Ivanhoe - 26

parinkymmenen sotatorvenkin äänen. Uskollinen Gurth tosin riensi alas
lautalle, aikoen mennä varoittamaan Cedrikiä uhkaavasta vaarasta tai
hukkua siihen hänen kanssansa. Mutta hänkään ei olisi enää ajoissa
kerinnyt perille. Kivimöhkäle liikkui jo, ja de Bracy, joka sitä
aherteli irti, olisi kohtakin saanut työnsä tehdyksi, jollei
temppeliherran ääni samassa olisi kuiskannut hänen korvaansa:
»Kaikki on hukassa, de Bracy, -- linna palaa.»
»Oletko hullu!» vastasi ritari.
»Länsikulma on jo ilmitulessa. Turhaan olen koettanut sitä sammuttaa.»
Brian de Bois-Guilbert ilmoitti tämän hirvittävän sanoman hänelle
ominaisella tylyllä kylmäkiskoisuudella, mutta hänen hämmästynyt
kumppaninsa ei ottanut sitä yhtä huolettomana vastaan.
»Paratiisin kaikki pyhimykset auttakoot!» sanoi de Bracy, »mitä nyt
teemme? Lupaanpa Limoges'n pyhälle Nikolaukselle kynttilänjalan
puhtaasta kullasta...»
»Säästä lupauksesi», virkkoi temppeliherra, »ja kuule mitä sanon.
Johdata miehesi ikäänkuin aikoisit hyökätä; paiskaa portti auki
--lautalla on vain kaksi miestä -- työnnä ne veteen ja riennä kaivannon
yli ulkovarustukseen. Minä karkaan sillä välin ulos isosta portista ja
käyn ulkopuolelta ulkovarustuksen kimppuun. Jos me vain saisimme sen
paikan jälleen käsiimme, niin voisimme pitää puoliamme, kunnes apua
kerkiää, tai kumminkin siihen asti, kunnes hyvillä ehdoilla sovimme
noiden lurjusten kanssa.»
»Se on hyvä keino», sanoi de Bracy; »kyllä minä otan toimittaakseni oman
osani. -- Mutta kuulehan, temppeliherra, -- ethän vain minua jättäne?»
»En, sen lupaan kädelläni ja kintaallani!» vakuutti Bois-Guilbert.
»Mutta kiiruhda, Jumalan nimeen!»
De Bracy kokosi joutuisasti miehensä ja riensi heidän kanssaan alas
pienelle portille, joka heti avattiin. Mutta samassa syöksyikin Musta
ritari jättiläisvoimalla sisään, eikä de Bracy miehinensä voinut hänelle
mitään. Kaksi etumaisinta linnalaista heti kaadettiin ja muut
peräytyivät, kaikista päällikön kehoituksista huolimatta.
»Te koirat!» huusi de Bracy, »annatteko kahden miehen valloittaa ainoan
ulospääsypaikkamme?»
»Sehän on itse perkele!» vastasi vanha soturi, väistyen Mustan ritarin
iskujen tieltä.
»Ja vaikka olisikin», virkkoi de Bracy, »mitä apua teillä on siitä, että
perkeleen edestä pakenette tuohon helvetin pätsiin? -- Linna takananne
on ilmitulessa, tietäkää se, lurjukset! -- Antakoon epätoivo rohkeutta
rintoihinne tai antakaa sitten minulle sijaa, että itse pääsen tuon
pöpön kimppuun.»
Nyt alkavassa taistelussa ei suinkaan tahrautunut se ritarillisen
urhouden maine, jonka de Bracy tämän hirveän ajan keskinäissodissa oli
voittanut. Portin kupukäytävä, jossa nämä molemmat väkevät sankarit nyt
tappelivat, kajahteli molemminpuolisista julmista iskuista. De Bracy
sivalteli miekalla, Musta ritari raskaalla kirveellänsä. Lopuksi
kuitenkin normannilainen sai iskun, jonka vauhtia hänen kilpensä tosin
hiukan masensi -- sillä muuten eivät de Bracyn jäsenet olisi ikinä enää
liikahtaneet -- mutta joka sittenkin sattui niin suurella voimalla
rintaan, että mies heti mätkähti pitkälleen kivetylle tantereelle.
»Antaudu, de Bracy», lausui Musta ritari, kumartuen alas ja uhaten
kaatunutta miestä sillä hirvittävällä aseella, jolla ritareilla oli
tapana lopettaa vihollisensa (»armon tikari» oli sen nimi), -- »antaudu
vangikseni, Mauri de Bracy, tulkoon apua tai ei; muuten olet kuoleman
oma.»
»En tahdo antautua», vastasi de Bracy heikolla äänellä tuntemattomalle
voittajalle. »Virka minulle nimesi tai tee sitten minulle mitä tahdot.
Älköön sanottako, että Mauri de Bracy on antautunut nimettömän
talonpojan vangiksi.»
Musta ritari kuiskasi muutamia sanoja voitetun vastustajan korvaan.
»Lupaan uskollisesti olla vankinne, tulkoon apu tai ei», vastasi
normannilainen, jonka tyly ja luja itsepäisyys äkkiä muuttui syväksi,
vaikka väkinäiseksi nöyryydeksi.
»Mene sitten ulkovarustukseen», käski voittaja, »ja odota siellä
käskyjäni.»
»Mutta sallikaa minun ensiksi ilmoittaa», virkkoi de Bracy, »jotakin,
mikä teidän on tärkeätä tietää. Wilfred Ivanhoe on haavoitettuna ja
vankina ja palaa sisälle tuonne linnaan, jollei hänelle heti viedä
apua.»
»Wilfred Ivanhoe!» huusi Musta ritari -- »vankina ja hengenvaarassa!
--Jok'ainut mies tässä linnassa saa maksaa hengellään, jos hiuskarvakin
kärventyy Wilfredin päästä! -- Näytä minulle hänen kammionsa.»
»Nouskaa noita kiertoportaita ylös», neuvoi de Bracy, »ne johtavat
sinne. Tahdotteko, että opastan teitä?» lisäsi hän nöyrällä äänellä.
»En! Mene ulkovarustukseen ja odota siellä käskyjäni. En usko sinua, de
Bracy.»
Näiden kahden taistellessa ja puhellessa oli parvi miehiä, munkki
etumaisena, rientänyt vallihaudan yli heti, kun näkivät portin
avautuvan. Cedrikin johtamina he kävivät de Bracyn pelästyneitten,
epätoivoisten miesten kimppuun, joista muutamat pyysivät armoa, toiset
yrittivät turhaan vastarintaa ja enin osa pakeni linnanpihalle päin. De
Bracy itse nousi nyt maasta ja silmäsi murheellisesti voittajan jälkeen.
»Hän ei usko minua», toisti hän; »mutta olenko ansainnutkaan hänen
luottamustaan?» Hän otti nyt miekkansa maasta, riisui päästään kypärän
antautumisen merkiksi ja meni ulkovarustukseen, missä hän antoi
miekkansa vastaantulevalle Locksleylle.
Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä
Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja
melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli,
sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan
väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä
paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään
ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: »Vettä! Tuokaa vettä!» huomasivat
he, että heitä uhkasi uusi vaara.
»Linna palaa», sanoi Rebekka, »linna palaa! -- Millä keinoin me
pelastumme?»
»Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi», sanoi Ivanhoe; »minua ei
mikään voi pelastaa.»
»En tahdo paeta», vastasi Rebekka; »yhdessä teidän kanssanne tahdon
pelastua tai kuolla. -- Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! -- Mikä
hänen kohtalonsa on?»
Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra
--hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä
verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa
kärventynyt. »Minä löysin sinut!» huudahti hän Rebekalle. »Näet, että
pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin.
--Yksi pelastuskeino sinulla vain on -- olen kymmenen vaaran läpi
raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa
minua paikalla!»
»Yksinäni», vastasi Rebekka, »en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama,
jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova
kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni -- ja pelasta tämä
haavoittunut ritari!»
»Ritarin», lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan,
»ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan
tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha
juutalainen saa surmansa?»
»Tyly soturi», virkkoi Rebekka, »siispä tahdon mieluummin tukahtua tähän
tuleen kuin pelastua sinun avullasi!»
»Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. -- Kerran sinä teit
aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole
semmoista tehnyt.»
Näin sanoen temppeliherra koppasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi
hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen
uhkauksista ja soimauksista. »Temppelin koira -- sinä säätykuntasi
häpeätahra -- päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua
käskee! -- Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!»
»Enpä olisikaan sinua löytänyt, Wilfred», sanoi Musta ritari, joka
samassa astui sisään, »ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä.»
»Jos olet kunnon ritari», huusi Wilfred, »niin älä huoli minusta, vaan
riennä tuon ryöstäjän jäljestä -- pelasta neito Rowena -- ja jalo
Cedrik!»
»Jokainen vuorostaan», vastasi ritari, »mutta sinä olet ensimmäinen.»
Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi
kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä
taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan
pelastamaan muitakin vankeja.
Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti
ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus
ja kupulakien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä.
Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä
luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia
takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka
heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin
miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti -- harvat anoivat armoa
--yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja
kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa
vääntelehtivien kurjien miesten verestä.
Tämän sekamelskan kautta Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja uskollinen
Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä kohdistettuja
iskuja. Saksilainen kerkisi onnellisesti kasvattinsa luokse, juuri kun
tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja odotti kuolemaa,
puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vasten. Cedrik
käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne mennessä ei nyt enää
ollut tulen pelkoa eikä vihollisia. Tämän tehtyä riensi uskollinen
Cedrik hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen valmis syöksymään itse
vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi saksilais-kuninkaitten viimeisen
miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta ennenkuin Cedrik kerkisikään
siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä molempia oli pidetty vankina,
oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt vapautuskeinon hänelle
itselleen sekä vankeuskumppanilleen.
Kun kiihkenevä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi
näet Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: »Pyhä Yrjänä ja lohikäärme!
--Kelpo Yrjänä auttaa iloista Englantia! -- Linna on meidän!» Ja
antaakseen huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli
toisiansa vastaan paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta
rautapaitaa.
Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla
mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan
temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan
salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät
esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin
viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa selässä,
ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli hevoset,
toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön ympärille
suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä oli
tarjona. Nostosilta oli jo laskettu alas, mutta pääsy oli suljettu,
sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat
vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun näkivät
tornin ilmitulessa ja sillan alas lasketuksi, rynnänneet portin suulle
estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen saalista,
ennenkuin linna paloi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin ryntääjistä, jotka
olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui nyt parvi toiselta
haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain viimeisten
tähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta puolelta
yhtä aikaa.
Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä
esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla urhoudella
ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui torjua päältään
vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi, mutta aseistus
huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten joukkoa, eräs
temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä edessään hevosen
selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä Bois-Guilbert piti tarkkaa
vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan kertaan hän riensi Rebekan
luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella rautakilvellään, välittämättä
yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä hän kajahdutti sotahuutonsa,
rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman kimppuunsa karkaajista ja
palasi sitten taas Rebekan rinnalle.
Athelstan, joka -- kuten lukija tietää -- oli tosin nahjus, mutta silti
ei lainkaan pelkuri, keksi tuon naishahmon, jota temppeliherra suojeli
niin huolellisesti. Hänelle johtui mieleen, että vanki epäilemättä oli
Rowena, jota ritari tällä tavoin yritti väkisin ryöstää.
»Pyhän Edwardin sielu minua auttakoon!» hän huusi, »tottahan tässä
täytyy toki pelastaa Rowena-neiti tuon pöyhistelevän ritarin käsistä!»
»Katsokaa mitä teette!» huusi Wamba. »Hätäinen käsi kaappaa kalaa, saapi
sammakon. Eihän tuo ole mikään Rowena-neiti, sen vannon tiukusteni
kautta -- katsokaas vain hänen pitkää, mustaa tukkaansa! -- No, jollette
osaa erottaa mustaa valkeasta, niin käykää kohti vain, mutta minä en
juokse jäljestänne; minun luuni eivät jouda hakattaviksi, jollen tiedä,
kenenkä hyväksi ne uhraan. -- Eikähän teillä ole rautapaitaakaan
yllänne! Muistakaa, ettei silkkilakki kestä terästä vastaan! -- No, kun
hupsu väkisin pyrkii veteen, niin hukkukoon sitten siihen. _Deus
vobiscum_, kunnon Athelstan!» Näin hurskain sanoin hän lopetti
varoituspuheensa, päästäen irti Athelstanin nutun liepeestä.
Athelstan, jonka hitaita veriä tavaton vihanvimma nyt tulistutti,
tempasi nuijan kaatuneen soturin heltiävästä kourasta, ryntäsi
temppeliherran johtaman joukon kimppuun ja rupesi kiireesti
sivaltelemaan oikealle ja vasemmalle, iskien joka kerralla miehen
maahan. Pian hän oli askeleen päässä Bois-Guilbertista ja uhkasi häntä
huutaen kovalla äänellä:
»Tännepäin, kavala temppeliherra! Päästä irti hänestä, jota sinun kätesi
ei ole mahdollinen koskemaan -- kuuletko, murhailevan ja ulkokullatun
rosvojoukon jäsen!»
»Koira!» ärjäisi temppeliherra hampaitaan kiristellen. »Opetanpa nyt
lakkaamaan herjaamasta Siionin temppelin pyhää ritarikuntaa!» Näin
sanoen hän pyöräytti hevosensa puoleksi ympäri, nousi seisoalleen
jalustimiensa varaan, antaakseen miekalleen sitä kovemman voiman, ja
iski hirvittävän iskun Athelstanin päätä kohti.
Oikein oli Wamba ennustanut sanoessaan, että silkkilakki ei kestäisi
terästä vastaan. Niin pureva oli temppeliherran miekka, että se katkaisi
kuin pajunvarvun vahvan, raudalla silatun varren nuijasta, jolla onneton
saksilainen koetti väistää sivallusta. Miekka tapasi Athelstania päähän
ja mäiskäytti hänet maahan.
»_Haa! Beau séant_!»[29] huusi Bois-Guilbert, »näin käyköön kaikille
temppelin ritarien vihamiehille!» Käyttäen hyväkseen Athelstanin
kaatumisen aiheuttamaa hämminkiä hän huusi miehilleen: »Seuratkaa minua
kaikki, jotka tahdotte pelastua!» Samassa hän ajaa karahdutti
laskusillan poikki, hajoittaen tieltään jousimiehet, jotka tahtoivat
estää häntä. Hänen jäljestään seurasivat molemmat saraseenit ynnä viisi,
kuusi miestä, joilla oli hevosensa käsillä. Temppeliherran pakomatka ei
ollut vaaraton, sillä nuolia tuli kuin satamalla hänen jälkeensä. Mutta
siitä pelästymättä hän ajoi linnan ulkovarustukselle, jonka hän toivoi
äskeisen sopimuksen mukaan joutuneen tällä välin jo de Bracyn valtaan.
»De Bracy! de Bracy!» huusi hän. »Oletko siellä?»
»Olen», vastasi de Bracy, »mutta vankina.»
»Voinko sinua auttaa?» huusi Bois-Guilbert.
»Et», vastasi de Bracy. »Olen luvannut pysyä vankina, tulipa apua tai
ei, ja se lupaus on rehellisesti pidettävä. Pelasta itsesi -- haukat
ovat lennossa -- laita, että meri tulee sinun ja Englannin välille -- en
uskalla virkkaa enempää.»
»Hyvä on», sanoi temppeliherra; »jos mielesi tekee jäädä tänne, niin
muista kuitenkin, että täytin sanalla ja kintaalla annetun lupaukseni.
Kiidelköön haukkoja kuinka paljon tahansa, tottahan toki Templestowen
preceptori-kartanon muureista saanee tarpeeksi suojaa. Sinne nyt
riennän, niinkuin haikara pesäänsä.»
Näin puhuttuaan hän karkasi pois joukkonsa kera.
Ne linnan väestä, joilla ei ollut hevosia, taistelivat yhä edelleen
tuimasti piirittäjiä vastaan; mutta heitä yllytti pikemminkin varma
tieto perikadosta kuin mikään pelastuksen toivo. Tuli levisi
leviämistään koko linnaa myöten, ja Ulrika, joka sen oli sytyttänyt,
ilmestyi nyt erään tornin huipulle kiljuen sotalaulua, jommoista
pakanuuden aikana saksilaisten runoniekat lauloivat taistelukentillä.
Vanhuksen pitkät harmaat hiukset liehuivat hajallaan huivittomasta
päästä. Onnistuneen koston pyörryttävä riemu säihkyi hänen silmistään
yhdessä hulluuden tulen kanssa, ja hän heilutteli kädellään kuontaloa,
aivan kuin hän olisi ollut yksi noita kohtalottaria, jotka
muinaiskreikkalaisen tarun mukaan kehräävät ja leikkaavat poikki
ihmisten elon langan. Muistossa on säilynyt muutamia säkeitä siitä
barbarimaisesta voittolaulusta, jota Ulrika lauloi hurjalla äänellä
keskellä tulta ja verta:
Kalpa karkaiskaa,
valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu,
tytär Hengistin!
Juhlapaistia teräs ei silpoa saa;
kovaks karkaistu se on ja sen terä on tuima.
Morsiuskamariin ei valoa soihtu suo;
sininen rikinleimu hulmuvi siitä.
Sytytä soihtu! -- jo Zernebock kiljuu!
Kalpa karkaiskaa, te valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu, tytär Hengistin!
Musta jo peittää pilvi taanin[30] tornit;
kotka kiljuu, väikkyen pilven päällä.
Ällös kiljuko, mustan pilven harmaja haukka,
valmis on pitopöytäs!
Vieraita Valhallan immet vartoo,
Hengistin lasten lähettämiä.
Iloitkaatte, te immet Valhallan!
Riemun rumpuja rämistäkää!
Mon' ylpeä urho saapuu tupihin Tuonen,
joutuvi moni korkea kypäräpää!
Yö musta peittää jo taanin tornit
ja musta pilvi sen pimentää,
mut rusohehkussa kylpevi kohta katto sen.
Kas, salojen sortaja, punaharja,
tuo muurien murtaja kirkas!
Leveälle, lavealle sen lippu liehuu,
lippu mustan-punainen, paistavainen,
kun alla riehuu taistelu tasapää.
Sen ilona ompi miekkojen melske
ja kalske kilpien kiilteleväin;
sen ilona hurmehen hyrskivä virta,
mi haavoist' urhojen koskena käy!
Katoaa kaikki!
Kypärät murtavi miekka;
peitsi panssarin vahvan puhkaisee;
kaatavi tuli linnojen tornit;
muurit murtavi pökkivä pässinpää.[31]
Katoaa kaikki!
Hengistin jo hukkui suku,
nimi Horsan on kuulumaton!
Sinäkään, oi kalvan karskea poika,
ällös kammoksu kuolemaa!
Verta kuin viiniä miekkasi juokoon!
Tappelujuhlaan riemuiten riennä,
valoa suopi linna lieskaava.
Iske päälle, kun veresi viel' on lämmin,
sääliä, säästää tässä et saa.
Pian kulunut koston on hetki,
vihakin vimmatuin sammuvi viimein,
-- minäkin katoan kohta!
Korkealle kohonneet liekit olivat tällä hetkellä päässeet täydellisesti
voitolle. Iltapilviä kohti leimahteli summaton hehkuva kokko, paistaen
kauas yli maitten ja mantereitten. Torni tornin perästä kaatua räiskähti
maahan palaviksi rauniokummuiksi. Taistelijain täytyi siirtyä pois
linnanpihasta. Voitetut, joista vain harvoja enää oli elossa, hajosivat
paeten läheisiin metsiin. Voittajat kokoontuivat suuriksi parviksi
katselemaan kauhistuksensekaisella ihmetyksellä liekkien leimuavaa
jättiläiskokkoa, jonka valossa heidän omat kasvonsa ja aseensa
rusoittivat. Jonkin aikaa nähtiin hullun Ulrikan hahmo vielä korkealla
tornin huipulla. Hän heilutteli käsivarsiansa hurjasti riemuiten, aivan
kuin olisi sytyttämänsä alkuaineen kuningatar. Mutta viimein kaatui
sekin torni hirvittävällä rytinällä, ja Ulrika sai surmansa samassa
tulessa, joka oli jo surmannut hänen sortajansa. Kauhistus pani vähäksi
aikaa kaikki ympärillä seisovat soturit äänettömiksi; he eivät
liikahtaneetkaan, muutamat vain ristivät silmänsä. Sitten kajahti
Locksleyn ääni: »Hurratkaa, pojat! Sortajan linna on rauniona! Viekää
jokainen saaliinne Sarvasmäen metsään, käräjäpuun juurelle. Siellä
tahdomme aamun koittaessa jakaa kaiken keskenämme tasan ja antaa täyden
osan myös liittoveljillemme, jotka ovat avustaneet meitä tässä suuressa
kostontyössä.»


KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Lakinsa joka valtakunnall' on:
kuningaskunnill' asetukset, säännöt;
vapauskirjansa on kaupungeilla;
ja metsäsissitkin ne keskenään
jotakin järjestystä noudattavat.
Siit' ajast' asti, konsa Aatami
tuon esiliinan vihreäisen keksi,
ei ihmisiä missään ole nähty
yhdessä asumassa, ellei siinä heillä
samalla laki ole sitehenä.
_Vanha näytelmä_.
Aamu koitti jälleen paistaen tammimetsän lakeiden kautta. Viheriät
lehvät kiilsivät kastehelmissä. Emähirvi kuljetti vasansa yökätköstä
korkean sanajalkaruohiston siimeksestä aukeammille paikoille. Eikä ollut
ampujaa missään väijymässä komeata uroshirveä, joka astui sarvipäisen
perheensä etunenässä.
Metsäsissit olivat kaikki koolla käräjäpuunsa ympärillä
Sarvasmäki-metsässä. Sillä paikalla he olivat yönsäkin viettäneet,
virkistäen itseänsä piirityksen vaivojen jälkeen, mitkä viinillä, mitkä
unella. Monet myös kertoivat tai kuuntelivat kertomuksia päivän
tapahtumista tai tekivät laskelmiaan saaliskasoista, jotka voitto oli
tuottanut päällikön käsiin kaikkien kesken jaettaviksi.
Saalista oli todellakin sangen runsaasti. Vaikka tulipalo oli paljon
hävittänyt, saatiin kuitenkin kosolta hopea-astioita, kalliita
sotavaruksia sekä koreita vaatteita pelastetuksi. Sillä sissit olivat
olleet hyvin rohkeat pelastustoimessaan; missä semmoinen saalis oli
tarjona, siinä ei suurinkaan vaara voinut heitä pidättää. Sittenkään ei
kukaan ollut ottanut pienintäkään esinettä omakseen, vaan kaikki oli
tuotu yhteiseen kasaan päällikön jaettavaksi. Niin ankara oli
keskinäisen lain kunnioitus heillä.
Kokouspaikka oli vanhan tammen juurella. Se ei kuitenkaan ollut sama
kohta, minne Locksley kerran ennen oli vienyt Gurthin ja Wamban. Nyt
oltiin vajaan puolen virstan päässä hävitetystä Torquilstonen linnasta,
keskellä ympyriäistä metsälakeutta. Siinä istui Locksley nyt
turveistuimellaan, joka oli laitettu jättiläistammen monihaaraisten
oksien suojaan; hänen seuraajansa seisoivat kaikki ympärillä. Hän
viittasi Mustaa ritaria istumaan hänen oikealle ja Cedrikiä vasemmalle
puolelleen.
»Älkää panko pahaksenne, jalot herrat», sanoi hän, »mutta näillä
saloilla minä olen hallitsija -- tässä on minun valtakuntani, ja näistä
metsäläisalamaisistani ei kukaan tottelisi valtaani, jos luovuttaisin
kertaakaan valtakuntani rajojen sisäpuolella ollessani kunniasijan
jollekulle toiselle kuolevaiselle. -- Mutta, veikkoset, onko teistä
kukaan nähnyt sotapappiamme? Missä kaljupää munkkini on? Kristittyjen
miesten kesken on parasta alkaa messulla ahkera päivätyö.» Mutta kukaan
ei ollut nähnyt Copmanhurstin erakkoa. -- »No, meitä taivaan pyhät
varjelkoot!» virkkoi sissipäällikkö, »pelkäänpä, että iloinen pappimme
on viipynyt liian kauan viiniankkurin ääressä. Kuka hänet viimeksi on
nähnyt senjälkeen kuin linna joutui käsiimme?»
»Minä», vastasi mylläri, »näin hänen häärivän kellarinovella. Hän
vannoskeli kaikkien allakan pyhimysten nimessä menevänsä maistamaan
Front-de-Boeufin gascognelaisia viinejä.»
»No sitten suokoon Jumala», virkkoi päällikkö, »ettei hän olisi ottanut
liian syviä siemauksia ja jäänyt sortuvan linnan raunioitten alle.
--Ylös, mylläri, ota kanssasi joukko miehiä ja lähde haeskelemaan siitä
paikasta, missä hänet viimeksi näit. Ottakaa vettä vallihaudasta ja
kastelkaa kuumia raunioita. Jokaisen kiven tahdon vääntää ylös,
ennenkuin jätän sinne kaljupään munkkini.»
Suuri miesjoukko riensi heti käskettyyn toimeen, vaikka kaikille niin
mieluisan jaon juuri piti alkaa. Siitä näkyi, kuinka kalliina sissit
pitivät hengellisen isänsä henkeä.
»Sillä välin alkakaamme me muut tämänaamuinen toimituksemme», sanoi
Locksley; »sillä kohta kun tieto uljaasta urotyöstämme leviää, lähtevät
de Bracyn, Malvoisinin sekä muiden Front-de-Boeufin liittolaisten joukot
liikkeelle meitä saalistamaan, ja silloin taitaisi henki-kullallemme
olla hyödyllisempää, että ennätämme siirtyä täältä vähän syrjemmäksi.
--Jalo Cedrik», hän jatkoi kääntyen saksilaisen puoleen, »saalis on
jaettu kahteen osaan. Valitkaa niistä kumman tahdotte palkinnoksi omille
miehillenne, jotka olivat tässä työssä meidän apunamme.»
»Urhea jousimies», sanoi Cedrik, »suru rasittaa minun sydäntäni.
Coningsburghin jalo Athelstan on kuollut -- pyhän Tunnustajan suvun
viimeinen jälkeläinen! Hänen kanssaan on minulta kadonnut kaikki toivo,
joka ei ikinä palaja! Hänen verensä on sammuttanut kipinän, jota ei
mikään ihmisen hengähdys enää saa uudestaan viritetyksi. Väkeni odottaa
vain tuloani kuljettaaksensa Athelstanin kalliin ruumiin viimeiseen
lepopaikkaan. Rowena-neiti haluaa palata Rotherwoodiin, ja hänellä pitää
olla vahva saattojoukko kanssansa. Olisin sen vuoksi jo aikaa sitten
lähtenyt täältä. Viipymiseen ei ole suinkaan ollut syynä se, että olisin
tahtonut osaa saaliista -- siitä en minä eikä kukaan miehistäni ota
ropoakaan, niin totta kuin luotan Jumalan ja pyhän Witholdin apuun!
--Viivyin vain saadakseni vielä lausua sulimmat kiitokset sinulle sekä
uljaille jousimiehillesi siitä, että pelastitte meidän henkemme ja
kunniamme.»
»Kaikkia vielä», virkkoi sissipäällikkö; »puolet vain, jos sitäkään, on
tässä työssä meidän ansiotamme. Ottakaa saaliista sen verran, että
voitte palkita omia miehiänne sekä naapureitanne.»
»Heitä voin palkita omillakin varoillani, ne siihen kyllä riittävät»,
vastasi Cedrik.
»Ja useimmat meidän miehistämme», pisti Wamba väliin, »taisivat olla
niin viisaita, että korjasivat itse palkintonsa. Eivät he täältä
suinkaan lähde tyhjin taskuin. Emme kaikki käy narrinvaatteissa.»
»Se olkoon heille mielellään suotu», sanoi Locksley; »meidän lakimme ei
sido muita paitsi meitä itseämme.»
»Mutta sinä, poika parkani», virkkoi Cedrik kääntyen narrin puoleen ja
syleillen häntä, »mitä voin antaa palkinnoksi sinulle, joka pelkäämättä
antauduit vangiksi ja hengenvaaraan minun tähteni? Narri oli minulle
uskollinen silloin, kun kaikki muut olivat hylänneet minut!»
Kyynel kiilsi karkeatapaisen taanin silmässä -- semmoista liikutuksen
merkkiä ei edes Athelstanin kuolokaan ollut puristanut hänen silmistään.
Mutta orjan puoleksi vaistomaisessa uskollisuudessa oli jotakin, mikä
vaikutti Cedrikin sydämeen syvemmin kuin itse suru.
»Ehei», sanoi narri irroittautuen isäntänsä syleilystä, »jos palkitsette
apuni silmävedellänne, niin narrin täytyy seuran vuoksi ruveta itsekin
itkemään, ja kenenkä tehtäväksi sitten narritteleminen jäisi? -- Mutta,
kuulehan, eno, jos todella tahdot tehdä minulle mielihyvän, niin anna
anteeksi leikkikumppanilleni Gurthille, joka varasti sinulta yhden
viikon palveluksen palvellaksensa sinun poikaasi.»
»Anteeksiko pyydät hänelle!» huusi Cedrik. »Minä tahdon antaa hänelle
anteeksi ja annanpa vielä palkinnonkin. Alas polvillesi, Gurth!»
--Sikopaimen töksähti kerkeästi polvilleen isäntänsä jalkojen juureen.
»Orjani ja omaisuuttani et tästä hetkestä ole enää oleva», lausui Cedrik
koskettaen häntä sauvallaan. »Vapaa mies olet nyt lain ja kansan edessä
kaupungista kaupunkiin, saloilla kuten kedoillakin. Tynnyrinalan maata
annan sinulle Walbrugham-tilaltani, itseni ja jälkeläisteni puolesta
sinulle ja jälkeläisillesi ikiajoiksi. Ja Jumalan kirous häneen, joka
sanoo tätä vastaan!»
Täten orjuudesta kirvoitettuna, vapaana miehenä ja talollisena Gurth
kavahti ylös jaloilleen ja hyppäsi kahdesti korkealle ilmaan.
»Seppä tänne viiloinensa!» hän huusi, »kaluamaan poikki orjanrenkaan
vapaan miehen kaulasta! Jalo herrani, kaksinkertaiseksi on voimani
kasvanut teidän lahjanne kautta, ja kahta uljaammin voin nyt taistella
teidän puolestanne! Vapaa henki asuu nyt rinnassani, -- toinen mies nyt
olen niin omissa kuin muidenkin ihmisten silmissä. -- Kuules, Fangs!»
jatkoi hän, kun hänen uskollinen koiransa nähdessään herransa niin
iloisena hyppäsi häntä kohti ja siten osoitti tahtovansa ottaa hänkin