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut
ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin
ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta
prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan
ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata
kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin
kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka
on minun arvoiseni!
Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä
hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä
ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi
hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin
kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli
antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.
Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi
kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt
orjantappurapensaasen.
Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen
lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon
luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä
sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö
oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen
tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta
ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas
synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista
koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut,
hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli
aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma
vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän
oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan
kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen
jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.
Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset
hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli
rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen
ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan
linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen,
vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli
viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien
lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka
on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän
meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut
saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki
kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi
pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi?
Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei
kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla
pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin:
kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja
hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen
prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu;
minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi
vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi
itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai
luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja
varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa
kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta
kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga
suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.
Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja
sanoi: -- Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta
kirkon palvelukseen?
Birger vastasi vain: -- En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.


5. Valtiomies tukalina aikoina.

Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520
oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti
ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas
Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä
vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että
kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut
entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille
herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa
hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria
läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon
Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta
suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia:
kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet,
mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka
oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun
täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka
tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua.
Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu.
Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi?
Sitä erittäin haluttiin tietää.
Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta.
Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut
Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut
omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä
Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla,
mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä
voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei
estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan
puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa
toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi.
Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri
hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja
kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta
toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis
ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä,
että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa
tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja
muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa
Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan
piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien
semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi
kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.
Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä
turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita
ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin.
Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei
edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli
koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä
se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa
tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?
Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja
järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi
kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli
apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi _novitii_, jotka
aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin
bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi
terävästi toiseen apulaiseensa.
-- No, Birger Bonpoika, -- huudahti hän, -- oletko hullu? Jo kolmatta
kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä;
etkö ole taaskin kirjoittanut: _in gloriam sanctissimae et beatissimae
Mariattae, matris Dei?_ [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin
kunniaksi.]
-- Armoa, arvoisa isä, armoa! -- huudahti nuorukainen kalveten ja
heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.
-- Poikani, -- jatkoi piispa, -- minä huomaan nyt, että sinä et ole
valmis -- kaukana siitä -- pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin
kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen
vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, --
lisäsi hän lempeämmällä äänellä, -- mene, poika parkani, ano anteeksi
pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla
paastolla...
-- Arvoisa isä, -- huokasi Birger, -- te olette sallinut minun ripittää
itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä
olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus
seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä
paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva
laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä
päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset
sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä
minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä
kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan
linnanmuurien ulkopuolelta.
Piispa pudisti päätänsä. -- Epäilemättä, -- hän sanoi, -- paholainen
juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa.
Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin
katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti
suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset
jotain ulkonaista tointa... jonkun vaarallisen ja vaivalloisen
tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä
ajattelen asiata.
Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin
läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.
-- Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle
aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano
sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä.
Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he
pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina
neiti tänne!
Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo
ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa
itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän
oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta
ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian
kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.
Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista
ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta
aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli
suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen
seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan
muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia
ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista
kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman
persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa
olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.
Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein
näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi.
Ritari Wulf -- lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät,
viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden
kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää -- kielsi iloisesti
tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen,
että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat,
että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi
pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa
sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."
Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei
enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja
ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.
Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan
arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa
mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten
aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden
piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo
herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla
seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin
samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin
perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin
johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan
ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin
huoneihin salin sisäpuolelle.
Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi
nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki
jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden
ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä
kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen
sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla
ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja
piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta
ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein -- jos se ei
olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa -- voinut epäillä
hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella
puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari,
ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet,
jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen
kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta
ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta
vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen
sukulaisen tytär.
Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan
ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin
poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli
valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa;
kettu ja jalopeura samassa luolassa, -- sanottakoon se piispa Arvidin
valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun
viekkaus jalopeuran sydämeen.


6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.

-- Was tausend, korkea-arvoinen herra, schlecht gebraten, schlecht
geschlafen, -- huudahti ritari Wulf astuessaan huoneesen semmoisella
oikopäisellä tavalla, jota helposti saattoi käsittää soturin
suoruudeksi, ja puhui suurella varmuudella saksan ja tanskan sekaista
sotkua, jota on aivan mahdotonta jäljitellä.
Piispan jaloista kasvonjuonteista välähti esiin ilme, joka osotti että
hän tunsi kirkkoruhtinas-arvonsa loukatuksi, mutta hän hillitsi vihansa
ja vastasi vain.
-- Terve tultuanne, korkeasti kunnioitettava herra, halpaan linnaani,
ja ottakaa samalla vastaan kiitokseni siitä, että sallitte minun
tarjota armolliselle herrallemme Kristian kuninkaalle uskollista
palvelustani, niin pitkälle kuin heikot voimani myöntävät.
Tämän tervehdyksen kursasteleva ja määräkäs laatu lannisti heti
suuresti ritarin julkeutta ja hän jatkoi kohteliaammin:
-- Danke, danke, teidän korkea-arvoisuutenne. Thut mir leid, että
terveydentilanne on niin huono. Hoffen bessere Zeiten, toivokaamme
parempia aikoja, teidän korkea-arvoisuutenne.
-- Olen tosiaankin hyvin pahoillani, -- vastasi piispa, -- että onneton
sairauteni juuri näinä aikoina on estänyt minua seuraamasta armollisen
kuninkaamme kutsua ja käskyä ja olemasta läsnä hänen kunniakkaassa
kruunauksessansa Tukholmassa. Suvaitkaa vieläkin vakuuttaa hänen
armoansa, että ainoastaan minun täydellinen kykenemättömyyteni on ollut
syynä siihen, että minä en voinut olla mukana yhdessä kunnioitettavan
ja hurskaan veljeni, korkea-arvoisen arkkipiispa Trollen ja valtakunnan
muitten pappien kanssa osottamassa kunnioitustani hänen armollensa
tässä onnellisessa ja iloisessa tilaisuudessa.
Ritari Wulf puri huultansa ja näytti vasten tapaansa olevan hämillänsä.
-- Allerdings, -- sanoi hän, -- allerdings. Hänen armonsa tietää kyllä,
että Turun korkea-arvoinen piispa on ein herzensguter Mensch und
getreuer Unter -- than, -- hyväsydäminen mies ja uskollinen alamainen,
ja sentähden... on suuresti ilahduttava teidän korkea-arvoisuuttanne,
että juuri tänä yönä on tullut hyviä tietoja Tukholmasta... voinpa
sanoa, erittäin onnellisia tietoja -- sehr gute Nachrichten.
-- Minä en ole vielä saanut minkäänlaisia tietoja
kruunausjuhlallisuuksista, ja minä olisin hyvin kiitollinen teille,
jos tahtoisitte kertoa minulle jotain, -- sanoi piispa tutkistelevasti
katsoen sanansaattajaan. -- Minä olen aivan varma, -- lisäsi hän,
kun Wulf ei heti vastannut, -- että hänen armonsa on suosiollisen
lupauksensa mukaan osottanut lempeyttä ja antanut anteeksi niille
Ruotsin piispoille ja ritareille, jotka tähän asti onnettomuudeksensa
olivat joutuneet hänen armonsa epäsuosion ja tyytymättömyyden alaisiksi.
-- Kyllä, kyllä, hänen armonsa on hyvin armollinen, hyvin lempeä ja
anteeksiantava, -- vastasi ritari sanoja tapaillen. -- Kolme päivää
perätysten tanssittiin Tukholman linnassa: viel Schmaus, ungeheuer Bier
und Wein getrunken... [Suuret syömingit, äärettömät oluen ja viinin
juomingit...]
-- Onko siis vietetty yleistä sovintojuhlaa? Toivottavasti kaikki
loppui hyvin ja kaikki erosivat iloisina ja kiitollisina kuninkaan
osottamasta armosta?
-- Hagelwetter! Warum sollten sie nicht frölich sein? [Miksikä he
eivät olisi iloinneet?] Kaikki ihmiset olivat niin hiivatun iloisia ja
kiitollisia. Niin, tietenkin kaikki kuninkaan uskolliset alamaiset ja
oikeat ystävät.
-- Mutta neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, herra ritari, te
sanotte tätä kaikkea äänellä, joka herättää minussa pelkoa, ettei
kaikki olekkaan käynyt niin onnellisesti, kuin mitä olisi odottanut! Ei
suinkaan Sturen leskelle ja valtakunnan aatelismiehille ja papistolle
ole mitään pahaa tapahtunut?
-- Was, donner! Onhan teidän korkea-arvoisuutenne kuninkaan ystävä ja
hänen puoluelaisensa?
-- Juuri sentähden, herra ritari, en voi koskaan luulla, että hänen
armonsa olisi rikkonut lupaustansa, jonka hän pyhästi vannoi kun
Tukholma teki sopimuksen pyhän Egidin päivän jälkeisenä keskiviikkona.
-- Oh, bitte, eihän se ollut kuningas, vaan Upsalan piispa,
joka paljailla polvillansa rukoili oikeutta kerettiläisille ja
kapinoitseville paavinhäväisiöille. Versichere, alles gerichtlich
abgethan. [Vakuutan teille, kaikki on käynyt oikeudenmukaisesti.]
Piispa valittaa; kuningas kysyy: voitteko sanoa minulle, rakkaat
lapseni, ovatko kaikki nämät hyvät miehet kerettiläisiä? Ruotsin hyvät
herrat ja neuvosto vastaavat siihen: ovat, ovat. Nun, also nichts
weiter; alle kaputt. [No niin, ei muuta: kaikki he ovat mennyttä kalua.]
-- Se ei ole mahdollista! Kuinka on Strengnäsin Mathias piispan laita?
-- Kaputt.
-- Skaran Vincentius?
-- Kaputt.
-- Knuutti Kurki?
-- Kaputt.
-- Eerikki Juhananpoika Wase?
-- Kaputt.
-- Linköpingin piispa Brask?
-- Oh, der Fuchs ist aus der Falle gelaufen. [Se kettu karkasi
satimesta.]
-- Joachim Brahe?
-- Kaputt.
-- Eerikki Gyllenstjerna?
-- Kaputt.
-- Mutta hänen sisarellensa, Kristiina rouvalle, eihän hänelle ole
mitään pahaa tapahtunut?
-- Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut
hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä
hautaamisen välillä.
-- Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia
af Eka? Rouva Sigrid Baner?
-- Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin
virtaan, -- vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.
-- Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te
herkkäuskoisuuttani?
-- Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin
kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota
tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.
Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa
ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia,
joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina
Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan
hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa
ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä
sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka
liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui
valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus
hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön
vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten
Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, -- jota ei pitäisi olla
vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän
vuodenaikaan, -- ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän,
karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten...? Niin sitten ei
Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi
siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies,
hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi
muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja
suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista!
Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen
alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, --
siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin
lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa
toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi,
kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana,
kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen
pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, -- tuolla iankaikkisella, joka
seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, --
näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.
Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle:
nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet
minua!
Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten
valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon
isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia
heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan
voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä
oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella?
Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu
papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi,
harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli
tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei
voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa
synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi
yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki
hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat...
Arvid piispa päätti odottaa!
Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt
lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen,
sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu
sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava,
hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin
itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. -- Älkää
ihmetelkö, herra ritari, -- sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan
levollisesti, -- älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset
kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä
olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja
rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella
onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen
ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja
uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani
päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana
sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa
on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle
kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä