Ivanhoe - 16

noita varkaan kaluja liiaksi käsillä voidaksensa olla rehellinen mies.»
»Olkoon vaikka itse perkele», sanoi Gurth, »niin emmehän me siitä
pahene, vaikka odotammekin, kunnes hän tulee takaisin. Jos hän kuuluu
tuohon joukkioon, niin ovat he jo hänen kauttaan saaneet tiedon meistä,
ja sitten ei pako eikä tappelu auttaisi meitä pitkällekään. Sitäpaitsi
olen nykyisin saanut kokea, että julkirosvot eivät ole pahimpia miehiä,
joiden kanssa voi joutua tekemisiin.»
Muutamien minuuttien kuluttua jousimies jo palasi.
»Gurth veikkonen», sanoi hän, »minä olen käynyt puhuttelemassa noita
miehiä ja saanut tietää, kenen palveluksessa he ovat ja minne he ovat
matkalla. Minun arvatakseni ei näytä siltä, että heillä olisi aikomus
ottaa vankinsa hengiltä. Ja sulaa hulluutta olisi, jos me nyt kolmen
miehen yrittäisimme käydä heidän kimppuunsa; sillä he ovat
sota-ammattiin tottuneita ja asettaneet vartijoita ympärilleen, jotka
kutsuvat muut aseisiin niin pian kuin joku lähenee. Mutta minä toivon
kohta saavani niin suuren miesvoiman kokoon, ettei heillä ole paljonkaan
apua varovaisuudestaan. Te molemmat palvelette Cedrik Saksilaista,
kansansa oikeuksien puolustajaa; teille minä lupaan, ettei hän ole jäävä
pulaan saksilaiskäsien puutteessa. Tulkaa siis kanssani keräämään
enemmän apumiehiä.»
Näin sanottuaan hän alkoi astua pitkin askelin metsän kautta narrin ja
sikopaimenen seuratessa jäljessä. Mutta kauanpa ei Wamba malttanutkaan
kulkea äänetönnä.
»Muistelenpa», sanoi hän tarkastaen torvea kantimineen, joka hänellä yhä
vielä oli käsissään, »muistelen nähneeni sen nuolen lentävän, joka
ansaitsi tämän korean palkinnon -- eikä siitä ole kulunut niinkään
pitkää aikaa kuin viime joulusta.»
»Ja minä», arveli Gurth, »saattaisin panna sieluni pantiksi, että olen
kuullut sen lennättäjän äänen niin yöllä kuin päivälläkin ja ettei kuu
siitä ajasta ole vanhennut enempää kuin kolme päivää.»
»Hyvät veikkoset», vastasi jousimies, »kuka ja mitä minä lienenkin, se
ei ollenkaan vaikuta nykyiseen asiaamme. Jos minun onnistuu vapauttaa
teidän herranne, niin teillä on syy pitää minua ystävänä, -- parhaana,
mitä teillä ikänä on ollut. Mutta sillä seikalla, olenko tuttu tällä vai
toisella nimellä -- ja osaanko virittää jousta yhtä hyvin tai paremmin
kuin härkäpaimen -- ja huvittaako minua enemmän kävellä päivänpaisteella
vai kuutamolla -- kaikella tällä älkää huoliko vaivata päätänne, sillä
se ei lainkaan ole teidän asianne.»
»Meidän päämme ovat leijonan kidassa», kuiskasi Wamba Gurthille.
»Saammepa nähdä, kuinka meidän onnistuu vetää ne jälleen ulos.»
»Hs -- vaiti!» vastasi Gurth. »Älä suututa häntä hulluttelemisellasi.
Minä toivon, että kaikki on käyvä hyvin.»


KAHDESKYMMENES LUKU.

Kun syksy-yö on valoton
ja metsä kolkko -- silloin, oi
kuink' ihanalta erakon
yöveisu eksyneelle soi!
Rukous laulult' äänen saa,
ja laulu siltä lentimen, --
näin leivon tavoin kohoaa
ne taivahille värjyen.
_Pyhän Klemetin Lähteen Erakko_.
Kolme tuntia ahkerasti patikoituaan saapuivat Cedrikin palvelijat oudon
oppaansa kanssa pienelle lakeudelle, jonka keskellä kasvoi summattoman
suuri tammipuu, levitellen pahkuraisia oksiansa kaikille ilmansuunnille.
Tämän puun juurella makasi neljä, viisi jousimiestä ja lisäksi asteli
yksi vartijana edestakaisin kuunvalon luomassa pimennossa.
Kuultuansa lähenevien miesten askelten kopinan vartija huusi aseisiin
toverinsa, jotka herkästä unestaan ylös kavahtaen virittivät joutuisasti
jousensa. Kuusi nuolta, kukin jänteellään, tähtäsi tulijoita; mutta
pianpa miehet tunsivat omakseen sen, joka oli tuonut Cedrikin orjat
kanssaan. He tervehtivät häntä kaikin kunnioituksen ja rakkauden
osoituksin, joten pelko pahasta kohtelusta haihtui heti orjaparoilta.
»Missä mylläri on?» kuului ensimmäinen kysymys.
»Matkalla Rotherhamiin päin.»
»Kuinka monen miehen kanssa?» kysyi taas päällikkö, sillä ilmeisesti hän
oli sellainen.
»Kuusi miestä on mukanaan ja runsas saalis toivossa, jos vain pyhä
Nikolaus sen sallii.»
»Totisesti jumalista puhetta», sanoi Locksley. »Entä missä Allan-a-Dale
oleilee?»
»Watlingin maantien varrella väijymässä Jorvaulx'in abottia.»
»Sekin oli viisas hanke», vastasi päällikkö; -- »entä erakko?»
»Majassaan.»
»Sinne menen minäkin», päätti Locksley tiedustelunsa. »Menkää te kukin
haarallenne kutsumaan tovereitamme kokoon. Kerätkää niin monta kuin
suinkin saatte, sillä on tarjona otus, jota meidän pitää ankarasti ajaa
takaa ja joka luultavasti nousee takakäpälilleen. Kokoontukaa
päivännousun aikana tänne kaikki. -- Ja kuulkaa», hän lisäsi, »olipa
minulta unhottua kaikkein tärkein asia. -- Kahden teistä pitää kiirehtiä
Torquilstoneen, Front-de-Boeufin linnalle päin. Joukko hirtehisiä,
joilla on ollut rohkeutta pukea yllensä samanlaiset puvut kuin meillä
on, viepi sinne par'aikaa muutamia vankeja. -- Pitäkää heitä tarkasti
silmällä, sillä kunniamme vaatii, että rankaisemme heitä röyhkeydestään,
vaikka kerkiäisivät linnansa turviin, ennenkuin meidän voimamme on
koolla, ja kylläpä siihenkin keksimme keinoja. Pitäkää heitä siis
tarkasti silmällä; ja menköön joku teistä, nopein jaloiltaan, kutsumaan
kokoon hajallaan olevat kumppanimme.»
Miehet lupasivat täyttää käskyt tarkasti ja riensivät iloisesti kukin
asialleen. Mutta päällikkö ja hänen molemmat seuralaisensa, jotka
tunsivat häntä kohtaan nyt paljon suurempaa kunnioitusta, jopa hiukan
pelkoakin, lähtivät astumaan eteenpäin Copmanhurstin kappelia kohti.
Pian he olivat joutuneet ennenmainitulle pienelle aukealle, jota kuutamo
metsän estämättä valaisi. He näkivät edessään tuon juhlallisen, vaikka
osaksi rappioituneen kirkkosen sekä sen vieressä halvan hökkelin, joka
niin hyvin sopi lihansakiduttajan asunnoksi. »Jos tuo on rosvon koti»,
kuiskasi Wamba Gurthin korvaan, »niin käy tässäkin taas toteen vanha
sananlasku: 'Mitä likempänä kirkkoa, sitä edempänä Jumalasta'. -- Ja
semmoiseltahan, niin totta kuin lakissani kukonhäntä heiluu, tässä
näyttääkin olevan laita. -- Kuule vain, minkälaista pirun virttä tuossa
majassa veisataan!»
Erakko ja hänen vieraansa näet par'aikaa lauloivat terveitten
keuhkojensa koko voimalla vanhaa juomalaulua, jonka loppusäkeet aina
kuuluivat näin:
»Hei, maistapas oluet ruskoiset,
veitikka-veikkosein!
Hei, maistapas oluet ruskoiset! --
Ken juoman jättää, se veljen pettää, --
hei, maistapas oluet ruskoiset!»
»Eipä tuo laulu ole hulluimpia», sanoi Wamba autettuansa loppuvärssyn
vauhtia muutamilla omillakin lurituksillaan. »Mutta, pyhän Dunstanin
nimessä, kukapa olisi voinut ennakolta arvata, että tämmöistä lystiä
laulua saisimme kuulla erakon majasta.»
»Kyllä maar minä olisin voinut», sanoi Gurth. »Tuo iloinen Copmanhurstin
erakko on ylt'ympäri tuttu mies. Hän se ampuu puolet kaikista
metsäkauriista, joita kuninkaan metsästä varastetaan. Sanotaanpa
metsänvartijan jo käyneen kaipaamassa munkin esimiehelle, ja taitaa tuo
lysti poika piankin saada sanoa jäähyväiset sekä lähteelleen että
luukolleen, ellei hän pysy paremmin säätynsä vaatimuksissa.»
Heidän näin puhuessaan kolkutti Locksley kovasti ovea, kunnes erakko ja
hänen vieraansa viimein heräsivät ilostaan. »Pyhä helmivyöni auttakoon!»
sanoi erakko vaieten äkkiä kesken parasta hoilotustaan, »tuleepa tuolla
vielä muitakin yövieraita lisäksi. Soisinpa mieluummin, että mekkoni
olisi hukassa, kuin että minut tavattaisiin tässä hauskassa toimessa.
Jokaisella ihmisellä on vihamiehensä, hyvä ritari Tyhjäntoimittaja, ja
voi olla pahansuopia ihmisiä, jotka kukaties väittävät minun olevan
juopon ja mässääjän, vaikka ne synnit inhoittavat minua yhtä paljon
luonteeni kuin säätyni puolesta ja vaikka en tässä ole muuta tehnyt kuin
kolmen lyhyen tunnin kuluessa suonut kestitystä ja virvoitusta
väsyneelle matkamiehelle.»
»Ilkeitä valehtelijoita ne olisivatkin!» huusi ritari; »ja saisivatpa
minulta kelpo löylytyksen, jos olisivat kynsissäni. Kuitenkin, pyhä
munkki, olet oikeassa sanoessasi, että jokaisella ihmisellä on
vihamiehensä. Ja tunnenpa minäkin tässä maassa sellaisia, joita
mieluummin tahtoisin puhutella kypäräni silmirautojen takaa kuin paljain
päin.»
»Pane sitten rautapatasi jälleen päähäsi, Tyhjäntoimittaja veikkoseni,
niin kiireesti kuin luontosi sallii», sanoi erakko. »Minä pistän sillä
aikaa piiloon nuo saviruukut, joiden äskeinen sisällys niin kummasti
pyörii päässäni. Ja jotta ei niiden kilinä kuuluisi -- sillä, totta
puhuen, raajani eivät ole nyt oikein luotettavat -- niin yhdypä sinäkin
äänelläsi virteen, jota nyt rupean veisaamaan. Ei huolta sanoista
--tuskinpa minä niitä itsekään osaan.»
Näin lausuttuaan hän aloitti kumajavalla äänellä virren: »_De profundis
clamavi_ (syvyydestä huudan)», korjaten samalla syrjään pitopöytänsä.
Nauraen täydestä sydämestään ja samassa pukien rautavarustuksiaan ylleen
yhtyi ritarikin välistä isännän veisuuseen, sen verran kuin hän
naurultansa saattoi.
»Mitä perkeleen aamumessua siellä keskellä yötä veisataan?» huusi ääni
ulkoapäin.
»Herra Jumala suokoon syntisi anteeksi, hyvä matkustaja!» sanoi erakko,
jota hänen oma loilotuksensa sekä kenties myös monet yölliset ryypyt
estivät tuntemasta kysyjän ääntä, vaikka se oli hänelle vanhastaan
tuttu. -- »Mene tiehesi, Jumalan ja pyhän Dunstanin nimessä, äläkä
häiritse minun ja pyhän veljeni jumalanpalvelusta.»
»Sinä pappi tolvana», vastasi ääni ulkoa, »avaa heti Locksleylle!»
»Ei hätää -- kaikki on hyvin!» sanoi erakko nyt toverilleen.
»Mutta kuka hän on?» kysyi Musta ritari; »minun olisi hyvin tärkeätä
saada tietää se.»
»Kuka hän on?» kertasi erakko; »sanonhan minä, että hän on ystävä.»
»Mutta kuka tuo ystäväsi on?» kysyi ritari uudelleen; »sillä hän voi
olla sinun ystäväsi, mutta ei silti minun.»
»Kukako tuo ystävä on?» matki erakko. »Kas, se on niitä asioita, joita
on helpompi kysyä kuin selittää. -- Kukako tuo ystävä on? -- Onpahan,
kun nyt oikein muistelen, juuri sama kunnon metsänvartija, josta äsken
puhuin sinulle.»
»Aivan oikein, sitten hän lienee yhtä kunnollinen metsänvartija kuin
sinä olet pyhä munkki», vastasi ritari, »sitä en ollenkaan epäile. Mutta
avaapa hänelle ovi, ennenkuin hän lyö saranat säpäleiksi.»
Koiratkin, jotka ensin kolkutuksen kuultuansa olivat hirmuisesti
haukkuneet, näyttivät nyt tunteneen ulkona olevan äänen. Niiden käytös
muuttui kokonaan ja ne rupesivat vinkuen raapimaan ovea ikäänkuin
pyytäen, että vieras päästettäisiin sisään. Erakko vetäisi joutuisasti
teljet ovelta ja päästi Locksleyn seuralaisineen sisään.
»Kuules, munkki», oli jousimiehen ensi kysymys, kun hän huomasi ritarin,
»mikä viinaveikko sinulla tuossa on?»
»Hän on meidän veljistöömme kuuluva munkki», selitti erakko päätään
pudistellen; »me olemme kaiken yötä yhdessä veisailleet virsiä.»
»Mahtaa hän sitten arvatakseni kuulua sotivaan kirkkokuntaan», sanoi
Locksley, »ja sitä lajia on nyt paljon liikkeellä näillä mailla. Kuules,
munkki, sinun pitää nyt panna pois helmivyösi ja ottaa nuijasauva
käteen. Me tarvitsemme kaikkia iloisia poikiamme, niin maallikoita kuin
pappejakin. -- Mutta», hän lisäsi vetäen munkin hihasta vähän syrjään,
»oletko sinä päästäsi sekaisin, kun päästit tuntemattoman ritarin
majaasi? Oletko unohtanut meidän asetuksemme?»
»Tuntemattomanko?» vastasi erakko rohkeasti. »Enkö muka tuntisi häntä!
Minä tunnen hänet yhtä hyvin kuin kerjäläinen päivällisateriansa.»
»No, mikä hänen nimensä sitten on?» kysyi Locksley.
»Hänen nimensäkö?» sanoi erakko, -- »hänen nimensä on herra Antti
Scrablestone. -- Minäkö rupeisin juomaan miehen kanssa, jonka nimeä en
tunne!»
»Olet nyt juonut liiaksikin, munkkiseni», sanoi jousimies, »ja pelkäänpä
myös, että olet lörpötellytkin liikoja.»
»Hyvä jousimies», virkkoi nyt ritari astuen esiin, »älähän kovin suutu
iloiselle isännälleni. Täytyihän hänen suoda minulle vieraanvaraa, sillä
muuten olisin hänet pakottanut siihen, jos hänellä olisi ollut rohkeutta
kieltäytyä.»
»Sinäkö pakottanut!» huusi erakko; »maltas, kunhan tämän harmaan mekon
sijaan panen viheriäisen nutun päälleni, ja jollei pääsi sitten, kun
saan nuijasauvani käteen -- pian kumaja kuin soisivat siinä
kirkonkellot, niin haukuttakoon minua valepapiksi ja mitättömäksi
metsämieheksi.»
Näin puhuessansa hän riisui mekon päältään, jonka alta tuli näkyviin
mustasta kanvastikankaasta tehty takki ja housut. Näiden yli hän puki
kiireesti viheriäiset housut ja nutun. »Ole hyvä, veikkonen, ja sido nuo
paulani umpeen», sanoi hän Wamballe, »saat kupillisen viiniä
vaivastasi.»
»Suurkiitos viinistäsi», vastasi Wamba, »mutta lieneeköhän aivan oikein,
vai mitä arvelet, että autan sinua muuttumaan pyhästä erakosta
syntiseksi metsämieheksi?»
»Ei hätää!» vakuutti erakko. »Eipä tarvitse muuta, kuin että viheriä
nuttuni ottaa tuon harmaan mekon rippi-isäkseen ja silloin ovat kaikki
synnit taas kuitatut.»
»Amen!» säesti narri, »sarkaiselle syntiselle sopiikin säkkipukuinen
ripittäjä, ja mahtaneepa sinun harmaassa mekossasi olla sen verran
voimaa, että se voi synnistä puhdistaa minunkin kirjavan kolttini.»
Näin sanoen hän antoi erakolle apuansa ja sitoi ne lukemattomat paulat,
joilla housut siihen aikaan kiinnitettiin takkiin.
Tämän toimituksen kestäessä vei Locksley ritarin hiukan syrjään ja
lausui: »Älkää kieltäkö, herra ritari -- olettehan te sama mies, joka
toisena turnajaispäivänä sai voiton kallistumaan Englannin ritarien
puolelle.»
»Mitäs sitten, jos arvaisitkin oikein, kunnon jousimies?» kysyi ritari
vastaan.
»Siinä tapauksessa luulisin», vastasi jousimies, »että te olette
heikompien ystävä.»
»Sehän on jokaisen kelpo ritarin velvollisuus», sanoi Musta ritari,
»enkä suinkaan soisi, että minun voitaisiin sanoa lyövän sitä laimin.»
»Mutta minulle on tärkeätä», sanoi jousimies, »että te olisitte yhtä
kelpo englantilainen kuin kelpo ritarikin. Sillä se, josta nyt aion
teille puhua, koskee tosin ylipäänsä jokaista kelpo miestä, mutta on
erityisesti jokaisen totisen Englannin pojan velvollisuus.»
»Kun minulle puhut», vastasi ritari, »niin puhut miehelle, jolle
Englanti ja jokaisen englantilaisen henki on kalliimpi kuin kellekään
muulle koko maailmassa.»
»Mielelläni tahtoisin uskoa sananne todeksi», sanoi metsämies, »sillä
tämä maa tarvitsee nyt kipeämmin kuin koskaan ennen poikiensa rakkautta
ja apua. Kuulkaa, minä puhun teille hankkeesta, jossa te, jos todella
olette semmoinen mies kuin sanotte, voitte olla suureksi avuksi. Muuan
rosvojoukko, joka on tehnyt itsensä tuntemattomaksi jäljittelemällä
paljoa parempien miesten pukua, on vanginnut korkeasukuisen
englantilaisherran, Cedrik Saksilaisen, sekä hänen holhokkinsa ja
lisäksi hänen ystävänsä, Athelstan Coningsburghilaisen, ja vienyt
vankinsa Torquilstonen linnaan, joka sijaitsee keskellä tätä saloa.
Tahdonpa nyt kysyä teiltä, tahdotteko kelpo ritarina ja kelpo Englannin
miehenä tulla mukaan heitä vapauttamaan?»
»Velvoittaahan ritarivalanikin minua siihen», vastasi ritari. »Mutta
ensin tahtoisin mielelläni tietää, keitä te olette, jotka pyydätte minua
avuksi?»
»Minä», sanoi metsämies, »olen nimetön mies; mutta silti olen maani
ystävä ja maani ystäväin ystävä. -- Tähän tietoon saatte nyt ensi aluksi
tyytyä; ettehän tahdo itsekään ilmoittaa nimeänne. Uskokaa kuitenkin
minua; minun sanani, kun sen olen kerta antanut, on yhtä luja kuin jos
minulla olisi kultakannukset saappaissani.»
»Mielelläni uskon sinua», sanoi ritari. »Minä olen oppinut tarkastamaan
ihmisten kasvoja, ja sinun kasvoistasi luen suoruutta ja miehuutta. En
siis huoli kysyä enempää, ja tahdon kernaasti auttaa sinua vapauttamaan
nuo vankiparat. Sen tehtyämme toivon, että tutustumme paremmin toisiimme
ja tulemme hyviksi ystäviksi.»
»Vai niin», sanoi Wamba Gurthille -- saatuansa munkin vaatetuksen
valmiiksi narri oli näet lähestynyt majan toista puolta ja kuullut
ylläkerrotun keskustelun loppusanat. -- »Vai niin, tässäpä olemme taas
saaneet uuden liittolaisen lisäksi. Hauskaa tulee olemaan nähdä,
lieneekö tämän ritarin urhous luotettavampaa lajia kuin erakon
jumalisuus ja jousimiehen rehellisyys. Sillä Locksley näyttää minusta
täyskarvaiselta metsävarkaalta ja pappi puolestaan ulkokullatulta
veitikalta.»
»Pidä suusi kiinni, Wamba», käski Gurth. »Voi kyllä olla, että kaikki on
niinkuin sanot. Mutta vaikka nousisi itse sarvipää saatanakin syvyyden
pohjasta tarjoten apuansa Cedrikin ja Rowena-neidin vapauttamiseksi,
niin pelkäänpä jumalisuuteni olevan niin huonolla kannalla, etten
kieltäisi paholaisen pyyntöä enkä käskisi häntä palaamaan hiiteen.»
Erakko seisoi nyt täydessä jousimiehen puvussa, miekka vyöllä, kilpi,
jousi ja viini kädessä sekä vahva pertuska olalla. Hän astui ensiksi
ulos majastaan, lukitsi sen muiden lähdettyä huolellisesti ja pisti
avaimen kynnyksen alle.
»Onko sinusta nyt taisteluun, munkki», kysyi Locksley, »vai vieläkö
ruskeat oluet pyörivät päässäsi?»
»Kyllämaar kulaus Pyhän Dunstanin lähteestä saa ne pyörijät pian
asettumaan», vastasi erakko. »Onhan päässäni vähän pohmeloa ja
kintuissani kohmeloa, mutta siitä minä heti pääsen, -- katsokaas vain.»
Näin sanoen hän astui kiviselle altaalle, johon lähteen vedet
vierähtelivät, heloittavina kuin helmisade kuutamossa. Siihen hän
kyykistyi ja juoda viiletteli pitkään, aivankuin olisi aikonut särpiä
koko lähteen kuiville.
»Milloinkahan lienet viimeksi ottanut noin ankaran kulauksen, pyhä
Copmanhurstin erakko?» kysyi Musta ritari.
»Enpä siitä ajasta lähtien, kun viininassakkani kerran rupesi vuotamaan
ja päästi nesteensä ulos luvattomasta aukosta», vastasi munkki. »Silloin
ei minulla ollut varalla muuta juomista kuin tätä suojeluspyhimykset
luomaa.»
Vihdoin hän pisti vielä kätensä ja päänsäkin lähteeseen, huuhtoen tällä
tavoin pois viimeisetkin jäljet yöllisistä juomingeistaan.
Täten virkistettyään ja selvitettyään päänsä heilahdutti munkki veitikka
raskasta pertuskaansa kolmella sormella päänsä ympäri, ikäänkuin se
olisi ollut kevyt kävelykeppi. »Missä», hän huusi samalla, »missä
ovatkaan nuo rosvot ja lurjukset, jotka vievät väkisin tyttösiä? Vieköön
minut itse musta paholainen, jollei minussa ole kahdentoista mokoman
miehen kukistajaa!»
»Osaatpa sinä kunnollisesti kirotakin, hurskas munkkiseni!» sanoi Musta
ritari.
»Älä minua munkittele äläkä mankittele», vastasi nahkansa muuttanut
munkki; »pyhä Yrjänä ja hänen lohikäärmeensä avuksi! En minä enää ole
mikään kaljupää pappi riisuttuani yltäni harmaan mekkoni. -- Niin pian
kuin olen pujahtanut tähän vihreään nuttuun, on minussa miestä lasia
kilistämään ja tyttösiä likistämään ja kirouksia vilistämään, yhtähyvin
kuin reippaimmassa metsäsississä koko Länsi-Ridingin piirikunnassa.»
»Pappi hoi», sanoi Locksley, »pidä nyt jo suusi kiinni! Pidäthän yhtä
suurta melua kuin koko luostarillinen pyhiä veljeksiä pyhä-aattona, kun
abotti jo on kallistunut vuoteellensa. -- Lähdetään nyt vain kaikki,
hyvät ystävät, älkäämme enää kuluttako aikaa turhilla puheilla
--lähdetään sanon minä! Meidän pitää saada kaikki voimamme kokoon, eikä
niitä suinkaan tule liiaksi, jos meidän täytyy käydä rynnäköllä Reginald
Front-de-Boeufin linnaa vastaan.»
»Mitä!» sanoi Musta ritari, »Front-de-Boeufkö se onkin, joka on
kuninkaan maantiellä vanginnut kuninkaansa uskollisia alamaisia? -- Onko
hänestä tullut rosvo ja väkivallantekijä?»
»Väkivallantekijä hän on aina ollut», vastasi Locksley.
»Ja mitä rosvoamiseen tulee», lisäsi erakko, »niin epäilen, onko hänessä
niinkään paljon rehellisyyttä kuin monessa julkirosvossa, jonka tunnen.»
»Astu eteenpäin, pappi, ja ole vaiti», sanoi jousimies; »parempi on,
että neuvot tietä yhtymäpaikalle, kuin että lörpöttelet semmoista, jota
sekä häpy että varovaisuus kieltää puhumasta.»


YHDESKOLMATTA LUKU.

Voi kuinka monta päivää, vuottakin
jo vierryt siit' on, konsa ympäri
tään pöydän istui pitovierahat
ja sillä seisoi lamput, pikarit!
Tuntuupa, niinkuin vielä kuulisin
menneitten aikain melun kaikuvan
katoksen korkeen kupukaarilta
ja niinkuin nurmen alla nukkujain
viel' äänet täällä yhä viipyisi.
»_Orra», Murhenäytelmä_.
Sillä aikaa kuin salolla täten hankittiin Cedrikin ja hänen
matkakumppaniensa vapauttamista, kuljettivat ryöstäjät kiiruusti
vankejansa linnaan päin, missä he aikoivat tallettaa heitä. Mutta yö
pimeni pimenemistään, eivätkä rosvot näyttäneet varsin hyvin tuntevan
salon polkuja. Useaan kertaan heidän täytyi pysähtyä tiedustellakseen
tietä, vieläpä kerta tai kaksi palata jäljilleen, kun olivat oikealta
suunnalta poikenneet. Täyttä selvää kuljettavasta tiestä he eivät
saaneet, ennenkuin kesäinen aamu valkeni. Valon mukana palasi myös
rohkeus, ja matkajoukko rupesi jouduttamaan kulkuaan. Heidän näin
tehdessään puhelivat rosvojen molemmat päämiehet tällä tavoin
keskenänsä.
»Olisipa jo aika, ritari Mauri», virkkoi temppeliherra de Bracylle,
»että eroaisit meistä ja valmistautuisit näytelmän toista näytöstä
varten. Pitihän sinun, muistatkos, nyt näytellä vapauttavan ritarin
osaa.»
»Minä olen muuttanut mieltäni», vastasi de Bracy; »en aio erota teistä,
ennenkuin saalis on hyvässä tallessa Front-de-Boeufin linnassa. Siellä
aion astua Rowena-neidin eteen omassa hahmossani, ja toivonpa, että hän
tulisen rakkauteni tähden tulee antamaan anteeksi väkivallan, jonka olen
hänelle tehnyt.»
»Ja mikä sinun mielesi nyt on muuttanut, de Bracy?» kysyi temppeliherra.
»Se ei ole sinun asiasi lainkaan», vastasi toinen. »Toivonpa kuitenkin,
herra ritari», sanoi temppeliherra, »ettei mielenmuutokseesi ole syynä
epäluulo minun kunniallisuuttani kohtaan, jommoista Fitzurse koetti
sinuun istuttaa?»
»Ajatukseni ovat omani», vastasi de Bracy; »mutta sanotaanhan paholaisen
siitä iloitsevan ja nauravan, jos rosvo rosvolta varastaa. Ja tiedänpä
myös, että vaikka piru nauramisen sijasta oksentaisikin tulta ja
tulikiveä kidastaan, se ei kuitenkaan estäisi temppeliherraa
noudattamasta himojansa.»
»Eikä myöskään vapaajoukon päällikköä», jatkoi temppeliherra,
»epäilemästä asetoveria ja ystävää taipuvaiseksi pahantekoihin, joita
hän itse on tottunut tekemään kaikille ihmisille.»
»Tämä on tarpeeton ja vaarallinen syytös», virkkoi de Bracy, »mutta
olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että tunnen teidän temppeliherrojen
tavat ja etten tahdo suoda sinulle tilaisuutta ryöstää minulta tätä
ihanaa saalista, jonka voittamiseksi olen antautunut niin vaaralliseen
vehkeilyyn.»
»Noh!» vastasi temppeliherra, »mitähän sinä pelkäätkään? -- Tiedäthän
meidän säätymme säännöt.»
»Tiedän kyllä», sanoi de Bracy, »ja tiedän myös, kuinka tarkoin niitä
noudatatte. Älä luulekaan, temppeliherra, kyllähän se tiedetään, kuinka
vapaasti rakkauden lakeja selitetään Palestiinan maalla, ja tässä
asiassa en tahdo ollenkaan luottaa sinun omaantuntoosi.»
»No kuule sitten, kuinka asian laita on», sanoi temppeliherra. »Minä en
pidä vähintäkään lukua sinun sinisilmäisestä ihanteestasi. Tuossa
joukossa on toinen, joka sopii minulle paremmin.»
»Mitä! Alentaisitko itsesi palkkaneitsyen kosijaksi?» kysyi de Bracy.
»En maar, herra ritari», vastasi temppeliherra ylpeästi. »En aio alentaa
itseäni palkkaneitsyen kosijaksi. Mutta onpa minullakin vankien joukossa
saalis, joka on yhtä suloinen kuin sinun valitsemasi.»
»Pyhän messun kautta! Ethän tarkoita tuota sievää juutalaistyttöä?»
sanoi de Bracy.
»Ja jos tarkoittaisin, niin mitä sitten?» virkkoi temppeliherra. »Kuka
minua estäisi?»
»Ei kukaan, sen verran kuin minä tiedän», vastasi de Bracy, »jollei
kenties naimattomuusvalasi tai omantunnon pistos antautuessasi mokomaan
rakkausseikkailuun juutalaisnaisen kanssa.»
»Mitä valaani tulee», sanoi temppeliherra, »on suurmestarimme suonut
minulle vapautuksen siitä. Ja mitä omaantuntoon tulee, niin eihän
minunmoiseni miehen, joka jo olen ottanut kolmesataa saraseeniä
hengiltä, tarvitse surra jokaista pikkuhairahdusta, niinkuin
talonpoikaisen tyttöluntuksen, kun hän pitkänperjantain aattona
ensikerran käy ripittäytymässä papille.»
»Parhaiten tietänet itse etuoikeutesi ja vapautesi», arveli de Bracy.
»Mutta olisinpa voinut vannoa, että sinulla on vanhan koronkiskurin
rahasäkit enemmän mielessäsi kuin hänen tyttärensä mustat silmät.»
»Miksi en rakastaisi molempia», vastasi temppeliherra. »Ja sitäpaitsi,
minä en saa juutalais-äijästä enempää kuin vain puolet. Minun tulee näet
jakaa saalis Front-de-Boeufin kanssa, joka ei suinkaan ilmaiseksi lainaa
meille linnaansa. Mutta minäkin tahdon saada jotakin itselleni tämän
retkemme saaliista, ja sentähden olen valinnut ihanan juutalaistytön
erikoiseksi voitokseni. Tottahan nyt, kun tiedät minun haluni, ryhtynet
jälleen alkuperäiseen keinoosi, vai kuinka? -- Näethän, ettei sinulla
ole yhtään pelättävää minun puoleltani.»
»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä.
Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä
kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin
tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä
välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia
täyttä kuittausta kaikista synneistä.»
Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä
miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette
olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, -- pyhä taivas
sen nähköön! -- ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä
normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän
pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella
naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, -- nekin
teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä
minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän
armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja
mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan?
-- Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat,
--tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»
Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä
oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa
eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat
häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin
kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan
päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa
linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea,
nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita
sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä
kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf,
joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä
paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi
ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen
tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat
vahvistetut pienellä tornilla.
Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet
sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi
Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.
»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja
karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa.
Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan
nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, -- henkeänikö vai omaisuuttaniko
teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi
vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen
tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? -- Tappakaa
siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös
henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik
Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään
henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne: