Ljungarsin taru - 09

yhä kasvava epäusko ja jumalattomuus oli vaikuttanut sen, että
lahjoitukset yhä vähenivät ja toivioretket yhä harvenivat. Luostaria
oli sitäpaitsi, niinkuin kaikkina merkillisinä ajanvaiheina, kohdannut
kova isku, jonka moni selitti lähenevän perikadon enteeksi, nimittäin
tuo suuri rutto syksyllä 1508, jonka uhreiksi oli joutunut kokonaista
35 veljeä ja sisarta molemmilta osastoilta. Tosin oli Vadstenan
emäluostari seuraavana vuonna lähettänyt kuusi sisarta ja oman
ylikonfessorinsa Naantaliin vahinkoa kärsineen laitoksen avuksi, ja jos
ajat olisivat olleet samat kuin ennen, niin luultavasti olisi kaikki
taas voinut tulla entiselleen. Mutta niinkuin asianlaita nyt oli, ei
Naantali enää koskaan voinut täydellisesti toipua tästä hirmuisesta
iskusta, ja vaikka luostari kaikissa suhteissa vielä säilytti
ulkonaisen loistonsa, niin oli mestari Gervasius kyllin perehtynyt
kaikkiin sen salaisuuksiin, että hän selvästi ennakolta tunsi sillä
olevan alkavan rappion edessään.
Yksi toive piti vielä Naantalin alenevaa rohkeutta vireillä ja se oli
Turun uusi piispa Arvid Kurki. Luostari oli nimittäin ollut pitkissä
ja kiivaissa riidoissa edellisten Turun piispojen kanssa, sillä
kaksi suurta herraa ei sovi saman katon alle, ja Naantali oli siksi
lähellä Turkua, että se hengellisillä markkinoilla tuotti paljon
haittaa sikäläiselle tuomiokirkolle, luostarille ja piispalle. Vaikka
Naantalilla olikin hyvänä selänsuojana Vadstena ja Sturet, joiden
mielestä Turun mahtavat piispat toisinaan olivat liian itsevaltaisia
herroja, niin oli ruotsalaisilla ystävillä viime aikoina ollut
kylliksi tekemistä omissa huolissansa, ja siitä syystä oli pyhän
Priitan konventti Suomessa viime aikoina joutunut alakynteen. Mutta
tämä hengellinen sota näytti nyt säätyvän sovinnoksi. Piispa Arvid
oli viisas herra. Hän tiesi jotakuinkin mitä tiimaa ajan kello
näytti. Hän tunsi varmaan jo etäältä tulevan maailmanpalon hajun,
syttyaineet olivat valmiina, kun kipinä viisi vuotta myöhemmin leimahti
Wittenbergissä. Hän käsitti kenties myöskin, että näinä tukalina
aikoina oli parempi pitää Naantalia, joka vielä oli suuressa arvossa,
ystävänä, kuin vihamiehenä. Ja luostari, jonka ylpeys oli suuresti
lannistunut äskeisen onnettomuuden takia, näytti omasta puolestansa
taipuvaisemmalta nöyrtymään piispan valtikkaan alle kuin ennen.
Jotenkin semmoisella kannalla olivat asiat siihen aikaan, kun
mestari Gervasius vei pakolaisensa luostarin turviin. Tuo hyvä mies
ei unohtanut teroittaa heidän mieliinsä sitä kunnioitusta, jota he
olivat velkapäät osottamaan niille mahtaville henkilöille, joille
heidät täällä esitettäisiin. Hän neuvoi heitä tekemään ristinmerkkiä
astuessaan luostarin portista sisään, polvistumaan abbedissan
eteen ja pyytämään hänen siunaustaan, nimittämään ylikonfessoria
kunnianarvoiseksi isäksi, sekä pyyhkimään, tomun kengistänsä eteiseen
tullessansa. Taaville hän erittäin muistutti, ettei hän saanut
millään muotoa luostarissa niistää nenäänsä sillä yksinkertaisella ja
luonnollisella tavalla, johon hän Myllyrannassa oli tottunut.
Tätä kaikkea lupasivat lapset tarkasti noudattaa, ja sitten vei heidän
suojeliansa heidät, ällistyneinä ja uteliaina, luostarin suureen
odotussaliin.
Täällä joutui heidän kärsivällisyytensä aluksi kovan koetuksen
alaiseksi, sillä vouti jätti heidät yksikseen ja meni ilmoittamaan
matkastansa ja antamaan talonmestarille ohjeita hänen aluksensa lastin
purkamisesta. Lapsia kummastutti, etteivät luostarin palveliat, jotka
hiljakseen astuskelivat huoneen läpi, ensinkään näyttäneet huomaavan
heitä. Kaikki, jotka heidän näkyviinsä tulivat, näyttivät mahtavilta
ja salaperäisiltä. Suuri tiimalasi keskimäisen ikkunan komerossa
juoksi niin hiljaa ja yksitoikkoisesti, hiekkajyvä toisensa perästä,
kuin olisi aikakin tahtonut pysäyttää kulkunsa. Vanha palveleva
sisar tuli ulos vasu käsivarrellaan, jossa oli rohtoja ja tuoretta
spenaattia eräälle sairaalle kaupunkiin vietäväksi, ja vastasi
lasten nöyrään tervehdykseen hiljaisesti lausumalla; benedicite.
Kaksi nuorta luostarin palvelustyttöä pyyhki tomua ikkunoista ja
kuiskailivat salavihkaa toisillensa ikäänkuin heillä olisi ollut joku
valtiosalaisuus takanaan. Kaksi kalpeata ja ryhditöntä kuoripoikaa,
noin Taavin ja Birgerin ikäisiä, odotteli uskaltamatta sanaakaan
virkahtaa, kirkkolaulajan käskyjä huomispäivän varalle. Väliin kulki
huoneen läpi sanantuoja kapitulin istunnosta: silloin kaikkien
silmät kääntyivät säikähtyneinä sille taholle, ikäänkuin he olisivat
odottaneet jotakin onnettomuuden sanomaa. Suuressa salissa, jossa
ikkunat olivat sangen pienet, vallitsi hämärä, vaikka oli valoisa
kesäinen aamu. Ilmakin olisi tuntunut lapsista tukahuttavalta, jollei
yksi ikkunoista olisi ollut auki puutarhaan päin, jonka raittiit
kesätuoksun-tuulahdukset muistuttivat pakolaisille sitä nuoruutta ja
terveyttä uhkuvaa luontoa, josta he äskettäin olivat lähteneet.
Luostarissa vallitsi ikäänkuin ahdistuksen tunne ja perikadon aavistus.
Taavi ja hänen ystävänsä olivat tietämättänsä joutuneet näkemään tämän
loistavan ja mahtavan laitoksen juuri kesken sen kotoisia huolia,
joita oli maailmalta salattava. Metsän kokemattomat lapset eivät
sitä ymmärtäneet. Heistä luostarin ilma tuntui tukahuttavalta ja
painostavalta. Tuskin he olivat muurien sisään astuneet, ennenkuin he
taas halusivat päästä sieltä pois.
Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto
oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle
oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin.
Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut
kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin
ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia
kunnianosotuksia.
Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta
sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti
pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä
avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja
odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin
silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär",
niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä
pärmäkirjassa.
Näiden huoneitten sisustus -- jykevä, hopealla ja norsunluulla
koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa
säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit,
täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja
koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä
syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja
värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään
valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat
kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille.
Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän
edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä
tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella
huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.


20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esiteltiin Naantalin abbedissalle.

Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta
Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen
kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa
tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan,
kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään
neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi,
kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi;
muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli
juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli
vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa
käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa
hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä
suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen
kauniissa kädessään, jota hän -- ehkä jokin vielä kuolettamaton
maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään -- kuului pitävän
enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa.
Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään
ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt
seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut
suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä
asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen
kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti
pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa
asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla,
ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita,
sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on
helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia
pappeja.
Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies,
kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli
eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin
uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä
mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko
oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin
raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja
jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon
tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä
taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän
säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli.
Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori
se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain
sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman
virkaveljensä käsissä.
Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan
siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan
nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran
poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri
ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen
ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu
olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia
koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.
-- Hyvät lapset, -- sanoi abbedissa suopeasti, -- minulle on kerrottu,
että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä
asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin,
kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.
Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.
-- Minua ihmetyttää, -- jatkoi abbedissa, -- ettette mieluummin
hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu
rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille
turvaa ja hoitoa.
Birger oli vaiti. Beata, joka jo oli osaksi ehtinyt saada takaisin
rohkean mielensä, vastasi säikähtämättä: -- En minä tahdo lähteä
Ljungarsiin, niin kauan kuin isämme on poissa. Ursula rouva on niin
paha meille. Ursula rouva on noita-akka.
-- Mieletön lapsi, -- sanoi abbedissa, -- niinkö sinä olet oppinut,
kunnioittamaan häntä, joka on sinulla äidin siassa? Mitä isäsi on
sanova sellaisesta tottelemattomuudesta?
Birger punastui. -- En minä tiedä, onko äitipuolemme noita, -- sanoi
hän, -- mutta sen minä tiedän, että hän vihaa meitä, että hän on
antanut vangita uskollisen Goliatimme linnan holviin, ja että hän on
liitossa niiden kanssa, jotka ryöstivät meidät. Sen voi Taavi todistaa.
Abbedissa katsahti neuvotonna neuvonantajaansa, ja kun hän oli saanut
tämän suostumuksen, niin hän kääntyi Taaviin ja käski hänen tarkasti
selittää mitä lapsille oli tapahtunut, ja mitä syytä heillä saattoi
olla niin loukkaaviin epäluuloihin omaa äitipuoltaan kohtaan.
Taavi selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut, eikä salannut, mitä
luuli tietävänsä Ursula rouvan osallisuudesta Sten herran petokseen
ja hyökkäyksestä myllykylään. Hän ei salannut muuta kuin Ljungarsin
valkoisen tytön osallisuuden hänen seikkailuihinsa.
Abbedissa kuunteli äänetönnä tätä kertomusta ja meni sitten
ylikonfessorin kanssa sisähuoneesen neuvottelemaan, mikä vastaus lasten
pyyntöön olisi annettava.
-- Arvoisa isä, -- sanoi hän huolissaan, -- teidän viisautenne ymmärtää
kyllä, kuinka vaarallista näinä rauhattomina aikoina on loukata niin
mahtavaa, vaikka jumalatonta sukua, kuin Ljungarsin herroja. Jos Bo
herralla olisikin syytä olla kiitollisuuden velassa meille siitä
suojeluksesta, jota me annamme hänen lapsillensa, niin vaatii varmaan
Ursula rouva heidät takaisin, ja minä pelkään pahoin, etteivät lasten
kertomukset ole vallan perättömiä. Jos hän todellakin on liitossa
paholaisen kanssa, niin iän koettaa kaikin tavoin vahingoittaa meitä,
ja Bo herra, jota hän rajattomasti vallitsee, on lukeva meille viaksi
sen, josta olisimme ansainneet hänen kiitollisuutensa.
Ylikonfessori hymyili halveksien sanoessansa: -- te tiedätte,
kunnianarvoinen sisar, epäilemättä, että koko meidän tehtävämme
on taistelua perkelettä vastaan, ja hänen kiusauksensa saattavat
ainoastaan tuottaa pyhälle Brigitallemme uutta kunniaa ja luostarille
uutta mainetta.
-- Arvoisan veljen mielipide on siis se, että me otamme lapset vastaan?
-- Sitä minä en sano. Pyhimykset valistakoot meitä, sisareni. Jos
heidän tarkoituksensa on, että paha suku hävittää itse itsensä, niin ei
meidän sovi ryhtyä sitä estämään.
-- Siis tarkoitatte, arvoisa veli, että meidän ei tule myöntyä lasten
pyyntöön?
-- Minä jätän sen kokonaan kunnianarvoisen sisaren viisauden
harkittavaksi, -- jatkoi konfessori, melkein ilkeästi, näyttäen
tuntevan huvia heikon ja hämmentyneen virkasisarensa neuvottomuudesta.
-- Ilmeistä väkivaltaa on ainakin tehty luostarin omaisuutta ja
alustalaisia vastaan Myllyrannassa. Ja koska se on Sten herran tekoa,
joka on vihassa Bo herran kanssa, niin pitäisi meidän ehkä koettaa
tehdä jotakin saadaksemme Bo herralta apua väkivallantekiöitä vastaan!
-- Nouskoot jumalattomat toisiansa vastaan ja hukuttakoot toisensa.
_Pereant inimici Dei in peccatis suis. Dominus caecos eos faciet;
pervastabunt se invicem_. [Hukkukoot Jumalan vihamiehet synneissänsä.
Herra on tekevä heidät sokeiksi; hävittäkööt he keskenään toinen
toisensa.]
-- Siis tulee meidän sittenkin suostua lasten pyyntöön ja suojella
heitä?
-- Kunnianarvoinen rouva sisar, tehkää, mitä parhaaksi näette, mutta
minä en voi kehottaa siihen, -- vastasi taipumaton neuvonantaja.
-- Mutta taivaan ja siunatun pyhän Brigitan nimessä, arvoisa veli,
sanokaa sitten suoraan ajatuksenne, viimeisen kerran minä rukoilen
sitä teiltä, -- puhkesi abbedissa raukka lausumaan samalla sekä
huolestuneena että suuttuneena ja kärsimätönnä. Hän oli niin kauan
tottunut ajattelemaan veli Svenin selvemmällä päällä, että hän nyt
oikeutetulla suuttumuksella luuli huomaavansa, että tämä oli jättänyt
hänet pulaan.
Ylikonfessori oikaisi vartensa, heitti sen teeskennellyn nöyrän äänen,
jolla hän vast'ikään oli puhunut, ja vastasi matalalla, terävällä,
käskevällä äänellä:
-- Olen jo monta kertaa sanonut teille, sisar Margareta, että Herran
tahto ei edisty ontumalla kummallekin puolelle, kuten te ja teidän
edeltäjänne olette tehneet, meidän pyhän asiamme korvaamattomaksi
vahingoksi. Te olette kumartaneet milloin piispaa, milloin
maailmallisia herroja; milloin pelosta, milloin väärän voiton himosta,
milloin taas mukavuudesta, päästäksenne taistelemasta sitä taistelua,
jonka Herra on pannut pyhiensä taisteltavaksi. Ja nyt te tahdotte
samalla olla ystävyydessä sekä toisen että toisen herran kanssa,
niinkuin sanotaan: _eum apellamus vere politicum, qui Demn ita colit,
ut Diabolum nullo modo offendat_. [Se vasta on oikea valtioviisas,
joka niin palvelee Jumalaa, ettei hän perkelettäkään millään tavalla
loukkaa.] Mutta minä sanon teille: tämä on ulkokultaisuutta, joka
tuottaa luostarille taivaan vihan, heikontaa pyhimysten esirukouksien
voiman ja saattaa meidät riitaan maallikkojen kanssa. Eivätkö nämät
Ljungarsin herrat jo monessa miespolvessa ole murhanneet, vainonneet
ja häväisseet Jumalan pyhiä, ryöstäneet kirkon omaisuutta, minkä
vain ovat voineet, ja koonneet päänsä päälle kauheita veljesvainoja,
jotka ovat suvusta sukuun kohdanneet heitä, kuin taivaan pannanuolet?
Eikö tämän suvun kanta-äiti ollut vihitty nunna, joka ryöstettiin
Roeskilden luostarista, ja eikö sen vuoksi tämä jumalaton suku kaikkina
aikoina ole ollut kummituksien ja noituuden vallassa? Ja te epäilette
heittää heitä perikatoon! Tahdotteko te vielä lisäksi olla liitossa
ja ystävyydessä näiden kirouksen sikiöiden kanssa? Sisar Margareta,
sisar Margareta, varokaa pyhää Brigittaa, ettei hän ikipäiviksi
tempaisi teiltä pois auttavaa kättänsä! Karkoittakaa nämät kauhistuksen
lapset kynnykseltänne. Mutta jos te välttämättä tahdotte pitää heidät
luonanne, niin olkoot he vain panttina, jonka heidän isänsä saa ostaa
takaisin koko omaisuudellaan ja lupaamalla vastedes ruveta kirkon
vasalliksi.


21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai
odottamattomia vieraita.

Abbedissaa hänen ankaran ja taipumattoman virkaveljensä esiintuomat
syyt enemmän pelottivat kuin vakuuttivat. Mutta hän katsoi kuitenkin
parhaaksi olla suoraan vastustamatta hänen mielipidettään, sillä
hän ajatteli niinkuin heikkojen ja epävakaisten sielujen tapa on,
että aika neuvon tuopi. Suomi oli käynyt ylikonfessorin levottomalle
ja vallanhimoiselle hengelle liian ahtaaksi, ja vaikka hän olikin
kyllin viisas huomatakseen, että Naantalille olisi edullista olla
paremmissa väleissä Turun piispan kanssa, niin hän oli itse liian
ylpeä kumartaakseen kankeata papinniskaansa tälle hengelliselle
yliherralleen. Veli Sven Thordinpoika oli sen vuoksi ilmoittanut, että
hän muutaman päivän kuluttua palaisi Vadstenaan, suureksi suruksi
abbedissalle ja Naantalin molemmille konventeille, sekä munkeille
että nunnille, jotka saivat tuota tarmokasta miestä kiittää monesta
toimenpiteestä luostarin vaurastuttamiseksi.
Turhaan he olivat monissa tärkeissä neuvotteluissa koettaneet saada
häntä pysymään toimessaan, luostarin varsinaisena hallitusmiehenä.
Hän oli puolustuksekseen maininnut tärkeitä toimia Ruotsissa ja pysyi
lujasti päätöksessään. Kenties hän ymmärsi sangen hyvin, ettei hänen
lähtönsä niin syvästi surettanut hurskaita veljiä ja sisaria, kuin
miltä se nyt näytti, kaikista vähimmin abbedissaa, joka tunsi hänen
anastamansa vallan enemmän häntä nöyryyttävän kuin miellyttävän.
Samalla kertaa kuin hän tunsi itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi
menettäessään tämän vahvan tuen, ei hän saattanut olla tuntematta
salaista tyytyväisyyttä, päästessään vapaaksi kurittajastansa, ja
tätä ajatellessaan hän päätti toistaiseksi suoda Ljungarsin lapsille
turvapaikan luostarissa. -- Me pidämme heidät panttivankeina, -- hän
sanoi, -- ja teemme sillä välin valituksen Arvid piispalle siitä
väkivallanteosta, joka on kohdannut alustalaisiamme Myllyrannassa.
Neitsyt Margareta tiesi varsin hyvin, että jokainen sana, jonka
hän piispasta lausui oli kuin neulanpistos ylikonfessorille, ja
hengellisessä pukimessaankin oli hän liiaksi nainen voidakseen luopua
tästä kostosta. Mutta veli Sven kohautti vain olkapäitään tämän
nuppineulan pistoksen johdosta, jota hän katsoi arvoansa alentavaksi,
ja vastasi:
-- Minä olen nyt sanonut vähäpätöisen mielipiteeni; kunnianarvoinen
sisar tekee minkä parhaaksi näkee. Sten herra on ryöväri ja verikoira,
joka vetää yhtä köyttä tanskalaisen puolueen kanssa ja on sitäpaitsi
riidassa piispan sukulaisten kanssa. Arvoisan sisaren ei siis liene
vaikea viekoitella sitä, jonka ilmankin mieli tekee, ja ehkäpä
jonakin päivänä Leton kartano tasoitetaan maan tasalle. Mutta samalla
kertaa olette, arvoisa sisar, tehnyt Bo herran kahta vertaa entistään
mahtavammaksi, hakkaamalla poikki sen vitsan, jonka taivas itse on
asettanut hänen varallensa. Tämä vitsa on hänen veljensä Sten herra.
Toivotan onnea että luostarin alusmaat saavat niin hyvän naapurin.
-- Arveletteko siis, arvoisa veli, ettei minun pitäisi valittaa? --
virkahti abbedissa, uudelleen äskeisen neuvottomuuden vallassa.
-- Valittakaa, sisar hyvä, nöyryyttäkää itsenne, lannistakaa ylpeytenne
tottelemaan hengellistä isäämme Turussa! Olinpa unohtamaisillani, että
Bo herran varalla on vieläkin korkeampi vitsa, kuin hurja veli; hänellä
on nainen, hänen vaimonsa, se ehkä riittänee. Ja nyt hyvästi, sisareni;
pyhät valaiskoot meidän heikkoa ymmärrystämme. Minä menen kuulemaan
voudin tilintekoa hänen viime veronkannostaan.
Näin sanoen ylikonfessori poistui, jäykkänä, ryhdikkäänä, varmana
omasta paremmuudestaan, suomatta ainoatakaan silmäystä etuhuoneessa
odottaville lapsille. Abbedissa sitä vastoin puhutteli heitä
ystävällisesti, lupasi suojella heitä ja käski osottaa Birgerille ja
Beatalle paikan sisarten pöydässä, sekä luostarikammion asuinhuoneeksi,
mutta Taavi majoitettiin pihan toiselle puolelle luostarin renkien
joukkoon.
Margareta sisar palasi nyt yksityiseen huoneesensa, missä hän
helpotusta tuntien riisui virkapukunsa, joka lämpimänä vuodenaikana
tuntui liian rasittavalta, puki ylleen kevyemmät vaatteet ja meni
sitten alas puutarhaan, joka oli hänen mielipaikkansa. Siellä hän
tarkasteli kaali-istutuksia ja marjapensaita, poimi madot pois
lehdiltä, ja katseli puhtaalla ilolla kauniita omena- ja kirsikkapuita
sekä käski palvelevia sisaria pitämään huolellisesti taimilavoja
auki, ja kitkemään rikkaruohot persiljoista, dillistä, meiramista ja
porkkanoista. Itse hän vihdoin suloisella mielihyvän tunteella pysähtyi
parin kukkapenkereen ääreen, joihin oli istutettu ihania ruusuja,
tulpaaneja ja neilikoita, jotka luostari vartavasten oli tuottanut
Alankomaista. Tässä rauhallisessa ja mieluisassa toimessa pelästytti
hänet kuitenkin pahanpäiväisesti eräs luostarin palvelia, joka oli
lähetetty jollakin asialla Turkuun ja joka nyt veräjän edustalla
hyppäsi vaahtoisen hevosen selästä sekä tuli suoraan haltiattarensa
luo, kun näki tämän olevan puutarhassa.
Jo kaukaa hän huusi: -- Teidän arvoisuutenne, kiiruhtakaa heti
luostariin, piispa on matkalla tänne neljänkymmenen palvelian seurassa!
Minä ratsastin heidän ohitsensa Raision kirkon kohdalla, ja puolen
tunnin kuluttua he ovat täällä!
Margareta sisar parka! Hänen ainoa ilonsa, joka hänellä oli
hedelmistään ja kukistaan, ainoa maallinen korvaus kaikista hänen
vaivoistaan ja huolistaan, oli nyt kokonaan häiritty! Hänellä oli
kyllä syytä kummeksua tätä odottamatonta sanomaa, sillä kun piispa
joskus kunnioitti luostaria käynnillään, mikä ei koskaan tapahtunut
ilman tärkeitä syitä ja lukuisaa seuruetta, oli ollut sekä tavan että
kohteliaisuuden mukaista, että vartavasten lähetetty sanantuoja paria
kolmea päivää ennen oli ilmoittanut asian, jotta vastaanotto tulisi
niin arvokkaaksi kuin sellainen korkea-arvoinen vieras saattoi odottaa.
Joko Arvid piispa nyt tahtoi osottaa valtaansa laiminlyömällä tämän
muodollisen vaatimuksen, taikka hän aikoi äkkiarvaamatta tarkastaa
luostaria. Jos selitti tätä äkkinäistä käyntiä millä tavalla hyvänsä,
niin ei piispan laiminlyönti saattanut muuta kuin loukata ylpeätä
luostaria, joka tähän asti, ainoana brigittalaiskunnan edustajana
Suomessa ja Vadstenan haaraosastona, oli sangen vähän ollut hänen
valtansa alainen. Ja mitäpä ylikonfessori tästä sanoisi, hän joka
piti itseänsä melkein yhtä suurena herrana kuin itse piispakin. Mikä
onni, jos hän jo olisi ollut tiessänsä matkalla Ruotsiin, niin ettei
abbedissan tarvitsisi kiusaantua kahden tulen välissä, niinkuin varmaan
oli käypä, jos nämät pappismiehet joutuisivat riitaan, kuten syystä
kyllä saattoi pelätä!
Mutta nyt oli todellakin muuta ajateltavaa, ettei liemi ja velli
palaisi pohjaan päivälliseksi, niinkuin aina sanotaan käyvän, kun
piispa pistäytyy kyökkiä katsomassa.
Syvään huoahtaen kiirehti Margareta sisar uudestaan pukeutumaan
juhlapukuunsa, jaellen käskyjä joka taholle; ja hänen kunniakseksensa
on myönnettävä että hän hoiti melkoista paremmin hyvän emännän
toimia kuin huolettavaa hengellistä hallitusvirkaansa. Luostarissa
syntyi kova hälinä. Sisaret ja naispalveliat juoksivat kilvan hätä
pikaa kiilloittamaan ja puhdistamaan kaikkea, minkä ehtivät. Munkit
kiiruhtivat hädissänsä, hälyytettyinä siitä lyhyestä levosta, jonka
he olivat suoneet itsellensä kapitulin kokouksen jälkeen kuumana
kesäpäivänä, järjestämään messupaitojansa, tuulettamaan kammioitansa,
tomuttamaan luostarin kirjastoa, ja ajamaan ulos ovesta ne teinit ja
sairaat, jotka tavallisuuden mukaan olivat tulleet sinne, edelliset
saamaan henkistä ravintoa ja jälkimäiset ruumiillista lääkettä.
Ylikonfessori oli ainoa, jota tuo suuri uutinen ei näyttänyt erittäin
liikuttavan. Hän jatkoi kirjettänsä Vadstenaan, jonka hän juuri oli
alottanut, mutta jakeli sitä tehdessään, ikäänkuin ohimennen, muutamia
lyhyitä, tarkkoja määräyksiä, jotka olivat aiotut asettamaan hänen
alueensa mitä paraimpaan valoon ja poistamaan näkyvistä kaikkea
semmoista, joka ei ollut aiottu asiaankuulumattomien silmien nähtäväksi.
Toimekkaimmin puuhasivat mestari Gervasius ja hänen kovaonninen
talonmestarinsa, jota huudettiin kahdeltakymmeneltä eri taholta
yhtähaavaa. Hänen tuli laittaa talli kuntoon hevosia varten, hankkia
tuoretta kalaa ja metsänriistaa päivälliseksi, siistitä pihaa,
ripottaa lehtiä portille ja pihalle, tiuskia rengeille, joista ei
koskaan näyttänyt tulevan valmista, tuoda olutta luostarin kellarista,
olla poliisina uteliaassa ihmisjoukossa, joka koko kaupungista oli
kokoontunut tänne katsomaan vieraitten tuloa, sekä suorittaa sadoittain
muita toimia, jotka panivat mies paran pään kerrassaan pyörälle. Vouti
hikoili ja puhkui, sai toruja esimiehiltään ja jakeli niitä runsaasti
alaisilleen. Hänen pulansa vielä paheni, kun hän sai käskyn lähettää
jonkun luotettavan henkilön tähystelemään Raision tielle ja hankkimaan
tarkempia tietoja piispan tulosta. Kaikki palveliat olivat kiinni
valmistuspuuhissa, eikä sinä hetkenä ollut ketä lähettää; silloin vouti
huomasi Taavin, joka seisoa töllisteli toimetonna renkituvan rappusilla.
-- Taavi, reipas poikani, otappa laukki, jonka nuo tolvanat ovat
jättäneet kiinni kaivon luo, ja ratsasta heti pitkin Turun tietä.
Odota vähän matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, ja kohta kun näet
tomun nousevan maantiellä piispan hevosten astunnosta, niin aja
henkesi tiestä, poika, niin että saamme juhlakulkueen järjestykseen,
muuten minä olen onneton ihminen! -- huudahti vouti, pyyhkäisten hikeä
päivettyneeltä otsaltaan. -- Odotas vähän, -- lisäsi hän; -- sano
miehille, jotka poraavat kiviä tuolla satamavuorella, etteivät he ammu,
silloin kun hänen pyhyytensä ratsastaa ohi. Eivät ne aasit välitä
ihmisten silmistä eikä korvista, vaikka itse pyhä Priita ratsastaisi
heidän ohitsensa tietä pitkin.
Taavi ei toista käskyä kaivannut. Vilauksessa hän oli hevosen selässä
ja ajoi nelisti niin nopeaan, kuin lihava luostarin koni sai koipensa
liikkumaan, osotettua suuntaa kohti, ja pian hän oli jättänyt taaksensa
Naantalin pienen keltaiseksi maalatun tulliportin, jonka ylimmällä
kaarella komeili Priita pyhimyksen kuva.
Kauaksi ei hän kumminkaan ehtinyt, niin hän jo näki pikaviestin
ilmoittaman komean saaton, jossa oli noin neljäkymmentä hevosta,
hiljaista karkua ajaen lähestyvän kaupunkia. Etunenässä ratsasti kaksi
uljasta aseilla varustettua palveliaa, jotka vanhan tavan mukaan
tarkastelivat, oliko tie avoinna. Näiden jäljessä seurasi säysyllä
ratsullansa piispa itse, yllä yksinkertainen, tummanvärinen, villainen
matkakaapu, joka peitti hänen papillisen pukunsa, sekä päässä matala
turkkireunuksinen päähine, jota hänellä oli tapana tällaisilla
matkoilla käyttää arvokkaan, mutta epämukavan piispanhiipan asemesta.
Hänen molemmilla puolillansa ratsasti kaksi hänen ylintä kaniikkiansa
samassa puvussa kuin hänkin, ja aivan hänen takanansa rautapuvussa