Ljungarsin taru - 08

pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja
anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät
kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.
Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle,
toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa
talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita,
leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla
kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä
säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi
jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi
oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä
Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä
tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli
apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi
puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja
pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin
länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.
Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi
panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi
tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen
aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa
orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat
milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä
rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi
sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja,
päättyi matka enemmittä vaaroitta.
Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he
hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli
siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana
päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.
Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen
aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka
sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna
1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa
ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta
aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron
kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha
kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se
oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä
Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti
laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja
seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin
mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin
aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä
kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi
supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja
siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti.
Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan,
mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja
koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten
sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä
vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin
niille tarjoamaan.
Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan
rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä
katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin
rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei
niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä
ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa
oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli
lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat
enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään
sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain
kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään
työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli
Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus-
ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina
vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.
Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin
vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja
toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset
kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut
oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin
ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he
ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin
herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin
yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä,
johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien
houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä,
kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita,
kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia,
Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia
takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta
tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat
flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat
olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa
ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä
parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa
että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta.
Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä
pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät
jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja
suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta,
hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita
köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu
värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi
vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä
monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille
painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä
esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa
mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi
ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän
Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa
kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan
nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia,
sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä,
vielä vähemmin niitä kirjoittaa.
Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin
ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi
hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat
voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin
päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta
heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti
tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.
Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi
virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja
kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon
ikkunareiästä.
-- Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, -- sanoi hän
ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. -- Inkeri oli neuvonut
heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat
toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen
sukulaisensa.
Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa
hakea majataloa, mistä vain halutti. -- Tulkaa! -- toisti Taavi
kiivaasti; -- minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman,
jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän
on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut
edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.
Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken
näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt
ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat
tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat
varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon;
heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät
vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.
Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli
kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen
tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja
Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät
osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he
ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui
akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka
saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon
erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman
arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa
joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä
selkäänsä.
-- Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee
edellänne? -- karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että
hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja
miekka vyöllä, oli katuliassa.
-- Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! -- huudahti Taavi, kovin
iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.
-- Sinäkö se oletkin, veijari? -- ärähti vanha tuttumme, luostarin
vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto
selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. -- Eikö sinulla ole parempaa
tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?
-- Älkää olko vihainen! -- pyysi poika hartaasti. -- Kaikkien
pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla
kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä
takaa-ajamaan!


18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä
sitten vielä tapahtui.

Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat
ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja
sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa
hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon
pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa,
rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton,
kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva,
joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että
paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka
sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai
Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi
luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti,
sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että
se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten
rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.
Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain
päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora
vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili
kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa
arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta
puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen,
mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja,
joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien
kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin,
kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi
tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias
Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle
joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.
-- _Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et
vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae!_ [Jumala siunatkoon
teitä, pakanat!] -- huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana
siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä
mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. -- Kuka tahto
osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för
gold und silfver, se tulkko kiirust, _per Sanctum Petrum_, ostama
_margaritas ex profundo suibus_. Se ise ja eiti huutta _in purgatorio
misericordia_. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti
huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta
ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja
syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike! _Per sanctum Dominicum,
Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete
animas!_ [Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän
neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]
-- Hän sanoo, -- tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, --
että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa
ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte
pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä
hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne
että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille
ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai
Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä
auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä
hevosta. _Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam,
Parasitum_ ja niin edespäin, ja niin edespäin, _salpeter spradibas!_
-- Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen
kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja
petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat
susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat
meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! -- huusi nyt pontevalla
äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin
vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen
puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti
hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo
tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli
maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli
sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän
sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa
käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu
suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta,
jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista
tulolähteistä.
Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa
kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja
tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä
vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki
rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että
kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden
silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut
kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että
heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin
voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui
huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat
näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi
kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa
olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi,
joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.
Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien
muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa
riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin
suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon
kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko
voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli
heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi
kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia
niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka
pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen
määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa
niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa
tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin
lähettilästä. -- Mutta tässä, -- jatkoi tulkki, sovittaen sanansa
kuulioitten mukaan, -- tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette
aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa
sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä.
Ymmärrättekö, pöllöpäät? _Salibassi farifas!_
Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta,
sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven
varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään
pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse
Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale,
sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin.
Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo
X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon
rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä
maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli,
vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa,
mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia
uskonpuhdistuksen jäljessänsä.
Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä
hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan
hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja
anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa
vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän
sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti
ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava
runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat
kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta
pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret,
miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin,
monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän
rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä
synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella.
Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä
sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat
toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon,
joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa,
hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä
arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin
synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista,
halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat
ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää
maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin
päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin
heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset,
tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset,
siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen
pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan
portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten
kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, -- pilkkaavia
seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle,
vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan
autuuden!
Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen
valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa,
ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä
paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin
suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt
aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä,
että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä
katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi
leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi
peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet
pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska
oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin
osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä
veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.
Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään
harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä
suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut,
rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän
myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä,
vaan vielä niistäkin, joita _vastedes aiottiin tehdä_. Varsinkin
soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa,
että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä
maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius,
joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten
herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen
luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen
kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu
Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä
Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan
vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun
toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat,
oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli
poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti
hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että
tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä
Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin
saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä
toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat
hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli
muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan
munkin näkyvistä.
Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen,
että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten
herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan
pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan
päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas
saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla
kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata
vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku
ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa
hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten,
ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio
pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.
Mestari Gervasius huomasi parhaaksi vetäytyä pois koko pelistä; hän sai
vaivalla palveliansa käsiinsä, vei Taavin, Beatan ja Birgerin mukaansa,
sekä hiipi kaikessa hiljaisuudessa rantaan, missä oli alus valmiina
purjehtimaan hänen ja hänen keräämänsä luostariveron kanssa Naantaliin.


19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.

Kauniina lauantaiaamuna heinäkuun lopulla armon vuonna 1512 purjehti
se pieni alus, jossa mestari Gervasius ja Myllyrannan pakolaiset
kulkivat, onnellisesti Naantalin satamaan ja laski laituriin, hiukan
luostarin alapuolelle. Jos Taavin ja hänen ystäviensä mielestä Ulvila
oli ollut kovin ihmeteltävä, niin nyt vielä suuremmassa määrässä heidän
kunnioitustansa herätti muhkea luostarin kirkko sekä ne monet ja
pitkät, sekä kiviset että puiset rakennukset, jotka kohosivat mäellä
kirkon vasemmalla puolella ja muodostivat varsinaisen luostarin.
Brigittalais-luostarikunnan sääntöjen mukaan oli luostarissa kaksi
osastoa, toinen nunnia ja heidän abbedissaansa varten ja toinen
munkkeja ja heidän ylikonfessoriansa eli yliripittäjäänsä varten.
Kumpikin osasto oli kuitenkin eri rakennuksessa, ja nunnilla oli se
etu, että heidän asuntonsa oli rakennettu kirkon yhteyteen, jotta
messuja voitaisiin pitää kautta koko vuorokauden kaikkina vuoden
aikoina.
Sataman oikealla puolella sijaitsi pieni kaupunki tai kauppala, joka
oli melkoista laajempi ja varakkaampi kuin myöhempien aikojen Naantali.
Siellä tarvittiin majataloja monelle hurskaalle ihmiselle, jotka
tekivät toivioretkiä luostariin kaikista Suomen eri seuduista, joko
itse saadaksensa rippiä ja synninpäästöä, taikka pyytääksensä messujen
lukua kuolleitten omaistensa puolesta. Naantalin messuja, jotka olivat
Brigitta pyhimyksen erityisen suojeluksen alaisina -- puhumattakaan
neitsyt Maariasta ja Johannes kastajasta, jotka myöskin kuuluivat
luostarin suojeluspyhien joukkoon, -- pidettiin sekä komeampina ja
täydellisempinä, kuin useampien muitten Suomen kirkkojen, että myöskin
erityisesti pyhinä ja vaikuttavina. Ja nämät monet toivioretkeläiset
eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin. Tosin ei koskaan kielletty
köyhältä ripitystä eikä muita kirkon hyviätöitä. Päinvastoin jaettiin
paljon almuja, varsinkin niinä päivinä, joita vartavasten vietettiin
suojeluspyhimysten kunniaksi, nimittäin kesäkuun 24 päivänä, lokakuun
6 päivänä, lukuisina Maarian päivinä ja myöskin, sukulaisuuden
vuoksi, Kaarinan messuna elokuun 2 päivänä, koska ruotsalainen
Katarina pyhimys oli pyhän Brigitan tytär. Mutta aikakauden yleinen
usko oli, että rakkaat pyhimykset, tai totta puhuen heidän maalliset
edustajansa, pitivät kaikenlaisia lahjoja luostareille ja kirkoille
sangen ansiollisina ja otollisina; ja sentähden toivat kaikki varojensa
mukaan jotakin mukanansa. Rikkaat lahjoittivat tiluksia, kartanoita
ja hopeakannuja. Vähempivaraiset toivat voita, viljaa, turkiksia ja
muuta tavaraa. Ne, joilla ei ollut muuta kuin hurskaat sydämensä ja
terveet käsivartensa, tekivät elonkorjuun aikana työtä päiväpalkatta
luostarin tiluksilla, vetivät kiviä sen rakennuksia varten ja
kitkivät rikkaruohoja sen puutarhoista. Siten tuli kuitenkin koko
seutu varakkaaksi, kaupusteliat ja käsityöläiset asettuivat luostarin
läheisyyteen, jolle he maksoivat vuotuista veroa, ja harjoittivat
kannattavia ammatteja monenlaisia tavaroita myöskennellen, vaikka
kaikki ulkomaan kauppa oli Turun kaupungille pidätetty.
Samoin kuin monet muut ylhäisessä asemassa olevat miehet, ei mestari
Gervasiuskaan ollut välinpitämätön siitä vaikutuksesta, minkä kaikki
tämä komeus teki hänen nuoriin matkakumppaneihinsa. Vieläpä hän
suvaitsi näyttää heille luostarin lukuisia pitkulaisia rakennuksia,
jotka kaikki olivat varustetut savupiipuilla ja lasi-ikkunoilla,
selittää niiden tarkoitusta ja edeltäpäin kuvaili sitä juhlallista
jumalanpalvelusta, jonka he omin silmin saisivat huomenna nähdä
Olavinmessussa. Mutta hän ei huolinut heille kertoa, että luostarin
paraimmat päivät jo olivat olleet ja menneet, sitten kuin aikakauden