Ljungarsin taru - 13

alhaisenkin täytyy alistua lain voiman alle?
Ritari Bo ei häntä kuullut. Hän seisoi jo pihalla, puristi lastensa
käsiä, nousi hevosen selkään, ja ratsasti heti pois kaupungista
neljän palveliansa seurassa, Taavi neljäntenä. Arvid piispa katsahti
hänen jälkeensä surumielin. -- Milloin, -- sanoi hän itseksensä, --
milloinkahan tuo hillitön aateli on lakkaava viskaamasta veristä,
velimurhaista miekkaansa lain vaa'alle?


29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.

Ursula rouva istui eräänä aamuna tornihuoneessansa suuren tammipöydän
ääressä taivaanpallo edessänsä. Hän oli hyvin kalpea; saattoi huomata,
että hän oli valvonut suuren osan yötä. Hänen pitkät mustat hiuksensa
valuivat huolimattomasti alas hänen pyöreille olkapäillensä ja
hänen mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussansa kimmelsi, kuten
ainakin, tuo salaperäinen kivi. Hänen edessänsä seisoi hänen uusi
linnanvoutinsa, liiviläinen Malko.
-- Sinulla on siis tarkka tieto siitä, että he ovat päässeet pakenemaan
Naantaliin.
-- Aivan varma, armollinen rouva. Sten herraan miehet ajoivat heitä
takaa Ulvilaan asti ja olisivat ottaneet heidät siellä kiinni,
jollei Nahkasiipi olisi mieltynyt erään anekauppiaan kukkaroon. Mir
nix, dir nix, alles unter einander, niin luostarivouti sai viedyksi
Birger herran ja Beata neiden laivaansa ja purjehti heidän kanssansa
Naantaliin.
-- Pitäisi tehdä sitä, mitä on saanut toimeksensa, eikä puuttua muuhun.
Sano Sten herralle, että hän hirtättää varkaan.
-- Sten herra ei ole jättävä teidän armonne käskyjä täyttämättä.
-- Ja sitten tuo anekauppias. Parempi olisi ollut anastaa hänen
anekirjeensä, niistä meillä olisi ollut enempi hyötyä. Meillä ei ole
synninpäästöä enää muuta kuin yhdeksi viikoksi jäljellä. Malko, minä
olen tänä yönä tutkinut tähtiä. Ne eivät ennusta meille hyvää; ne
varoittavat minua piakkoin uhkaavasta vaarasta. Meidän täytyy olla
varovaisia. Valmistaudu matkaan. Minä kirjoitan Naantalin abbedissalle
ja vaadin lapset takaisin. Mahdollisesti he panevat vastaan, mutta sano
heille, että Goliat on taaskin linnanvoutina ja että heidän isäänsä
odotetaan joka päivä kotiintulevaksi.
-- Luottakaa minuun, armollinen rouva.
-- Odotahan, joka tapauksessa voit vapauttaa meidät tuosta hävyttömästä
myllärinpojasta. Hän on viekas ja uhkarohkea, hän voi käydä meille
vaaralliseksi. Olisit ansainnut riippua hirsipuussa, Malko, kun päästit
hänet pakenemaan kellarista.
-- Voin antaa hirttää itseni, armollinen rouva, jos rautaovi ei ollut
pönkitetty kiinni, ja paksujen muurien läpi hän ei ole voinut murtautua
ulos. Minä olen tutkinut jok'ainoan kiven kellarissa. Se on noiduttu,
täällä ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla.
-- Pidä varasi, ettet anna pettää itseäsi. Minkä valkoisen aaveen Jonas
sanoo nähneensä linnanmuurilla? Petosta on mukana pelissä, tähtien
nimessä, minä otan siitä selon ja heitätän petturit elävältä hehkuvaan
uuniin.
-- Armollinen rouva, sanotaan...
-- Mitä sanotaan?
-- Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.
Ursula rouva nauroi pilkallisesti.
-- Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti
ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä
tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset
oppivat tuntemaan toisensa. -- Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?
-- Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä.
Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet
hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.
-- Mene, orja, äläkä puhu _meistä_, kun sanot täyttäväsi minun käskyni.
Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalle
Naantaliin.
Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen
ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa
ja mutisi äkeissänsä: -- Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko
onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun
keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa
sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko
tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.
Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään
rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa
tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan
jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset
aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen
poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka
tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut
kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut
hänenkään poikansa osaksi!
Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein
pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin
alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen
tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti
horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti
hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä
hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei
kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai
viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta,
joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja
pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi
surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno
äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin
selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset
kuvastuivat:
Poiss' on linnut paulastasi,
Viattomat vallastasi;
Kevät-aikas on kulunut.
Kadonnut kukoistuksesi.
Vaalene!
Vapise!
Poiss: on linnut paulastasi.
Viattomat vallastasi.
Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan,
niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman,
yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti
mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: -- Ken olet, ja mitä
tahdot minulta?
Olento vastasi:
Ken olen, älä kysele,
Älä turhin tiedustele;
Oman suojelen sukuni,
Pienoisia puolustelen.
Kostoa
Kavahda!
Ken olen, älä kysele,
Älä turhin tiedustele.
-- Minä en pelkää sinua, kurja kummitus! -- huudahti Ursula rouva,
repäisi rinnastansa keltaisen topaasin ja ojensi sitä haamua kohti.
-- Tunnetko tämän merkin, jolla kuningas Salomon aikoinansa hallitsi
henkiä? Polvistu minun eteeni, voimaton valekuva, ja alistu minun
tahtoni alle, sillä minulla on voima murtaa tuo vyö, jota pidät
uumillasi!
Kun hän uhkaillen lähestyi haamua, väistyi tämä tieltä, tai oikeammin
hän haihtui pois, ja lopulta hän häämötti vain kuin valkea harso
ikkunaverhojen välistä, Mutta sama vieno, kohiseva ääni kuiskasi tai
lauloi pilkallisesti:
Kytke tuuli taivahalla,
Estä virta kosken alla;
Ilman impeä utuista
Et pelota, et pidätä.
Tehoton
Taikas on.
Kytke tuuli taivahalla,
Estä virta kosken alla!
Viimeiset sanat eivät vielä olleet lakanneet kuulumasta, kun haamu
jo oli tietymättömiin kadonnut, ikäänkuin uudinten läpi haihtunut
pois. Ursula rouva oli vieläkin kuulevinaan sen pilkallista ääntä,
työntäessään uutimet sivulle ja nähdessään kosken kuohun kimmeltävän
auringonpaisteessa ja yhä kuullessaan sen yksitoikkoista, uuvuttavaa,
sanatonta kohinaa.
-- Olisikohan tuo vanha juutalainen voinut pettää minua? -- huudahti
hän, tahtomattaankin vapisten ja epäröiden. -- Minä kuitenkin annoin
tämän kallisarvoisen kiven lunastukseksi isäni linnan, niin kunniani
ja omantuntonikin, jotta kerran voisin alistaa jalkojeni alle kaikki
olennot, niin elävät kuin kuolleetkin. Olisikohan yksinkertainen kansa
oikeassa? Olisikohan todellakin olemassa henki, minun noitakeinojani
voimakkaampi, joka suojelisi tätä vihattua sukua, jonka kohtalolla minä
leikittelen niin kauan kuin minua haluttaa, kunnes aika kukistaa sen?
Ja mitä merkitsevät tähtien salaperäiset varotukset? Vanki kadonnut
tietämättömiin suljettujen ovien ja sylenpaksuisten muurien läpi!
Onko siis tämä linna toisten vallassa kuin minun? Kärsivällisyyttä!
Suuren Salomon Benhasin oppilas ei ole turhaan uhrannut poskiensa
punaa ja kuluttanut viittätoista vuotta elämästänsä oppiaksensa
kesyttämään luontoa ja henkiä. Minä tarvitsen vain synninpäästöä,
enemmän synninpäästöä; on hirveätä ajatella kiirastulta. Toistaiseksi
tarvitsen pyhimystenkin suosiota. Mitä? Jospa lähettäisin timanttisen
helminauhani pyhälle Birgitalle Naantaliin? Olipa se hyvä ajatus.
Sanotaan hänen kernaasti ottavan lahjoja vastaan, kysymättä keneltä
lahja tulee. Niin, hän auttaa minua, ja kun hän kerta on puolellani,
niin minä uhmaan Ljungarsin vihaa, vaikkapa he lähettäisivät minun
kimppuuni legioneja haamuja.
Tämän taikauskoisen ajatuksen elähyttämänä heitti Ursula rouva
kopean silmäyksen torninikkunasta ulos ja keksi kymmen- tai
kaksitoistahenkisen ratsastajajoukon, joka ajoi nelistä Myllyrannasta
Ljungarsiin vievällä tiellä.


30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.

Ratsastajat pysähtyivät Ljungarsin linnan portille ja pyysivät päästä
sisään. Etumaisena ratsasti pitkä, laiha ja ahavoittunut ritari, joka
oli helposti tunnettava kauniista vartalostansa. Se oli herra Sten
Knuutinpoika, Leton kartanon herra ja Ljungarsin herran nuorempi veli.
Sten herra oli noin neljänkymmenen vuoden vanha, voimakas, notkea,
kauniskasvuinen mies. Hänen tukkansa oli pitkä ja tumma, hiukan kulunut
kypäränreunasta, parta tumma, silmät siniset ja vilkkaat ja kasvot
itsestään miehuullisen kauniit, mutta niitä rumensi kaksi suurta arpea
otsassa ja vasemmalla poskella. Kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat
päättäväisyyttä ja rohkeutta. Tapa, millä hän ohjasi hevostansa, osotti
taitavaa ratsastajaa; ja ääni, millä hän pyysi päästä sisään, todisti
hillitsemätöntä kiivautta. Hän oli nyt parantunut nuolenhaavasta, joka
niin kauan oli koetellut hänen malttiansa, ja paluumatkallaan Ulvilan
tienoilta hän oli kulkenut Myllyrannan läpi, ohimennessänsä revittänyt
lohipadon ja ryöstänyt taloista kaiken, mitä hän kiireessä oli voinut
ottaa mukanansa.
Sten herra sekä hänen joukkonsa näyttivät tällä kertaa paljoa
muhkeammilta ja säädyllisemmiltä kuin tavallista. Sten herran varustus
oli kiilloitettu, kypärässä hänellä oli höyhentöyhtö ja satula oli uusi
ja kaunis. Hänen huovinsa olivat parhaan taitonsa mukaan paikanneet
vanhoja tamineitaan. Kaikki olivat puhtaat kasvoiltansa, niin, olipa
usealla uudet viitatkin, jalustimet ja hihnat, jotka luultavasti joku
matkustava kauppias oli saanut kunnian lainata kunnianarvoiselle
seurueelle, saamatta penniäkään korvausta.
Sama portti, jonka Bo herra kerran syyssateessa niin kylmästi oli
sulkenut veljeltänsä, avautui nyt selkosen selälleen Sten herralle ja
hänen huoveillensa, jotka kursailematta anastivat asunnon itsellensä
linnassa ikään kuin olisivat olleet siellä kotonansa. Ursula rouva
vastaanotti lankonsa juhlallisella arvokkaisuudella ritarisalissa
ja tarjosi hänelle tavallisen tervetuliaismaljan. Sten herrakin
koetti hiukkasen mukautua ajan kohteliaihin tapoihin; alistuipa hän
suutelemaankin linnanrouvan ojennettua kättä ja kohteliaasti kehumaan
hänen lakastumatonta kauneuttansa. Mutta tämä herra ei ollut juuri
tottunut hovitapoihin, vaikka vanhastaan hänen muistissaan oli
säilynyt muutamia lauseparsia sinnepäin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin
hän ilmoitti tuovansa tärkeätä sanomaa ja pyysi saada kahdenkesken
keskustella rouvan kanssa.
Ursula rouva vaihtoi pikaisen silmäyksen hänen kanssaan; hän näytti
odottaneen sitä ja vei hänet sisempään huoneesen, Bo herran asesaliin.
-- Bo herra ja hänen poikansa Knuutti ovat kuolleet, -- sanoi ritari
välinpitämättömästi ja ilman mitään valmistuksia, heittäytyen
huolimattomasti istumaan vanhalle tammituolille, jonka selkänojaan oli
Ljungarsin vaakuna leikattuna.
Vaikka Ursula rouva oli odottanutkin tätä sanaa, niin hän kuitenkin
kalpeni ja näytti hetken epäröivän, vaatisiko säädyllisyys, että
hän näyttäisi murehtivalta leskeltä saadessaan niin odottamattoman
surusanoman.
Sten herra huomasi hänen epäröimisensä, nyökkäsi hänelle tutunomaisesti
päätä ja sanoi puoleksi ilvehtien: -- Hämmästyttääkö se teitä, rouvani!
Enpä luullut, että vapaus tuntuisi teistä vastenmieliseltä.
-- Minä vastaan teille, kun voitte todistaa minulle ettei sanomanne ole
väärä, -- vastasi Ursula rouva kopeasti. Hänellä ei ollut halua vaihtaa
toista herraa toiseen.
Sten herra hymyili katkerasti. -- On turhaa, kaunis rouvani, --
sanoi hän, -- että me koetamme olla vieraat toisillemme. Te olette
suvainnut ottaa vastaan ihailuni, enkä minä ole salannut, millä
tavalla minä olen kokenut ansaita sitä. Te tiedätte siis, että minulla
on palveluksessani muutamia sukkelia miehiä ja niiden joukossa eräs
Hurri, joka hämäläiseksi on aika viisas. Te tiedätte myöskin, että
tuo Hurri antoi leikata toisen korvansa -- joka maksoi minulle
kauniit summat -- uskotellaksensa Bo herralle jos jotain minun
julmuudestani. Se onnistuikin niin hyvin, että mies sai selon Bo
herran matkasuunnitelmasta, ja hän luonnollisesti antoi siitä vihiä
tanskalaisille ystävillemme. Ulvilassa minä tapasin erään laivurin,
joka äskettäin oli palannut Tukholmasta. Tuo mies sai kerta myrskyn
tähden laskea ankkuriin Signilsskärin edustalla, ja siellä hän sai
nähdä oikean mestarityön, jonka kaksi Otto Rudin kaleerilaivaa sai
aikaan, lyhyesti, _hyvä_ rouva, tanskalaiset valloittivat yöllä
Bo herran laivan, ja koko miehistö, niin hyvin rakas veljeni kuin
veljenpoikanikin surmattiin kovan ottelun jälkeen viimeiseen mieheen
saakka. Oletteko nyt tyytyväinen?
-- Huhu ei vielä ole mikään todistus.
-- Ja miksi te tätä sanotte? -- Ritari otti pienen, kultaisen
kantasormuksen esiin.
Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: -- Tämän sormuksen
sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.
-- Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi
Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja
niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri
hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti
palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.
Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: -- Minun
täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari,
näytte sitä niin suuresti haluavan. -- Enkö minä ikävöitsisi sitä
päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi
meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te
kauneudellanne ja minä miekallani.
-- Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän
vallassamme.
-- Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten
käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän
koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta
ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat
minun käsistäni.
-- Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta
puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko
asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa.
Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.
Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat
vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa
suuret kemut.
Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä
mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi
päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli
kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.
-- Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? -- kysyi Ursula rouva.
-- Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset
kädet valkealla pohjalla, -- vastasi Malko, joka oli tähystänyt
vartiotornissa.
-- Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten
ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli
kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska
he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on
meille sanottavaa, -- sanoi Sten herra.
Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt
neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja
sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin
hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä
täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi.
Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä
huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin
hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.
Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten
seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä
oli.
Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi
uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten
Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo
Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?
Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti,
että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle
säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin
lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei
olisi mitään sitä vastaan.
Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi
keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui
linnanpihalle saakka:
-- Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti
Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti
naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän
neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle
tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä
ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava:
minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa
Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun
kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon
omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt
jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata
Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt
heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut
rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja
lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt
kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin
riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän
kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan
rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut
yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun
herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen.
Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen
jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja
kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja
verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän
neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot
ruumiin ja hengen puolesta.
Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä
ja odotti vastausta.
Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula
rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa
lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi
vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi
ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden.
Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti
veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan
läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin
toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se
nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.


31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui
paikalle.

Ritari Lydik Klaunpojan kauniit kasvonpiirteet jotka näkyivät avatusta
kypäräsilmikosta vääntyivät hetkeksi, kenties pikemmin vihasta kuin
tuskasta. Hän veti nuolen olkapäästänsä, mursi sen moneksi palaseksi,
viskasi sen muuria vasten ja huusi:
-- Samalla tavalla kuin nyt minä muserran tämän hauraan, petollisen
nuolen, niin minä muserran täten Sten Knuutinpojan kunnian ja
julistan hänet vilpilliseksi konnaksi. Kaikki läsnäolevat minä otan
todistajiksi, että olen haastanut Sten Knuutinpojan oikeuteen ja miten
hän on siihen vastannut. Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee...
-- Ampukaa hänet! Hän häpäisee linnanrouvaanne! -- kuului Sten herran
ääni muurilta ja samassa lennätti miehistö taaskin jousistansa kolme,
neljä nuolta. Lydik herra, joka tällä kertaa piti paremmin varansa,
väisti taitavasti nuolet kilvellänsä ja jatkoi sitten vakavalla äänellä:
-- Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee, niin lähettää minun
armollinen herrani hänelle kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää
että hän suvaitsisi ottaa vastaan yhden hänen papeistansa, joka tulee
pyytämään kahdenkeskistä keskustelua hänen kanssansa.
-- Tervehdi armollista herraasi, -- vastasi Sten herra, -- että jos hän
omassa persoonassansa haluaa käydä täällä, niin me koetamme parhaan
taitomme mukaan kestitä häntä. Mutta koska me emme aio ripityttää
itseämme hänen papeillansa, niin on hyvin luultavaa, että semmoinen
herrasmies täältä lähtiessänsä on sileämmäksi ajettu, kuin tänne
tullessaan.
Sillä välin olivat Flemingin soturit, epäröiden ja kiihottuneina
väistyneet muurien luota niin kauaksi, että joutuivat ampumamatkaa
ulommaksi. Heillä ei ollut jousia, eivätkä he voineet vastata kavalaa
tervehdystä. Lydik herra yksin piti paikkansa nuolen kantomatkan
piirissä, vähääkään välittämättä nuolista, jotka tuon tuostakin
lensivät hänen kilpeensä. Eikä hän odottanutkaan turhaan. Mitä tahansa
herra Stenistä oli sanottukin, niin hän ei todellakaan olisi ansainnut
pelkurimaisuuden syytöstä. Hänen hiukan päihtynyt väkensä tarvitsi
aikaa satuloidakseen hevosensa ja pukeutuakseen uudelleen varuksiinsa.
He olivat nyt valmiit ja yhdessä Ursula rouvan väen kanssa, oli heitä
noin kolmekymmentä aseellista huovia, joten he siis olivat lukuisammat
päällekarkaajia. Mutta koska Flemingin soturit olivat tunnetut
kelvostansa ja sotataidostansa, päätti Sten herra vain hätätilassa
sallia käsikahakkaa. Hän antoi siis joukkonsa marssia vihollista
vastaan hyvässä sotajärjestyksessä, mutta pysähdytti sen alaslasketulle
nostosillalle, nosti keihäänkärjellä Lydik herran hansikan maasta ja
ratsasti sitten odottavan vihollisen luo yksinänsä, ilman muita aseita
kuin miekka kädessä.
-- Tunnusta nyt syntisi, suurisuinen poikanulikka, sillä elävänä sinä
et tältä paikalta pääse! -- huusi Sten herra hirvittävällä äänellä.
Taistelu hevosen selässä alkoi taistelusääntöjen mukaan peitsellä,
mutta kun Lydik herra huomasi vastustajansa tarttuvan miekkaan, niin
hän heitti peitsen pois ja paljasti miekkansa. Tällaisessa miekkailussa
oli päävaikeus siinä, että täytyi yhtä aikaa vasemmalla kädellä ohjata
hevosta ja käyttää kilpeä, ja voitto riippuu suureksi osaksi hevosen
tottumuksesta ja ratsastajan taitavuudesta. Se taistelioista, joka
päästi vihollisen kupeellensa tai selkänsä taakse, oli melkein aina
mennyttä kalua.
Pian kävi selväksi, ettei Lydik herra tuottanut häpeätä Svante
Sturen asekoululle, jonka oppilas hän oli. Vaikka hänen olkapäänsä
oli haavoitettu, käytti hän asettansa niin notkeasti ja taitavasti,
että hän olisi ollut paljoa vahvemman vihollisensa kanssa täysin
tasavoimainen, jos hänellä vain olisi ollut oma hevosensa, joka oli
tottunut hänen ohjaamiseensa. Pahaksi onneksi hänen oli täytynyt
se jättää paetessansa Naantalista ja nyt hän ratsasti Flemingin
sotaratsulla, joka oli kömpelö ja tottumaton tämänkaltaisiin
seikkailuihin.
Sten herra pettyi toiveessansa, että hän jo ensi hyökkäyksellä
voisi lyödä nuorukaisen maahan. Senpä tähden hän käänsi hevosensa
sivulle, pyöräytti äkisti ympäri ja ajoi sellaisella vauhdilla vasten
vastustajaansa, ettei Lydik herra ehtinyt ajoissa kääntyä, vaan sai
samassa hirveän, musertavan miekaniskun kilpensä sisäpuolelle, suoraan
ennestään jo haavoittuneesen vasempaan olkapäähänsä. Tämä isku, joka
olisi voinut lyödä häränkin maahan, oli voimakkaampi kuin mitä hänen
hyvä flandrilainen varusteensa saattoi kestää. Maailma musteni hänen
silmissänsä, kilpi tulipunaisine enkeleineen vaipui maahan hänen
hervottomasta kädestänsä ja uusi isku, joka tällä kertaa kohtasi hänen
kypäränsä sivua, heitti hänet tunnottomana ja suinpäin satulasta
maahan. -- Näin käyköön jokaisen, joka kajoaa Sten Knuutinpojan
kunniaan! -- huusi Sten herra voitonriemulla ja hyppäsi hevosensa
selästä täyttääkseen vieläkin yhdellä loppuiskulla verisen työnsä,
kun samassa yksi Flemingin sotilaista laukkasi paikalle pelastamaan
johtajaansa. Tähän asti olivat molemmat puolueet katselleet asiaan
sekaantumatta hurjaa kaksintaistelua; mutta nyt ratsasti Sten herran
väki linnan puolelta hänen apuunsa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin
taistelu oli täydessä vauhdissa, -- yksi noita hurjia, yksityisiä
taisteluita, jotka niin useasti verellä tahrasivat maata Sturein
aikakautena. Kummaltakin puolelta tehtiin hyökkäyksiä peitsillä ja
tapparoilla, ja huudettiin korkealla äänellä. Sten herra tungettiin
erilleen kaatuneesta vihollisestansa ja hänen täytyi uudelleen nousta
hevosensa selkään.
Muurilla seisoi Ursula rouva ja katseli taistelua uhmamielin,
halveksivasti hymyillen. Keltainen topaasi kimalteli hänen rinnassansa
ilta-auringon loisteessa; hänen tummat silmänsä salamoivat, ja
ikäänkuin taivas olisi tahtonut todeksi tunnustaa taikauskoista tarua,
joka kertoi Ljungarsin suvun polveutuvan salamasta, nousi läntiselle
taivaanrannalle synkkä pilvi ja metsäisillä kunnailla alkoivat kalpeat
tulikielet risteillä.
Sten herran miehet ryntäsivät kiivaasti ja heidän johtajansa
taisteli sellaisella urheudella, joka olisi kelvannut suuremmallekin
taistelutantereelle ja puolustamaan parempaakin asiaa. Hänen suunnaton
miekkansa kaasi säälimättä toisen toisensa jälkeen Flemingin miehistä,
jotka askel askeleelta vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä,
kuljettaen haavoittunutta ritaria keskellänsä.
Mutta tuskin he olivat päässeet linnanportin näköpiiristä, niin
ylivoima ahdisti heitä niin valtavasti että heidän rivinsä murtui ja
näytti siltä, kuin heidän tappionsa olisi ollut varma. Neljä hevosta
karkasi pois tyhjin satuloin; neljä haavoittunutta sotilasta pysyi
vaivoin satulassa ja Sten herra raivasi yhä edelleen itsellensä tietä
haavoittuneen luo, josta kukaan ei enää näyttänyt voivan häntä estää.
Silloin ilmestyi Myllyrantaan vievälle tielle pieni, viisimiehinen
joukko, jonka johtajana näytti olevan munkki, sillä kookas mies, joka
ratsasti joukon etunenässä, oli päätä myöten mustan kaavun peitossa.
Kun nuo ratsastajat huomasivat taistelun, kannustivat he hevosiansa ja
ajoivat kiivasta karkua taistelupaikalle, jossa he heti peitsinensä
syöksyivät Sten herran väen kimppuun. Flemingin miehet saivat hetken
hengittämisen aikaa, kääntyivät takaisin ja ryhtyivät taas vuorostansa
hyökkäämään.
Vaikka tämä apujoukko olikin niin pieni, niin vaikutti sen tulo
ratkaisevasti taistelun menoon. Sten herran väki luuli tulokkaita Arvid
piispan etujoukoksi, joka tuli Lydik herran apuun ja lyhyen taistelun