Ivanhoe - 39

heistä kaikista olet sinä silmissäni kaikkein häijyin ja julmin --poistu
luotani, Jumalan nimessä!»
Huolestuneena ja maltittomana heidän keskustelunsa pituudesta läheni
Albert Malvoisin nyt tehdäkseen siitä lopun. »Onko tyttö tunnustanut
itsensä syylliseksi?» kysyi hän Bois-Guilbertiltä; »vai onko hän yhä
vielä luja kieltämisessään?»
»Hän on todellakin _luja_», vastasi Bois-Guilbert.
»Sitten», virkkoi Malvoisin, »pitää sinun, jalo veljeni, käydä
paikallesi odottamaan loppua. Varjot alkavat jo kääntyä toiselle puolen
aurinkokelloa. Tule pois, urhokas Bois-Guilbert -- tule, sinä pyhän
säätymme toivo ja piankin sen pää.»
Puhuen täten rauhoittavaan sävyyn, niinkuin sairaalle tai
heikkomieliselle puhellaan, hän tarttui kädellään ritarin ohjaksiin
taluttaaksensa hänet takaisin asemalleen.
»Kavala koira! Mitä tarkoitat tarttumalla ohjaksiini?» ärjäisi ritari
Brian närkästyneenä. Ja temmaten ohjakset toverinsa kädestä hän ratsasti
takaisin tantereen toiseen päähän.
»Onpa hänessä vielä tulta», virkkoi Malvoisin hiljaa Mont-Fitchetille,
»kunpa sen vain saisi ohjatuksi oikeaan suuntaan. Mutta pelkäänpä, että
se samoinkuin kreikkalainen tuli polttaa kaiken, mitä sen lähelle
sattuu».
Tuomarit olivat nyt jo istuneet kaksi tuntia paikoillaan turhaan
odotellen Rebekan puolustajan tuloa.
»Eipä se olekaan kumma», arveli veli Tuck, »koska tyttö on juutalaista
rotua. Mutta sittenkin, vannon sen pyhän säätyni nimessä, minusta on
kovin sääli, että näin nuoren ja ihanan olennon pitää joutua surman
suuhun ilman, että kukaan yrittää iskeä ainoatakaan sivallusta hänen
puolestaan! Olisipa hänessä edes vain hitunenkin kristillisyyttä, niin
vaikka hän muuten olisi kymmenkertainen noita, rämpättäisi minun
nuijasauvani heti iltakelloja tuon ylpeän temppeliherran teräslakkiin
eikä sallisi hänen näin vaivatta päästä voitolle.»
Yleisenä uskona kuitenkin oli, ettei ketään tulisi eikä voinutkaan tulla
puolustamaan noituudesta syytettyä juutalaistyttöä, ja ritarit, joita
Malvoisin salaa yllytteli, alkoivat keskenään kuiskailla, että aika oli
jo julistaa Rebekalle suotu armon aika loppuun kuluneeksi. Mutta juuri
silloin ilmaantui kaukaa aukean kankaan reunalta näkyviin ritari, joka
läheni taistelutannerta kannustaen hevostaan kovimpaan juoksuun. Monesta
sadasta suusta kajahti huuto: »Puolustaja! Puolustaja!» Ja kun ritari
ajoi aitauksen sisään, hurrasi kansa hänelle yhdestä suusta enää
muistamatta ennakkoluulojansa ja vihantunteitansa. Seuraava silmänräpäys
hävitti kuitenkin jälleen toivon, jonka ritarin saapuminen oikeaan
aikaan oli herättänyt. Hänen ratsunsa, joka oli monta virstaa hurjasti
juossut, näytti horjuvan uupumuksesta ja ratsumieskin, vaikka hän
uljaasti ajoi aitauksen sisäpuolelle, tuntui olevan niin väsyksissä tai
niin heikkovoimainen, että töin tuskin pysyi satulassaan pystyssä.
Airuen tiedusteltua hänen säätyänsä, nimeänsä ja tarkoitustansa, outo
ritari heti vastasi rohkeasti: »Minä olen kunnon ritari ja aatelismies
ja olen tullut tänne peitselläni ja miekallani puolustamaan tämän
neidon, Rebekan, Iisak Yorkilaisen tyttären oikeata ja laillista asiaa;
todistamaan hänelle langetetun tuomion vääräksi ja valheelliseksi; ja
haastamaan ritari Brian de Bois-Guilbertin taistelemaan kanssani, koska
syytän häntä kavaltajaksi ja murhamieheksi ja valehtelijaksi. Ja sen
tahdon näyttää toteen tällä tantereella ruumis ruumista ja käsi kättä
vastaan, niin totta kuin Jumala, Pyhä Neitsyt, korkea-arvoinen herramme
ja kelpo ritari Pyhä Yrjänä minua auttakoot!»
»Tuntematon näyttäköön ensin», sanoi Malvoisin, »olevansa kunnon ritari
ja kunniallista sukua. Temppeli ei lähetä ritareitansa kaksintaisteluun
nimettömien miesten kanssa.»
»Nimeni», vastasi outo ritari kohottaen silmikkonsa, »on kuuluisampi ja
sukuperäni puhtaampi kuin sinun omasi, Malvoisin. Minä olen Wilfred
Ivanhoe.»
»En tahdo taistella sinun kanssasi tällä haavaa», sanoi temppeliherra
muuttuneella, painuneella äänellä. »Paranna ensin haavasi, hanki
itsellesi parempi ratsu, -- sitten saattaapa olla mahdollista, että
katson maksavan vaivaa piestä sinusta ulos tuon poikamaisen
uhkarohkeutesi!»
»Hoo, ylpeä temppeliherra!» vastasi Ivanhoe, »joko olet unohtanut, että
peitseni on kahdesti syössyt sinut maahan? Muista Acren taistelutannerta
-- muista Ashbyn turnausta -- muista Rotherwoodin salissa
korskeaa kerskaustasi, kun panit kultakäätysi pantiksi minun
pyhäinjäännösrasiaani vastaan luvaten taistella Wilfred Ivanhoen kanssa
ja voittaa takaisin menetetyn kunniasi! Jollet nyt viivyttelemättä rupea
tappelemaan, niin aion -- sen vannon saman rasian ja siinä talletettujen
pyhien luitten kautta -- jokaisessa kristikunnan kuningashovissa,
jokaisessa veljeskunnan kokouspaikassa julistaa sinut pelkuriksi.»
Epäröiden hetken aikaa käänsi Bois-Guilbert silmänsä Rebekan puoleen ja
huudahti sitten katsahtaen tulisesti Ivanhoeen: »Sinä saksilaiskoira!
Tartu peitseesi ja valmistu kuolemaan, koska itse olet niin tahtonut!»
»Salliiko suurmestari minun käydä taisteluun?» kysyi Ivanhoe.
»En voi kieltää sitä, koska niin vaadit», vastasi suurmestari,
»edellyttäen, että neito suostuu ottamaan sinut puolustajakseen. Mutta
soisinpa, että olisit paremmissa voimissa ruvetessasi tähän taisteluun.
Meidän säätymme vihollinen olet aina ollut, mutta tahtoisin kuitenkin,
että taistelu sinua vastaan kävisi kunniallisesti.»
»Tämmöisenä juuri -- tämmöisenä kuin olen eikä mitenkään muuten», sanoi
Ivanhoe. »Tämä on Jumalan tuomio -- hänen haltuunsa minä annan itseni.
-- Rebekka», hän lisäsi ratsastaen surmatuolin luokse, »suostutko
ottamaan minut puolustajaksesi?»
»Suostun», vastasi tämä; -- »suostun» -- ja mielenliikutus, jota
kuolemanpelko ei ollut saanut herätetyksi, pani nyt hänen äänensä
värisemään. »Minä suostun ottamaan sinut Jumalan lähettämäksi
puolustajakseni, -- mutta ei -- ei -- sinun haavasihan eivät vielä ole
parantuneet. Älä käy tuota ylpeää miestä vastaan! Miksi pitäisi sinunkin
tässä saada surmasi?»
Mutta Ivanhoe seisoi jo paikallaan, hän oli sulkenut kypäränsä
silmäverkon ja tarttunut peitseensä. Bois-Guilbert teki samoin; ja
auttaessaan hänen kypäräänsä kiinni huomasi hänen asemiehensä, että
temppeliherran kasvot, jotka olivat kaiken aamua olleet tuhkankarvaiset
ja vähääkään muuttumatta monenlaisista sydämessä raivoavista tunteista,
nyt äkkiä karahtivat tulipunaisiksi.
Nähtyänsä taistelijain asettuneen paikalleen toisiansa vastaan airut
koroitti äänensä ja huusi kolme kertaa: _Faites vos devoirs, preux
chevaliers!_ -- »Tehkää velvollisuutenne, uljaat ritarit!» -- Kolmannen
kerran näin huudettuansa hän siirtyi tantereen reunalle ja julisti
vielä, ettei kukaan kuoleman uhalla saisi estää tätä tasapuolista
taistelua tai sekaantua siihen, ei teolla, ei sanalla eikä huudollakaan.
Suurmestari, joka piti kädessään taistelunpanttia, Rebekan sormikasta,
viskasi sen nyt tantereelle ja huusi turmiota tuottavat käskysanat:
»_Laissez aller!_» -- käykää päälle!
Torvet törähtivät ja ritarit syöksyivät täyttä neliä toisiaan vastaan.
Temppeliherran hyvin tähdätty peitsi ja voimakas ratsu kaatoivat maahan
Ivanhoen uupuneen hevosen sekä sen yhtä voimattoman isännän. Tällaista
loppua kaikki olivatkin taistelulle ennakolta arvanneet. Mutta vaikka
Ivanhoen peitsi näytti vain pyyhkäisseen Bois-Guilbertin kilpeä, niin
tämäkin ritari kaikkien katsojien ihmeeksi horjahti satulassaan, päästi
jalustimet luiskahtamaan jalkojensa alta ja putosi alas tantereelle.
Ivanhoe irtautui nopeasti kaatuneen hevosensa alta ja kavahti pystyyn
parantaakseen onneansa miekalla. Mutta hänen vastustajansa ei
noussutkaan. Wilfred silloin nostaen jalkansa hänen rintansa päälle ja
tähdäten miekalla hänen kurkkuansa, vaati häntä antautumaan, jos tahtoi
välttää kuolemaa. Mutta Bois-Guilbert ei vastannut.
»Älkää tappako häntä, herra ritari», huusi suurmestari, »ennenkuin hänet
on ripitetty ja synnit suotu hänelle anteeksi, -- älkää hävittäkö
ruumista ja sielua yht'aikaa! Me myönnämme hänen hävinneen.»
Hän astui alas tantereelle ja käski avata voitetun ritarin kypärän.
Tämän silmät olivat ummessa -- kasvot olivat yhä vielä tummanpunaiset.
Heidän ihmetellen katsellessaan ritarin silmät aukenivat, mutta ne
olivat liikkumattomat, lasimaiset. Puna katosi kasvoilta ja kalman
kalvakka väri tuli sijaan. Vastustajan peitsestä vioittumatta oli Brian
de Bois-Guilbert saanut surmansa omien ristiriitaisten tunteittensa
kovasta kuohusta.
»Tässä todellakin on Jumala tuominnut!» lausui suurmestari taivaaseen
päin katsahtaen. »_Fiat voluntas tua!_» -- Tapahtukoon sinun tahtosi!


NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Kas nyt se loppui, niinkuin ämmän loru.
WEBSTER.
Kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, kysyi Wilfred Ivanhoe
suurmestarilta, joka oli taistelutuomarina, arveliko tämä hänen
täyttäneen velvollisuutensa urhoollisesti ja rehellisesti?
»Urhoollisesti ja rehellisesti sinä olet taistellut», lausui
suurmestari. »Minä julistan, että tämä neito on vapaa ja syytön.
Ritari-vainajan varusteitten ja ruumiin suhteen menetelköön voittaja,
niinkuin tahtoo.»
»En tahdo ryöstää hänen aseitaan», virkkoi Ivanhoe, »enkä myöskään
tuomita hänen ruumistansa häväistykseen. Onhan hän kuitenkin taistellut
kristikunnan puolesta. Jumalan käsi -- eikä mikään ihmisvoima -- iski
hänet maahan. Mutta haudattakoon hänet salaisesti, niinkuin tehdään
miehelle, joka on kaatunut väärää asiaa puolustaessaan. Ja mitä neitoon
tulee...»
Hevoskavioitten kopina keskeytti hänet. Niitä läheni niin suuri joukko
ja niin suurella kiireellä, että maa tärisi. Musta ritari ajaa karahutti
aitauksen sisäpuolelle. Hänen perässään seurasi suuri sotamiesjoukko
sekä useita ritareita täysissä rautavaruksissa.
»Liian myöhään olen joutunut», virkkoi Rikhard silmäillen ympärilleen.
»Olin päättänyt ottaa Bois-Guilbertin omaksi saaliikseni. Ivanhoe, oliko
oikein käydä näin vaaralliseen seikkailuun, kun tuskin vielä jaksat
pysyä pystyssä satulassa?»
»Armollinen herrani», vastasi Ivanhoe, »taivas on ottanut tämän ylpeän
miehen omaksi uhrikseen. Hänelle ei sallittu kunniaa kuolla semmoista
kuolemaa, jonka teidän tahtonne oli hänelle määrännyt.»
»Rauha olkoon hänelle», lausui Rikhard katsellen vakavasti ruumista,
»jos se mahdollista lienee. Olihan hän kuitenkin uljas ritari ja kuoli
teräshaarniskassansa, niinkuin kunnon ritarin sopii. Mutta meillä ei ole
nyt liiemmälti aikaa. -- Bohun, tee tehtäväsi!»
Eräs ritareista astui seuralaisjoukosta esiin, laski kätensä Albert de
Malvoisinin olkapäälle ja sanoi: »Minä vangitsen sinut maankavaltajana.»
Suurmestari oli kummastuneena näin suuren sotajoukon ilmaantumisesta
tähän saakka ollut vaiti. Mutta nyt hän puhkesi sanoiksi:
»Kuka uskaltaa vangita Siionin temppelin ritarin meidän oman
preceptorio-kartanomme piirissä ja itsensä suurmestarin läsnäollessa? Ja
kenenkä käskystä tämä rohkea loukkaus on tehty?»
»Minä suoritan vangitsemisen», vastasi ritari, »minä, Henrik Bohun,
Essexin jaarli ja Englannin suur-konnetabli.»
»Ja hän vangitsee Malvoisinin», virkkoi kuningas kohottaen silmikkoansa,
»läsnäolevan Rikhard Plantagenet'n käskystä. -- Konrad Mont-Fitchet,
sinulle on hyväksi onneksi, ettet ole minun alamaiseni. Mutta sinun,
Malvoisin, tulee kuolla yhdessä veljesi Filipin kanssa, ennenkuin
maailma kerkiää tulla viikkoa vanhemmaksi.»
»Minä vastustan tuomiotasi», virkkoi suurmestari.
»Sitä et voi, ylpeä temppeliherra», vastasi kuningas. »Katsopas ylös,
niin näet Englannin kuninkaallisen lipun liehuvan omasi sijalla torniesi
huipulla! Ole viisas, Beaumanoir, älä tee turhaa vastarintaa, -- sinun
kätesi on jalopeuran kidassa.»
»Minä vetoan Roomaan sinua vastaan», sanoi suurmestari, »ja kantelen
päällesi, että rikot ritaristomme vapauksia ja etuuksia.»
»Tee niin», vastasi kuningas. »Mutta oman etusi tähden älä nyt moiti
minua vapauksiesi rikkomisesta. Laske kokouksesi hajalleen ja lähde
joukkoinesi lähimpään preceptorio-kartanoosi -- jos semmoista voinet
löytää, -- missä ei ole kudottu kapinallisia juonia Englannin kuningasta
vastaan. Tai jos tahdot, pysy täällä, nauti vieraanvaraisuudestani ja
katsele, miten minä istun oikeutta.»
»Minäkö viipyisin vieraana kartanossa, jossa minun tulisi olla
käskijänä?» sanoi suurmestari. »En suinkaan. -- Kappalaiset, virittäkää
virsi _Quare fremuerunt gentes_ (Miks kiukuitsevat pakanat)! Pyhän
temppelin ritarit, asemiehet ja muu väkemme, varustautukaa seuraamaan
_Beau-séant_-lippua.»
Suurmestarin käytös oli majesteetillisuudessaan Englannin kuninkaan
arvokkuuden vertainen ja rohkaisi jälleen hänen hämmentyneitä ja
pelästyneitä seuralaisiansa. He kokoontuivat hänen ympärilleen niinkuin
lampaat paimenkoiran ympärille kuultuansa suden ulvonnan. Mutta heissä
ei kuitenkaan näkynyt säikähtyneen lauman arkuutta, -- heidän otsansa ja
katseensa olivat synkät ja uhmaavat, ilmaisten sitä vihollisuutta, jota
he eivät saaneet sanoiksi pukea. He kokoontuivat pitkäksi tummaksi
peitsiriviksi, ja valkeaviittaiset ritarit loistivat mustiin puettujen
seuralaistensa lomassa niinkuin valkeat reunat synkässä ukkospilvessä.
Kansa, joka oli äänekkäin huudoin ilmaissut vihamielisyyttään heitä
vastaan, vaikeni ja katseli ääneti tuota voimallista, sotaan
harjaantunutta joukkoa, jota se oli varomattomasti suututtanut;
kiireesti se siirtyi pois heidän sotarintamansa edestä.
Nähdessään temppeliherrojen joukon näin seisovan koko voimassaan iski
Essexin jaarli kannustimet ratsunsa kupeisiin ja alkoi ratsastaa
edestakaisin, järjestäen seuralaisiansa taisteluun tuota voimallista
vihollista vastaan. Rikhard sen sijaan, jota hänen äkillisen
ilmaantumisensa aiheuttama vaara näytti vain miellyttävän, ratsasti
hitaasti temppeliritarien rintamaa myöten huutaen kaikuvalla äänellä:
»Mitä, hyvät herrat! Eikö näin suuressa uljasten ritarien joukossa ole
ketään, joka uskaltaisi Rikhardin kanssa taittaa peitsenpäätä?
Temppeliritarit! Mahtavatpa teidän armaanne vain olla päivänpaahtamia
mustalaisia, jolleivät ne mielestänne maksa taitetun peitsen
säikälettäkään!»
»Temppeliritarit», lausui suurmestari ratsastaen sotarintaman eteen,
»eivät taistele niin turhanaikaisista, maallisista syistä -- eikä minun
läsnäollessani kukaan temppeliherra saa kohottaa peistään sinua vastaan,
Englannin Rikhard. Paavi ja kristikunnan hallitsijat, ne tuomitkoot
meidän välillämme ja päättäkööt, onko kristitty kuningas tehnyt oikein
puolustaessaan sellaista asiaa, jonka tänä päivänä olet omaksesi
ottanut. Jollei meidän päällemme karata, niin me lähdemme ketään
hätyyttämättä. Sinun kunniasi varaan me jätämme ritaristomme täällä
olevat sotavarat ja talouskalut, ja sinun omantuntosi huostaan jätämme
sen loukkauksen ja häpeän, joka sinun takiasi tänäpäivänä on kohdannut
kristikuntaa.»
Näin puhuttuaan ja vastausta odottamatta suurmestari antoi lähtökäskyn.
Temppeliherrojen torvet rupesivat soittamaan hurjaa itämaista säveltä,
jonka sävelen mukaan he tavallisesti marssivat. He muuttivat
järjestyksensä sotarintamasta ryhmäjonoksi ja lähtivät liikkeelle niin
hitaasti kuin hevoset saattoivat astua, -- aivan kuin olisivat tahtoneet
näyttää peräytyvänsä vain suurmestarinsa käskystä eikä heitä uhkaavan
ylivoiman pelosta.
»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa loistaa!» sanoi kuningas Rikhard.
»Onpa sääli, että nämä temppeliherrat eivät ole uskollisuudessa yhtä
luotettavia kuin he ovat sotaharjoituksissa taitavia ja miehuullisia.»
Aivan kuten pelkuri rakki, joka vasta silloin rupeaa haukkua
luskuttamaan, kun haukuttava kääntyy siihen selin, kohotti kansanjoukko
arkailevan riemuhuudon nähdessään jälkijoukon poistuvan.
Sen hälinän aikana, joka temppeliherrojen lähdöstä johtui, ei Rebekka
nähnyt eikä kuullut mitään. Hän makasi vanhan isänsä sylissä
pyörryksissä, melkein tunnottomana, tilanteensa äkkinäisten vaihtelujen
järkyttämänä. Mutta ensimmäinen Iisakin lausuma sana sai hänet
joutuisasti tajuihinsa.
»Lähtekäämme, tytär kultani, takaisin voitettu aarteeni -- menkäämme ja
heittäytykäämme tuon hyvän nuorukaisen jalkojen juureen.»
»Ei, ei», vastasi Rebekka, »ei suinkaan -- ei -- ei -- tällä hetkellä en
uskalla puhua hänelle. Ei, isäni, lähtekäämme heti pois tästä pahasta
paikasta.»
»Mutta, tyttäreni», sanoi Iisak, »kuinka jättäisimme nyt hänet, joka on
astunut esiin kuin väkevä mies, peitsi ja kilpi kädessä, omasta
hengestään piittaamatta, pelastaaksensa sinut vankeudesta, vaikka olet
hänelle vieraan ja vastenmielisen kansan tytär. Tästä hänen avustansa
meidän on velvollisuus osoittaa kiitollisuuttamme.»
»Minä kiitän -- minä kiitän -- hartaasti -- koko sydämestäni», vastasi
Rebekka, »ja aion vasta kiittää vielä enemmänkin -- mutta en nyt!»
»Mutta», intti Iisak vastaan, »hän tulee varmastikin pitämään meitä
kiittämättöminä kehnoina koirina!»
»Mutta näethän, isä kulta, että Rikhard-kuningas on läsnä ja että...»
»Oikein, aivan oikein, kelpo, viisas Rebekkani! Lähdetään pois
--lähdetään pois! Rikhard on varmaan rahan tarpeessa, sillä hän on juuri
äsken palannut Palestiinan maalta ja, niinkuin hoetaan, vihollistensa
vankeudesta. Ja hyvän tekosyyn ryöstämiseen, jos hän rahaa tarvitsee,
hän voikin saada tuosta hänen veljensä Juhanan kanssa tekemästäni
pienestä laina-asiasta. Pois siis, poistukaamme kiiruusti!»
Ja vuorostansa nyt hätäillen hän vei tyttärensä pois tantereelta ja
kuljetti hänet paikalle varaamillaan hevosilla rabbini Nathanin taloon.
Kun juutalaistyttö, jonka kohtalo tänäpäivänä oli eniten ollut kaikkien
mielessä, oli täten huomaamatta poistunut, kääntyi kansan huomio
kokonaan Mustaan ritariin. Ilma kajahteli nyt huudosta:
»Eläköön Rikhard Leijonamieli! Ja hävitkööt väkivaltaiset
temppeliherrat!»
»Hyvä on tämä suu-uskollisuuskin», sanoi Ivanhoe Essexin jaarlille;
»mutta olipa kuitenkin parempi, kun kuningas oli siksi varovainen, että
otti sinut mukaansa sekä niin monta muuta luotettavaa seuralaista.»
Jaarli pudisti hymyillen päätänsä.
»Uljas Ivanhoe», vastasi hän, »tunnethan herramme sangen hyvin, ja uskot
kuitenkin hänen ryhtyneen näin viisaaseen varokeinoon! Minä olin
marssimassa Yorkiin päin kuultuani, että Juhana-prinssi oli koonnut
sinne voimansa. Tulipa silloin vastaani kuningas Rikhard itse, ilmeisenä
vaeltavana ritarina, rientäen täyttä neliä tänne ypöyksin ratkaisemaan
vain oman käsivartensa voimalla tuota temppeliherran ja juutalaistytön
välistä juttua. Minä lähdin saattamaan häntä joukkoineni melkein vasten
hänen tahtoansa.»
»Entä mitä kuuluu Yorkista, jalo jaarli?» kysyi Ivanhoe; »pysyvätkö
kapinoitsijat siellä koossa, kunnes me joudumme sinne?»
»Ei sen paremmin kuin joulukuun lumi pysyy jäljellä, kunnes kesäkuun
aurinko paistaa», vastasi jaarli. »He hajoavat nyt jo. Ja kukapa meille
toikaan siitä sanoman muu kuin Juhana itse!»
»Se maanpetturi! Se kiittämätön, hävytön kapinoitsija», sanoi Ivanhoe.
»Käskikö Rikhard vangita hänet?»
»Vielä mitä! Ottipa Rikhard hänet vastaan», vastasi jaarli, »aivankuin
olisivat he nähneet toinen toisensa pienen metsästysretken jälkeen. Hän
viittasi vain minuun ja seuralaisiini sanoen: Näethän, veliseni, että
minulla on muutamia vihaisia miehiä seurassani, -- paras lienee, että
menet äitimme luokse, viet hänelle sydämellisimmät terveiseni ja pysyt
siellä, kunnes ihmisten mielet ovat rauhoittuneet.»
»Ja siinäkö kaikki, mitä hän virkkoi?» kysyi Ivanhoe. »Voisipa tosiaan
sanoa, että kuningas laupeudellaan suorastaan kehoittaa ihmisiä
kapinaan!»
»Aivan niin», sanoi jaarli, »samoin kuin saattaa sanoa, että surmaansa
se mies etsii, joka viskautuu taisteluun, ennenkuin hänen vaarallinen
haavansa on parantunut.»
»En pane kokkapuhettasi pahaksi, jaarli», vastasi Ivanhoe. »Mutta muista
kuitenkin, että minä saatoin vain oman henkeni vaaraan -- Rikhard
sitävastoin vaarantaa koko valtakuntansa turvallisuuden.»
»Ne», vastasi Essex, »jotka sangen vähän välittävät omasta
turvallisuudestaan, harvoin pitävät suurta lukua toistenkaan onnesta.
--Mutta joutukaamme kartanoon, sillä Rikhard aikoo rangaista pari
alhaisempaa, samaan salaliittoon kuuluvaa jäsentä, vaikka hän antoi
päämiehelle anteeksi.»
Tässä tilaisuudessa pidetystä oikeudenpöytäkirjasta näkyy, että Mauri de
Bracy oli päässyt pakoon meren yli ja mennyt Ranskan kuninkaan
palvelukseen. Filip de Malvoisin ja hänen veljensä Albert, Templestowen
preceptori, mestattiin, kun sen sijaan koko salaliiton päämies, Woldemar
Fitzurse, pääsi pelkällä maanpakoon karkoituksella. Ja prinssi Juhana,
jonka eduksi koko yritys oli suunniteltu, ei saanut edes nuhteitakaan
hyvänluontoiselta veljeltään. Kukaan ei kuitenkaan säälinyt molempien
Malvoisinien kohtaloa, jotka täydesti olivat ansainneet kuolemantuomion
monilukuisista kavalista, julmista ja kansaa sortavista teoistaan.
Vähän aikaa näitten tapahtumien jälkeen Cedrik käskettiin Rikhardin
hoviin. Tämä asuskeli silloin Yorkissa, voidakseen sieltä käsin paremmin
rauhoittaa niitä kreivikuntia, joita hänen veljensä kunnianhimo oli
myllertänyt. Cedrik mutisi ja murisi monta monituista kertaa tämän
käskyn johdosta -- mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt. Rikhardin
kotiintulo oli näet kokonaan masentanut hänen toivonsa saada Englannin
kruunu vanhan saksilaisen kuningassuvun omaksi. Olihan selvää, että
saksilaiset, -- mitä voittoa he kenties olisivatkin voineet toivoa
vallanpitäjäin keskenään riidellessä -- eivät mahtaisi mitään nyt, kun
hallitusvalta kenenkään vastustamatta oli jälleen lujasti Rikhardin
käsissä. Sillä olihan tämä kuningas koko kansalle rakas persoonallisten
hyvien avujensa ja suuren sotamaineensa tähden, vaikka hänen
hallituksensa olikin harkitsemattoman huoleton, väliin liian pehmeä,
väliin hirmuvaltaisuuden rajoja lähentelevä.
Sitäpaitsi ei Cedrik voinut vasten tahtoansakaan olla huomaamatta, että
hänen ajatuksensa saada kaikki saksilaiset puolueet yhdistetyiksi
Rowenan ja Athelstanin naimisliiton avulla oli nyt mennyt peräti
tyhjiin, kun kumpainenkin asianomainen sitä kiivaasti vastusti. Tätä
seikkaa hän kiivaillessaan saksilaisasian puolesta ei olisi osannut
arvatakaan mahdolliseksi. Jopa silloin, kun molempien vastahakoisuus
ilmeni päivän selvästi ja peittelemättä, hän saattoi tuskin saada
päähänsä, kuinka kaksi vanhaan kuningassukuun kuuluvaa saksilaista
saattoi persoonallisten syitten tähden vastustaa liittoa, joka heidän
kansansa yhteisen onnen vuoksi oli tarpeellinen. Mutta hänen
mieliajatuksensa oli alusta pitäen auttamattomasti ajanut karille.
Rowena oli aina osoittanut vastahakoisuuttaan Athelstania kohtaan, ja
nyt lausui Athelstankin yhtä selvästi ja lujasti julki päätöksensä
lakata kosimasta neiti Rowenaa. Ei edes Cedrikinkään luontainen
itsepäisyys jaksanut voittaa tämmöistä, hänen kun olisi pitänyt,
keskivälissä seisoen, hinata kummallakin kädellään kaksi vastahakoista
yhteiseen liittopaikkaan. Hän yritti kuitenkin vielä kerran kaikin
voimin käydä Athelstanin kimppuun. Mutta vanhan saksilaisen
kuningassuvun kuolleista noussut vesa oli, Cedrikin taloon tullessa,
par'aikaa tulisessa kiistassa paikkakuntansa papiston kanssa, aivan niin
kuin meidän aikamme maakartanoitten isännät.
Näyttää kuitenkin siltä kuin Athelstanin kostonhimo, joka ensin oli
synnyttänyt niin verisiä uhkauksia Pyhän Edmundin luostarin abottia
vastaan, olisi jo suuresti ollut lauhtunut, johon osaksi oli syynä hänen
oman mielenlaatunsa luontainen nahjusmaisuus ja hyvänsävyisyys, osaksi
hänen äitinsä Edithin rukoukset; viimeksimainittu rouva näet oli,
niinkuin naiset yleensä ovat, harras pappien ystävä. Lopputulos oli
ollut se, että Athelstan piti abottia ja hänen munkkejaan kolme päivää
huonolla ruualla Coningsburghin vankityrmässä. Tästä julmasta teosta
abotti uhkasi hänelle kirkonkirousta ja pani kokoon hirmuisen pitkän
luettelon kaikista kivuista, joita hän ja hänen munkkinsa olivat
tunteneet vatsassaan ja suolissaan ja jotka muka olivat seurauksia
siitä, että heitä syyttömiä oli väkivaltaisesti pidetty vankeudessa.
Tämä riita ja hankkeet kirkonrangaistuksen torjumiseksi täyttivät
Cedrikin tullessa niin kokonaan Athelstanin mielen, ettei siinä ollut
vähintäkään sijaa muille ajatuksille. Ja kun Rowenan nimi tuli
mainituksi, pyysi jalo Athelstan saada tyhjentää kukkuraisen pikarin
pohjaan neidon terveydeksi sillä toivomuksella, että hänestä piankin
tulisi sukulaisensa Wilfredin puoliso. Asia oli siis aivan auttamaton.
Ilmeisesti ja kouraantuntuvasti ei Athelstanista enää ollut mihinkään
valtiolliseen hankkeeseen, tai puhuaksemme Wamban sanoilla, jotka ovat
säilyneet tuosta saksilaiskaudesta saakka aina meidän aikoihimme, hän
oli kuin kukko, joka ei viitsinyt tapella.
Ainoastaan kaksi estettä oli siis nyt jäljellä rakastavien toiveiden ja
Cedrikin aikomusten välillä: hänen oma itsepäisyytensä ja hänen vihansa
normannilaisvaltaa vastaan. Edellisen tunteen hälvensi vähitellen hänen
kasvatustyttärensä mairittelu sekä ylpeys hänen poikansa suuresta
sotamaineesta, joka vastoin isän tahtoakin täytti hänen mielensä.
Eikähän myöskään se kunnia, että hänen perheensä täten tulisi Alfredin
suvun heimolaisuuteen, voinut olla pehmentämättä ukon sydäntä, koska nyt
kerran Edward Tunnustajan jälkeläisen paremmin oikeutettu kosinta oli
iäksi päiväksi mennyt myttyyn. Cedrikin viha normannilaiskuninkaita
vastaan suli myöskin tuntuvasti. Ensiksikin hän näki, että oli
mahdotonta karkoittaa tätä vierasta hallitsijasukua Englannista; ja
tällainen tietoisuus on sangen voimallinen vaikutin synnyttämään
uskollisuutta valtaistuimella istuvaa kuningasta kohtaan. Ja toisekseen
vaikutti myös kuninkaan kohteliaisuus, sillä Rikhard oli mieltynyt
Cedrikin suoraan puhetapaan ja osasi siten kohdella jaloa saksilaista,
että tämä -- ennenkuin hän oli vielä viikon päiviäkään ollut hovissa
vieraana -- suostui kasvatustyttärensä Rowenan ja poikansa Wilfred
Ivanhoen avioliittoon.
Meidän sankarimme häät, joihin tällä tavoin oli saatu isän juhlallinen
suostumus, vietettiin jaloimmassa kaikista herranhuoneista, Yorkin
tuomiokirkossa. Kuningas itsekin oli läsnä; ja hänen sorretuita ja
halveksituita saksilaisia kohtaan osoittamansa kunnioittava käytöksensä
tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa herätti näissä rauhallisemman ja
varmemman toivon saavuttaa luonnolliset oikeutensa, kuin mitä
kansalaissodan epävarma ratkaisu voi tarjota. Kirkolliset menot näissä
häissä olivat mahdollisimman juhlalliset. Niitä vietettiin kaikella
sillä loistolla, jota Rooman kirkko aina osaa käyttää erinomaisen
menestyksellisesti.
Gurth seisoi koreissa vaatteissa asemiehenä nuoren herransa vieressä,
jota hän oli uskollisesti palvellut, ja myöskin ylevämielinen Wamba oli
läsnä, päässä uusi lakki, joka oli täynnä kiiltäviä hopeatiukusia.
Otettuansa osaa Wilfredin vaaroihin ja vastoinkäymisiin saivat molemmat
nyt, niinkuin oikein olikin, ottaa osaa myöskin hänen onnellisempaan
elämänjaksoonsa.
Paitsi näitä talon palvelijoita oli komeissa häissä saapuvilla myöskin
korkeasukuisia sekä normanneja että saksilaisia. Ja alhainen kansa
riemuitsi tässä tilaisuudessa yhdestä suusta, sillä he näkivät näiden
kahden henkilön naimisliitossa varmat takeet molempien kansallisuuksien
välisestä vastaisesta rauhasta ja sovinnosta. Ne ovatkin siitä saakka
niin kokonaan sekaantuneet yhteen, että erotus on tullut aivan
tuntumattomaksi. Cedrikin vielä eläessä tämä sulautumistyö läheni jo
loppuansa; sillä kun molemmat kansallisuudet seurustelivat nyt yhdessä
ja solmivat keskenään avioliittoja, hävisi normannilaisten ylenkatse ja
saksilaisten raakuus väheni. Mutta vasta Edward III:n aikoina se
sekakieli, jota nyt sanotaan englannin kieleksi, pääsi Lontoon
kuningashovin puhekieleksi, ja samaan aikaan vasta normannien ja
saksilaisten vihollisuus näytti peräti hävinneen.
Toisena aamuna mainittujen onnellisten häitten jälkeen Rowenan
kamarineitsyt, Elgitha, tuli ilmoittamaan emännälleen, että vieras neiti
pyrki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan kahdenkesken.
Rowena kummastui, epäili, tuli uteliaaksi ja käski viimein päästää
vieraan neidin sisään lähettäen omat seuralaisensa ulos.
Vieras astui sisään: hän oli jalo, majesteetillinen vartaloltaan; pitkä,
valkoinen huntu, joka häntä verhosi, pikemminkin varjosi kuin peitti