Ljungarsin taru - 17

ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista
hyvää. Ja nyt -- kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset
ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, -- sallikaa minun kysyä,
mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän
jalosukuisuuttanne?
-- Haue mich in tausend Stücken [Hakatkaa minut tuhansiksi paloiksi!],
-- huudahti raaka soturi ällistyneenä ja kahdenvaiheilla, miltä
kannalta hänen tulisi katsoa sellaista valtiollista uskontunnustusta,
-- minun täytyy sanoa, että teidän korkea-arvoisuutenne on sangen
ymmärtäväinen mies, joka mielellään suopi noille kirotuille
kerettiläisille ansaitun palkkansa. Ja jos teidän korkea-arvoisuutenne
nyt tahtoisi muuttaa Turkuun ja tuottaa minulle sen kunnian, että
teidän korkea-arvoisuutenne rupeaisi minun naapurikseni, niin olisi
teidän korkea-arvoisuudellanne siellä paljoa parempi olla kuin
täällä, se totta puhuakseni olikin minun todellinen asiani. Näinä
aikoina, verdamme mich, ei puutu pahoja kieliä varsinkin kapinoitsevan
aateliston joukossa, jonka kuninkaamme kerran on lannistava, mutta
teidän korkea-arvoisuutenne voipi sillä välin saarnata heille rauhaa ja
sovintoa. Teidän korkea-arvoisuutenne voi takoa näitä suomalaiskoiria
ympäri korvia, että ne pysyisivät nahoissaan niinkuin hyvät lapset,
jolleivät he tahdo vitsaa _in posterioribus_ [takaosiinsa]. Joka
tapauksessa on teidän korkea-arvoisuudellanne siitä suurta hyötyä.
Kuningas saapi tietää, ettei teidän korkea-arvoisuudellanne ole osaa
suomalaisen aatelin uppiniskaisuudessa, vaikka kielitteliät sanovat
teidän korkea-arvoisuutenne olleen Sturen parhaan ystävän ja kuninkaan
vihollisen.
Ritari Wulf vilkutti viekkaita silmiänsä ikäänkuin hän olisi tahtonut
lisätä: älä ole liian kopea, ukkoseni, näethän että olet käsissäni!
Arvid piispa hymyili lempeästi, vaikka hänen rintansa kiehui vimmasta.
-- Teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi hän, -- osaa koskettaa meitä,
kirkon rauhallisia miehiä arkaan kohtaan, ja minua ilahuttaa, että
teidän jalosukuisuutenne on sellainen kuninkaan palvelia, että teidän
kanssanne saattaa sanoa viisaan sanan kahden kesken. Lyhyesti, me
ymmärrämme toisemme. Minä en huomaa todellakaan mitään syytä, miksikä
me olisimme vihollisia, koska meillä kummallakin on hyötyä siitä,
että olemme ystävykset. Tehkäämme sentähden liitto keskenämme. Minä
lupaan käyttää kaiken vaikutusvoimani Kristian kuninkaan eduksi, ja
te taas puolestanne lupaatte hävittää jäljet siitä, mitä te sanotte
minun ystävyydekseni Sturein kanssa. Ehkäpä minulla olisi joku
muukin ehto, esimerkiksi joku kannattava pastoraatti, jonka tulot
olisivat hyvin tervetulleet näinä köyhinä aikoina. Mutta siitä me
voimme sittemmin puhua, samoin kuin muutostani Turkuun. Te olette
yhtä viisas, kuin olette urhoollinenkin, ritari Wulf; älkää sentähden
ihmetelkö, että toistaiseksi nukun paremmin Kuusiston linnassa, kuin
teidän keihäittenne suojassa. Sitä paitsi huomatkaa, että liittomme
on pidettävä salassa. Voidakseni toimia yhteisen asiamme hyväksi,
täytyy minun näyttää aivan vilpittömältä. Ei haittaisi, jos te joskus
sanoisitte jonkun kovan sanan minusta, ikäänkuin minä vielä olisin
epäsuosiossa ja tanskalainen puolue minua vainoisi. Minun sanoillani
olisi silloin parempi kaiku. Siis, teidän jalosukuisuutenne, me olemme
tästä hetkestä alkain julkisia vihollisia, mutta salaisia ystäviä.
Ymmärrättekö minua?
-- Oh ganz schön. Potztausend, teidän korkea-arvoisuutenne on hyvin
viisas mies, hyvin ymmärtäväinen mies.


7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.

Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt
Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti
luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika
Ljungarsin. -- Aika on sellainen, -- sanoi hän heille, -- että maa
etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä
miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa
käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää
miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien
vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian
kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen
sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät
kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!
Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta
hän näytti epäilevän. -- Arvoisa isä, -- sammalsi hän, -- henkeni
on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan
täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka
ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä,
_hänenkö_ asioissansa ja _hänenkö_ eduksensa minun tulee viedä kirjeet
perille.
-- Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja
kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut
kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen
velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä
sinuun tulee, Taavi poikani, -- jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan,
kuinka nuorukainen punastui, -- niin sinulle minä annan toisen
tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset
hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan
parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä
äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin,
jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina
aikoina.
Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti,
niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa
ennen matkallelähtöä.
-- Ettekö anna minullekin siunaustanne? -- kysyi Birger.
-- Sen teen, -- sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, -- mene,
poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten
vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele
uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu;
minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!
Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän
hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi
ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt
vyöllensä, putosi kilisten lattialle.
-- Tiesinhän sen, -- sanoi piispa hymyillen, -- ettei Ljungarsin teräs
heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani,
opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja
saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin
ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan.
Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!
Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen
tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten
rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata
muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän
ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä
ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt
salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä,
ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta
voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän
palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä
jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa
linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt
näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin
vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon,
että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa
luostarissa.
Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän
saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä
sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta
vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi
täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan
ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.
Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä
pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen
talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi
hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja
kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana
kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät
puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja
kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa
pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin
jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli
äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin
tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja
laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson
peittämillä jäillä.
Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan
kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat
ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä
eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta!
Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He
laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun
sattumalta -- jos se lie sattumus ollut -- Birger oli joutunut Elina
neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut
ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja
pilaa.
-- Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana
Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä
koskaan voi ajaa reellä? -- kysyi Elina neiti.
-- Se on totta, -- vastasi Birger, -- ja vielä etelämpänä, lähellä
Egyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi.
Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltä
tuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.
-- Kuinka te olette viisas, Birger herra! -- huudahti Elina
viattomasti. -- Voiko tuollaista lukea kirjoista?
-- Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!
Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä
Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää
edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! -- Mutta eikö ole
epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin?
Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai
sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin
määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.
-- Sitä minä en usko, -- vastasi nuorukainen, -- mutta Jumala yksin
tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä,
joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi.
Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset
ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin
he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu
olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt
paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan
kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse
Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.
-- Sepä olisi paha, se, -- sanoi Elina alakuloisesti.
-- Sanokaas muuta! -- huudahti nuorukainen innokkaasti. -- Hän kieltää
pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta
lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden
saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä,
että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee
poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on
käynyt.
-- Minä tarkoitan, -- sanoi Elina teeskentelemättä, -- että on paha,
kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä
jotakin.
-- Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja
vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä... Pyytäkää
henkeäni!
-- No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta
minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa,
tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.
-- Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!
-- Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä
päästäni... Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!
-- Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte
yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt
äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte
me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta...
-- Mutta se on varmaan latinankielinen?
-- Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea
Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.
-- Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten
ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. -- On muistettava, että
koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin
aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka
useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti
suomeksi murtamalla.
-- Ei, -- sanoi Birger, -- on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja
käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla,
ovat latinankielisiä.
-- Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, -- kuiskasi Elina Kurki.
Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.
-- Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?
-- Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi
jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista
hevos-itkuria kuin sinä olet. -- Ja samassa Beata, joka itse ohjasi
hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan.
Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.
-- Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?
Sillä kertaa taisi Beata pelätä?
-- Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka
minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.
-- Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä
pidän lupaukseni mielessä.
-- Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja
sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi
tavallaan ihminenkään.
-- Olenko minä tullut kopeaksi?
-- Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet
olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian
kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä
olet!
-- Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen
saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta
te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen
soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän
jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa
kumoon.
-- Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä,
kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut
pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo
suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!
-- Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! -- huokasi
Taavi.


8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.

Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi
jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen
tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui.
Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt
tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.
-- Tässä on mitä lupasin, -- sanoi hän. -- Jos Beata haluaa useampia,
niin metsässä on niitä tuhansittain.
-- Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, -- vastasi nuori
tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.
-- Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, -- huudahti
nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava
virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä
sormeen. -- Näettekö? -- sanoi Taavi, -- minä vuodan verta teidän
tähtenne!
-- Mikä sankari sinusta on tullut, -- pilkkasi tyttö.
-- Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun
puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.
Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu
kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.
-- Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin
minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! -- huudahti nuorukainen
harmistuneena. -- Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat
liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.
Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean
joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti
lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen
peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta
jo pimeni.
Beata huomasi sen. -- Onko mahdollista, -- sanoi hän ivaten, -- että
urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi
lyhyttä jäämatkaa! -- Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän
saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin
ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.
He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi
täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta
lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen
taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä.
Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta
heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita
nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla
ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä
voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin.
-- Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, -- mutisi
hän.
Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja
pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä,
vaan ratsasti eteenpäin.
-- Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan
minä hänelle mikä pelko on, -- sanoi hän hiljaa itseksensä.
Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten
kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat
ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei
näyttänyt pelon merkkiäkään. -- Minä en käänny ennenkuin hän pyytää,
-- ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki
tunkeutua eteenpäin.
Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin.
Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä,
jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei
kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään
eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa
käypi.
Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti
hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. --
Mitä Beata arvelee retkestä? -- kysyi hän.
-- Sen minä sanon, kun tulemme perille, -- vastasi Ljungarsin neiti
uhmailevasti.
-- Eteenpäin! -- huusi Taavi.
-- Se ei käy, -- vastasivat ratsumiehet.
-- Täytyy käydä! -- käski suuttunut johtaja.
-- Se on mahdotonta, -- vastasivat taaskin ratsumiehet.
Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset
ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa
itsepäisyyttään.
Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava
varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia
tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta,
ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi
kaikkien surma?
-- Se on mahdotonta! -- huudahti Taavi.
-- Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie
ratsain!
-- Se on yhtä mahdotonta! -- väittivät ratsumiehet. -- Hevoset eivät
jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.
-- Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.
-- Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän
jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.
-- Mutta rajuilma asettuu.
-- Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!
Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin
heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea
enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.
Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista,
reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että
seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä
myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa
jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.
He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti
läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.
Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian
he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan
olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli
rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti
pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.
-- Kuinka monta sinä erotat? -- kuiskasi Taavi naapurillensa.
-- Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan... Joko niitä on kymmenen,
kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että
pimeässä näkisin, -- vastasi vieruskumppani.
-- Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia
meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät
avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin
takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea
turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä
heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri,
hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin.
Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat
piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme
heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa.
Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat
ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän
puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos
onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä
paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin
sisustaa lakkinne ensi talvena.
-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat miehet. -- Me hakkaamme kätemme
lämpimiksi juutilaisten selkään!
Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti,
että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua
kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa
kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä
takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.
Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään
eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet
jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä
pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen
henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja
lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat
yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa
sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.
-- Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! -- huusi Taavi heille
ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat
hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman
vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.
Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa
tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa
jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät
miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.
Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko
oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi
aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että
heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta
vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat
satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan
huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi.
Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein
mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui
sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset
löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan
kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin
Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka
olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset
vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.
Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli
Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin
kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää
paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja
Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä
ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi
paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.
Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja
heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet
ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan.
Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää
rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet
hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle.
Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn
jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti,
kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja
hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa
ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa
matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.
-- Sinä olet verissäsi, Taavi! -- huudahti Beata, kun he vihdoin
pääsivät lämpimään ja valoon.
-- Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, -- vastasi
nuorukainen. -- Mitä piditte matkasta Beata neiti?
-- Niin, -- sanoi Ljungarsin neiti, -- minä tunnen itsepäisen pojan,
jolle parta alkaa kasvaa.


9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.

Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin
mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä
tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von
Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid
piispalle tämän hirvittävän uutisen.
Turusta levisi vähitellen huhu ja hämmästys, sillä siihen aikaan
ei ollut postinkulkua. Joulun aikana kuului kauhistuksen huuto
etelä-Suomeen ja vasta keskitalvella se oli ulottunut maan
kaukaisimpiin osiin. Kaikkialla, niin kaupungeissa kuin kylissä,
tämä uutinen herätti kauhistusta ja tuskaa. Kristian kuningas ei
voinut täällä, niinkuin Ruotsissa, jaella talonpojille suolaa ja
silliä; eivät he liioin olleet kuulleet hänen kaunista puhettansa,
jossa hän selitteli talonpoikais-ystävällisistä aikeistansa ja