Ljungarsin taru - 15

-- Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! -- huudahti vanhus tyytyväisenä
ja siveli partaansa. -- Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia
tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on
nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa
asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin,
jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.
-- Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä
puhuu kyynelsilmin, -- vastasi Taavi vältellen.


2. Katumuksentekiä.

-- Mutta se ei ole mahdollista, -- jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi
levottomana; -- ei ole mahdollista, että minun herrani poika,
Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin... --
Sana tarttui hänen kurkkuunsa.
-- Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? -- sanoi Taavi leikillisesti.
-- Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista
kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä
sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja
puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää
velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden
ankaraa katumusharjoitusta -- esimerkiksi juomaan hänen kanssaan
haarikallisen pursuolutta.
-- Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan
voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin
pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja
laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi
ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko
piispa pannut poika paran pään pyörälle?
-- Minä luulen, -- sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo
Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa
hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin
kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua
ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän
ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa
tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä
hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en
tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan,
kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli
niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta
hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä
ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili
ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista
katumusharjoitustasi!
-- Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, --
sanoi vanhus surkealla katseella.
-- No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon.
Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman
luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen
litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön,
että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan
henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja
miekkailiaksi, -- ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa
häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä
luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on.
Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon,
hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä
aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.
-- Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon
sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni
puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat
umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana.
Huomenna, katsos...
-- Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään,
ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä
saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa
katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä.
Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun
palavan kaiken yötä.
-- Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula
rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin
hävittää Bo herran lapset!
-- Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? --;
huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän
aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa
rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen
muistissansa ja mielikuvituksestansa.
-- Tokko minä luulen? -- toisti Goliat. -- Minä olen siitä aivan varma.
Ei se ole muuta, -- ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi
kuiskaten: -- ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin
sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein
pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.
-- Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun
hän vielä oli lapsi! -- huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin
muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula
rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse
oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen
säätyyn oli sangen ymmärrettävää. -- Odotappa, -- jatkoi hän, -- niin
minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.
Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai
odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli
vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään
syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi.
Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka
tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili
hän, -- anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus
herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!
Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän
ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla
oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan
huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän
yhteisten huoliensa esinettä.
-- Mitä? Mahdotontako? -- sanoi itsepäinen ukko. -- Seuraa minua,
Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous
saa aikaan.
-- Tule, -- sanoi tallimestari.
He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja
tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat
kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten
kapealle ovelle. -- Me olemme perillä, -- kuiskasi Taavi.
He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita
ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.
Hän kolkutti ovea. -- Birger herra! -- hän huusi. -- Avatkaa, minä
se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen
tärkeätä asiaa.
-- Tule huomenna uudelleen! -- vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin
ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä,
vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.
-- Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei
voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman
menestyksenne ja isänne muiston nimessä...
-- Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt
ottaa sinua vastaan, -- vastasi taaskin ääni sisästä.
-- Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois,
vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella.
Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!
Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti
pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.
Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli
lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen
tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa
ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka
kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.
Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet
kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin
vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja
haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten
parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku,
hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn
huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään
oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli
solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan
uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta,
että siimat olivat verentahrassa.
Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.
-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä
tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti
häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei
saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.
-- Mitäkö minä tahdon? -- huokasi Goliat nyyhkyttäen. -- Minä tahdon
kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa,
Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan
miekkaa sivullansa?
-- Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi
lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.
-- Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan
partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään.
Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne,
herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette
voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.
Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. -- Minä kuuntelen sinua
kärsivällisesti, -- hän sanoi, -- sillä se on velvollisuuteni, mutta
minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto
on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä,
eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.
-- Jumalan äidin tahto! -- toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan
itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. -- Jumalan äidin tahto!
Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään
muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan
vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi,
pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa
vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani,
ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa!
Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin
kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja
urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla
mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen
nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä,
olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten
luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa
teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, -- sen
suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!


3. Tervehdys herra Bo vainajalta.

Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen
kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta
vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä
varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.
-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi hän; -- taivaan tahdon alle täytyy
alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen
täytyy taistella...
-- Kuinka? -- vastasi vanha palvelia. -- Ettekö ole ymmärtänyt minua?
Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin,
tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman
kätenne vuodattamaa! -- Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois
nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan
jälkiä.
-- Niin pitkällekö, -- huudahti hän, -- on kirous seurannut Ljungarsin
sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin
vuodattavat omaansakin.
-- Mene tiehesi! -- huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti
neuvonantajan luotaan.
-- En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, -- vastasi
vanhus päättävästi. -- Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy
teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys
Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan
multana.
-- Puhu! Mutta lyhyesti!
-- Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin
isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken
oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin.
Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut
alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin
kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla
orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta
vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte
yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä
sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.
Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.
-- Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars,
tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin
vaakunaa?
Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla
uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut
hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän
vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä
nuorukaisen mieleen.
-- Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta
tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin,
mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä,
eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä
kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin
valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia.
Vasemmalla... mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa
puhua.
-- Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?
-- Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa
puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja
punaiset sukat jalassa, aivan kuin...
-- Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön
vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään...
-- Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.
-- Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa
esiin haljenneen kallion juurelta.
-- Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty...
Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.
-- _Fulminat, Fulget, refulget!_ [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi,
Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. -- Näin sanoen Birger istahti
olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla
satuja, Goliatia viereensä istumaan.
Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä
enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.
-- Olipa, -- jatkoi hän, -- syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista
vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin
Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat
kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas
ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn
keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan
käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja
tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa
herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet
uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun
niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä
meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi
kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa... Mutta ehkä minun pitkät
puheeni väsyttävät teitä?
-- Jatka, jatka!
-- Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa
niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan
jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat
iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu
-- silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä
kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin,
tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät
minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut
heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille
sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet
ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta
vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin
lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko,
Birger herra? Miehen mieltä!
-- Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!
-- Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui
seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja
kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja
kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano
pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä
veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille,
että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme
on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla,
sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä
tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että
he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa,
antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa
sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien,
salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille
mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa
hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa
vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina
se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa,
lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme
viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan
rupeaisi hengelliseen säätyyn...
-- Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?
-- Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan
heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei
papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma
kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä
suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja
pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki,
niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna
heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä
on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme
terveydeksemme ja onneksemme.
Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta
tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle
herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme
olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi
hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain
manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja
henkiä.
-- Lapsena te usein joitte tätä vettä, -- sanoi Goliat sävyisästi. --
Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.
Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula
rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!
Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?
-- Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, -- huudahti
nuorukainen ja viuhtoi käsillään. -- Etkö ole seurannut minua tänne
saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se
on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole
lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt
valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta
kun olen koettanut rukoilla _Pater peccavi_ ja _In te speravimus_
rukousta, huutanut korvaani: _fulminat, fulget!_ ja toisen kerran taas:
_refulget, refulget!_ Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin
pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan
salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin _Sancta
Maria, ora pro nobis!_ [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä
yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan _Mariatta,
Mariatta!_ Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät
ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko
uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut,
Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan
kimmeltää kuin tuli?
Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta
ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina
hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.
-- Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä,
vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, -- mutisi Goliat hiljaa
itseksensä.


4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.

Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena
olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti
seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja
kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun
hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken
kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti
pimeän huoneen.
-- Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, -- sanoi Goliat
itseksensä. -- Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne
ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle
muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi
täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun?
En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta
jollei ole muuta neuvoa, niin... ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa
ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan... Tuossa
on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa
kärpästäkään!
Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan
lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti
paloi. -- Rätisetkö, nylkyri? -- mutisi hän. -- Rätise kiirastulessa,
inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa
himoitse aatelista verta! -- Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi
kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat,
mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä
voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.
Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa.
Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan
mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. -- Oletko
vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? -- sanoi hän tyytyväisenä, kun
hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.
-- Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä
te ette ole hyvissä voimissa, -- sanoi Goliat.
-- Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot
kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä
perätysten... Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan
minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta
pyhimyksiltä apua... Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani
eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele
minua omalta itseltäni!
-- No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin
ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan
niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka
potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta
osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa
paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman
päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun
tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan
punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa
Thorin pörröiseen päähän...?
-- Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja
takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän
tallusteli lihavan tallipässimme perässä.
-- Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta...
-- Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja
isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa
pitänyt puoliani, Goliat.
-- Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut
koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.
-- Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme
siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita
uskollisuutesi?
-- Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua
lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä
hänelle kepposet.
-- No, mitenkä sitten?
-- Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin
Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä
luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme
häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää
sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia
ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!
Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen
kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin,
kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi
mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. -- Niin, -- sanoi
hän luottavaisesti, -- kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka
ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita
munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän,
jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on
suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen
päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on
Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.
-- Isäni miekka, -- toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä
oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.
-- Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne
ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne
kannukset, -- huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: --
Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen
Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.
-- Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, --
jatkoi nuorukainen.
-- Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen
kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran
kertomusta.
-- Kuninkaanko veren, sanot?
-- Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne
merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise
kuin lapsi ämmänjutuista.
-- Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin
nousta hevosen selkään. Mutta jatka!
-- No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa