Ivanhoe - 30

kuullut hänestä?»
»Minä tunnen hänet hyvin», virkkoi Iisak. »Pakanat väittävät, että
Luukas Beaumanoir kiivastelee verisesti jok'ainoan nasarealaislain
puustavin puolesta; meidän veljemme taasen sanovat häntä ankaraksi
saraseenien hävittäjäksi sekä myös Lupausten lasten julmaksi
sortajaksi.»
»Ja syystäpä he häntä semmoiseksi sanovat», virkkoi
Nathan-lääkäri. »Muut temppeliherrat toki huvikseen joskus poikkeavat
velvollisuuksistaan tai heidät saadaan leppymään kullalla ja hopealla.
Mutta tuo Beaumanoir on toista rotua -- hän vihaa lihan nautintoja,
ylenkatsoo rikkautta ja pyrkii siihen kunniaan, jota he sanovat
marttyyrikruunuksi. -- Suokoon Jaakobin Jumala sen pian hänelle ja
samaten kaikille muille! Erikoisesti tuo uhka-ylpeä mies on kohottanut
kätensä Juudan lasten yli, niinkuin Daavid Edomin kansan yli pitäen
juutalaisen murhaamista yhtä suloisena uhrina Herralle kuin saraseenien
teurastamista. Jumalattomia valheita on hän myös puhunut meidän
lääkkeittemme voimasta väittäen niiden olevan saatanan vehkeitä.
--Rangaiskoon Jehova häntä siitä!»
»Sittenkin», sanoi Iisak, »minun täytyy mennä Templestoween, vaikka
hänen silmänsä palaisivat yhtä tulisina kuin seitsemästi kuumennettu
pätsi.»
Hän selitti nyt Nathanille, mikä syy häntä sinne pakotti. Rabbini
kuunteli hartaasti ja ilmoitti suruaan kansan tavan mukaan siten, että
repi vaatteitansa ja valitti: »Voi tytärtäni! -- Voi tytärtäni! -- Voi
Siionin kaunokaista! -- Voi Israelin lasten kurjuutta Babylonin
vankeudessa!»
»Sinä näet tästä», lopetti Iisak, »miten asiani ovat ja miksi en saata
viipyä. Kenties tämän Luukas Beaumanoirin, heidän päämiehensä, läsnäolo
voineekin estää Brian de Bois-Guilbertin aikomastansa pahasta teosta ja
peloittaa häntä luovuttamaan käsistään rakkaan tyttäreni Rebekan.»
»Lähde sitten», virkkoi Nathan Ben Israel, »ja ole viisas, sillä
viisaushan auttoi Danielinkin ulos leijonien luolasta, jonne hänet oli
viskattu. Ja käyköön sinulle hyvin, aivan sydämesi halun mukaan. Mutta
vältä suurmestaria, mikäli mahdollista, sillä meidän kansamme polkeminen
ja sortaminen on hänen paras ilonsa sekä aamuin että illoin. Saattaa
olla, että yksityisesti puhutellen saisitkin Bois-Guilbertin helpommin
taipumaan; sillä hokevatpa ihmiset, että tuonne preceptorio-kartanoon
kokoontuneet kirotut nasarealaiset eivät ole yksimielisiä. Hämmentykööt
heidän hankkeensa ja kääntykööt heidän omaksi häpeäkseen! -- Mutta sinä,
veljeni, tule sitten palatessasi takaisin minun luokseni niinkuin isäsi
taloon ja tuo minulle tietoa asiasi menestymisestä. Ja hartaasti toivon,
että tuot silloin tullessasi Rebekan. Hän se on käynyt opissa viisaan
Mirjamin luona, jonka lääkärintaitoa pakanat soimasivat noituudeksi.»
Iisak sanoi ystävällensä jäähyväiset ja saapui noin tunnin ajan
ratsastettuansa Templestowen preceptorio-kartanon edustalle.
Temppeliherrojen kartano seisoi keskellä ihania niittyjä ja laidunmaita,
jotka edellinen hurskas preceptori oli lahjoittanut säädylleen. Kartano
oli vahvasti muureilla varustettu; tätä toimenpidettä eivät
temppeliritarit koskaan laiminlyöneet, ja Englannin silloinen rauhaton
tila tekikin sen vallan tarpeelliseksi. Laskusiltaa vartioi kaksi
mustapukuista peitsimiestä. Toisia, samassa synkässä asussa, astuskeli
hitaasti, kuin hautajaissaatossa, edestakaisin muurilla -- he näyttivät
pikemmin haamuilta kuin sotureilta. Kaikilla veljeskunnan alemmilla
palvelijoilla oli tällainen puku. Ennen oli heilläkin, niinkuin
ritareilla sekä asemiehillä, ollut valkeat vaatteet. Mutta ne olivat
muutetut sen jälkeen, kun Palestiinan vuoristossa parvi valeveljiä,
jotka sanoivat itseänsä myös temppeliritareiksi ja olivat säädylle
suureksi häpeäksi, oli niitä käyttänyt väärin. Jokunen ritari astui aika
ajoin pihan poikki, puettuna valkeaan viittaansa, pää kumarruksissa ja
käsivarret ristissä. Jos heitä sattui kaksi vastakkain, niin he
tervehtivät toisiansa äänettömällä, juhlallisella päännyökkäyksellä.
Semmoinen oli heidän tapansa, joka perustui raamatunlauseisiin: »paljon
puhellessasi et voi välttää syntiä» ja »elämä ja kuolema riippuu
kielestä». Sanalla sanoen temppeliritariston kova, munkkimainen
elämäntapa näytti nyt Templestowessa uudestaan päässeen valtaan Luukas
Beaumanoirin ankaran valvonnan alla.
Iisak pysähtyi portille, koettaen arvailla, miten hän kartanon
asukkaille mieluisimmalla tavalla pyrkisi sisään. Sillä hän tiesi hyvin,
että ritaristossa uudestaan herännyt ankaruus oli hänen onnettomalle
kansalleen yhtä vaarallinen kuin tähän saakka oli ollut heidän
hillitsemätön irstaisuutensa. Hän tiesi nyt tulevansa inhotuksi ja
poljetuksi uskontonsa tähden, samoinkuin hän sitä ennen rikkautensa
vuoksi oli ollut armottoman sorron alainen.
Luukas Beaumanoir käveli par'aikaa preceptorio-kartanon pienessä
puutarhassa, joka oli ulkomuurin sisäpuolella. Suurmestari piti siellä
murheellista ja salaista keskustelua erään säätyveljensä kanssa, joka
hänen seurassaan oli tullut Palestiinasta.
Suurmestari oli jo vanhahko mies, sitä todistivat hänen harmaa partansa
ja tuuheat, harmaat kulmakarvansa. Näiden varjon alta silmät kuitenkin
yhä vielä säihkyivät nuorekkaina; niiden tulta ei vanhuuskaan ollut
saanut sammutetuksi. Suurmestari oli aikanaan ollut mainio sodankävijä,
ja hänen tylyissä, laihoissa kasvoissaan kuvastui yhä vielä sotilaan
pelottomuutta. Hän oli myös aina ollut ankara lihansakiduttaja; selvänä
osoituksena siitä oli paljosta paastoamisesta kulmikkaaksi muuttunut
kasvojen muoto ja niistä loistava itsetyytyväisen hurskastelijan
hengellinen ylpeys. Tähän muodon ankaruuteen yhdistyi kuitenkin myös
jotakin majesteetillista, jaloa. Se johtui epäilemättä siitä, että hän
virkaominaisuudessaan oli saanut ruhtinailta ja kuninkailta
arvonosoituksia ja että hän oli tottunut itsevaltiaana hallitsemaan
niitä uljaita, korkeasukuisia ritareita, jotka olivat hänen
veljeskuntansa lain alaisia. Hänen vartalonsa oli kookas ja hän piti
sitä vielä pystyssä ja suorana, antamatta iän ja vaivan kuorman painaa
sitä alas. Hänen valkean viittansa kuosi oli tarkasti säännönmukainen,
tehty aivan Pyhän Bernhardin käskyjen mukaan. Se oli juuri yhtä pitkä
kuin mieskin, ja vasemmalla olkapäällä näkyi säädyn tunnusmerkki,
punaisesta verasta leikattu kahdeksankulmainen risti. Tavanmukaista
kärpän- tai oravannahkaista päärmettä ei ollut koristamassa viittaa;
mutta suurmestarin ikä oikeutti hänet käyttämään viitassaan hienosta
lampaannahasta valmistettua vuoria. Kädessä hänellä oli omituinen
_abacus_ eli virkasauvansa, joka oli nähtävänä kaikissa temppeliherrojen
kuvissa. Sauvan ponnessa oli ympyriäinen kisko, johon temppeliritariston
risti oli piirretty ympyrän sisään. Tämän korkean herran seuralainen oli
melkein samanlaisessa puvussa; mutta hänen nöyrä alamaisuutensa
päällikköä kohtaan osoitti, etteivät he olleet yhdenvertaiset muussa
kuin vaatetuksessa. Preceptori -- se oli toisen miehen arvo -- ei
astunut suurmestarin rinnalla, vaan pysyttäytyi sen verran jäljempänä,
että suurmestari päätään kääntäen saattoi puhella hänelle.
»Konrad», lausui Luukas de Beaumanoir, »rakas sota- ja
kärsimyskumppanini, vain sinun uskolliselle sydämellesi voin ilmaista
suruani. Sinulle yksin voin sanoa, kuinka usein, sen jälkeen kuin tulin
tähän maahan, olisin jo tahtonut vaipua maan alle ja päästä hurskasten
seuraan. Minun silmäni eivät ole tässä Englannissa nähneet mitään, johon
ne voisivat ilolla kiintyä, lukuunottamatta veljiemme hautoja
temppelikirkkomme raskaan kaarikaton alla, tuolla komeassa
pääkaupungissa. Voi, uljas Robert de Ros! huusin sydämessäni
katsellessani noiden puhtaitten ristinsoturien kuvia, jotka ovat
veistetyt hautakiviin. Voi, jalo Wilhelm de Mareschal! Avatkaa
marmorikammionne ja päästäkää viereenne lepäämään väsynyt veli, joka
mieluummin taistelisi sataatuhatta pakanaa vastaan kuin näkee säätynsä
turmion.»
»Se on aivan totta», vastasi Konrad Mont-Fitchet; »se on liiankin totta.
Täällä Englannissa veljemme rikkovat sääntöjä vielä julkeammin kuin
Ranskassa.»
»Siitä syystä, että he täällä ovat rikkaammat», vastasi suurmestari.
»Älä pane pahaksi, veljeni, vaikka joskus kehuisin itseäni. Sinä tiedät,
minkälaista elämää olen elänyt, pitäen vaaria jok'ainoasta sääntöjemme
kirjaimesta -- olen taistellut sekä ruumiillisia että ruumiittomiakin
perkeleitä vastaan -- olen tuon kiljuvan jalopeuran, joka käy ympäri
etsien, kenet se saisi niellä, iskenyt maahan, missä ikinä vain olen sen
kohdannut, niinkuin uljaan ritarin ja jumalisen pappismiehen sopii,
--olen täyttänyt sen käskyn, jonka Pyhä Bernhard antoi meille
sääntöjemme viidennessäviidettä luvussa: _Ut Leo semper feriatur_.[36]
Mutta pyhän temppelin nimessä, jonka puolesta kiivastellessani olen
kuluttanut oloni ja eloni ja itse luitteni ytimen ja voimankin -- tämän
pyhän temppelin kautta vannon ja lausun: paitsi sinua ja muutamia
harvoja muita, jotka noudatatte ankaraa elämää, en näe veljiemme parissa
ainuttakaan, jota sieluni tahtoisi halata pyhällä veljen nimellä. Mitä
lakimme säätää, ja kuinka veljemme sen sääntöjä tottelevat? Se kieltää
heitä pitämästä turhanaikaisia, maallisia koristuksia; he eivät saa
panna sulkatupsua kypäräänsä eikä kultasiloja jalustimiinsa tai
hevostensa suitsiin. Mutta ketkäpä toiset nyt keikaroivat niin koreissa
ja kirjavissa vaatteissa kuin temppelin köyhät soturit? -- Lakimme
kieltää heitä pyytämästä lintuja toisen linnun avulla, ampumasta otuksia
käsi- tai varsijousella, toitottamasta metsätorvella ja kannustamasta
hevosiansa pyydettävän otuksen jälkeen. Mutta kukapa tähän aikaan on
kerkeämpi kuin temppeliherrat, kun on kysymyksessä koirilla tai haukalla
metsästäminen tai muut joutavat pyydystykset saloilla ja vesillä? --Laki
kieltää heitä lukemasta muuta kuin semmoisia pyhiä lukuja, joita he
sitten lepohetkinänsä voivat ulkomuistista lausua. Mutta voi! Heidän
korvansa ovat avoinna jokaisen kiertelevän laulusepän jutuille, ja
heidän silmänsä tutkivat ahkerasti joutavia lemmentarinoita. -- Laki
määrää, että heidän pitää juurtajaksain hävittää kaikki noituus sekä
väärät opit. Voi! Soimataanhan heitä siitä, että he muka tutkivat
juutalaisten kirottuja kabbala-salaisuuksia ja pakanallisten saraseenien
loitsutaitoa. -- Yksinkertainen ruoka on heille säädetty: juuria,
kaaliksia, puuroa. Liha on sallittu vain kolmena päivänä viikossa, sillä
lihansyömisen tapa turmelee häpeällisesti ruumista. Mutta katsopas,
kuinka heidän pöytänsä painuvat herkkujen alla! Vesi on heille määrätty
juomaksi, mutta nytpä jokaisen viinaveikon paras kerskaus on se, että
hän jaksaa juoda 'kuin temppeliherra!' -- Ja yksinpä tämä puutarhakin,
joka on täynnä harvinaisia, itämailta tuotuja puita ja yrttejä, näyttää
pikemminkin uskottoman emiirin haaremipuistolta kuin semmoiselta
paikalta, missä kristityt munkit kasvattavat vaatimattomia
vihanneksiansa. -- Ja voi, Konrad, kunpa sääntöjen rikkominen edes
pysähtyisi tähän! Hyvinhän tiedät, että meidän seurastamme kiellettiin
nekin jumaliset vaimot, jotka alussa kuuluivat sisarina pyhitettyyn
säätyymme. Sillä, sanoo kuudesviidettä luku, ikivihollinen on naisseuran
avulla saanut monta sielua poikkeamaan paratiisin tieltä. Ja viimeisessä
luvussa, jonka säätymme perustaja lisäsi ikäänkuin päätekiveksi
kokoonpanemaansa puhtaaseen, saastuttamattomaan oppiin, on sanottu,
ettemme saa edes omille sisarille emmekä äidillekään antaa rakkauden
suuteloa -- _ut omnium mulierum, fugiantur oscula_ (jotta kaikki naisten
suuteleminen vältettäisiin). -- Minua hävettää mainitessani -- hävettää
muistellessanikin sitä tapojen turmelusta, joka nykyjään on meidät
upottanut kuin tulvavesi. Meidän puhdassydämisten perustajaimme, Hugo de
Payenin ja Gottfrid de Saint-Omerin sielut sekä niiden siunattujen
seitsemän miehen, jotka kaikkein ensimmäisinä tekivät liiton, antautuen
elinajakseen temppelin palvelukseen, niiden kaikkien sielut eivät saa
rauhassa nauttia paratiisin iloakaan tämän turmeluksen vuoksi. Minä olen
nähnyt heidät, Konrad, yöllisissä ilmestyksissä: -- heidän pyhät
silmänsä vuodattivat kyyneleitä heidän veljiensä syntien ja hullutusten
tähden ja sen inhoittavan häpeällisen irstauden vuoksi, missä heidän
veljensä rypevät. 'Beaumanoir', he lausuivat, 'sinä nukut -- herää!
Tahrattu on temppelin rakennus yhtä ilkeällä saastalla kuin se, minkä
muinoin pitalitautiset jättivät talojen seiniin. Ristin soturit, joiden
tulisi karttaa vaimon katsetta yhtä tarkoin kuin basiliskin silmää,
elävät julkisessa synnissä, eivätkä ainoastansa oman kansansa naisten,
vaan myös kirottujen saraseenien ja vielä kovemmin kirottujen
juutalaisten tyttärien kanssa. Beaumanoir, sinä nukut -- herää ja kosta
meidän puolestamme! -- Tapa syylliset, niin miehen- kuin
vaimonpuoletkin! -- Ota käteesi Phineaan tulisoihtu!' -- Näky katosi,
Konrad, mutta herätessäni kuulin vielä heidän rautaisten pukujensa
kalisevan ja näin heidän valkeiden viittojensa liehuvan. -- Ja minä
aionkin tehdä niinkuin he käskivät, minä tahdon puhdistaa
temppelirakennuksen! Saastaiset kivet, joihin rutto on tarttunut, tahdon
murtaa irti ja viskata pois.»
»Mutta muistakaa kuitenkin, arvoisa isä», vastusteli Mont-Fitchet, »että
tämä saastaisuus on pitkän ajan ja tottumuksen kautta kovasti piintynyt
kiinni. Olkaa siis puhdistustoimessanne yhtä varovainen kuin oikea ja
viisas.»
»Ei, Mont-Fitchet», vastasi ankara vanhus, »puhdistus on tehtävä äkisti
ja kovasti -- meidän veljeskuntamme on par'aikaa kohtalonsa
ratkaisevassa käänteessä. Edeltäjiemme kohtuus, itsensäkieltämys ja
jumalisuus taivutti puoleemme monta mahtavaa ystävää -- nykyinen
uhka-ylpeytemme, rikkautemme ja ylellisyytemme ovat nostaneet meitä
vastaan monta voimallista vihamiestä. Meidän pitää masentaa tämä
uhka-ylpeys, joka hallitsijoita loukkaa -- meidän pitää luopua tästä
rikkaudesta, joka on heille kiusauksena -- meidän pitää puhdistaa tuo
irstainen elämä, joka meitä häpäisee koko kristikunnan silmissä. Taikka
muuten käy niin -- muista sanojani -- että temppeliherrojen sääty
hävitetään peräti, niin ettei sen paikkaakaan enää löydetä kansojen
keskellä.»
»Jumala varjelkoon meitä niin julmasta kohtalosta!» sanoi preceptori.
»Amen» lausui suurmestari juhlallisesti; »mutta se apu on meidän itsemme
ansaittava. Sen sanon sinulle, Konrad: tämän sukukunnan häijyyttä eivät
maan eivätkä taivaan vallat voi enää kauemmin kärsiä. Tietoni siitä on
varma. Perustus, jolla temppelimme seisoo, on jo salakaivauksilla
heikonnettu, ja mitä enemmän me rakennustamme koroitamme, sitä pikemmin
se on vajoava syvyyteen. Meidän on palattava takaisin entisille
jäljillemme ja osoittauduttava totisiksi ristin sankareiksi, uhraten
virkamme tähden himomme ja syntiset huvituksemme, vieläpä mukavan
elämämme ja lepomme ja luonnolliset taipumuksemmekin. Meidän tulee
elämässämme aina muistaa, että moni huvitus, vaikka se muille ihmisille
saattaa olla luvallinen, on kielletty siltä, joka vannotulla valalla on
sitoutunut temppelin palvelukseen.»
Hänen näin puhuessaan astui puutarhaan asemies, puettuna risaisiin
vaatteisiin (sillä tähän pyhään veljeskuntaan pyrkivät käyttivät
koetusaikanansa ritarien kuluneita vaatteita). Syvään kumarrettuansa
suurmestarille hän seisoi ääneti, odotellen lupaa, ennenkuin uskalsi
ruveta puhumaan asiaansa.
»Eikö nyt näytä paljoa sopivammalta», virkkoi suurmestari, »kun tämä
Damian tällä tavoin, kristillisen nöyryyden puvussa ja alamaisen
äänettömänä, astuu päämiehensä eteen, kuin pari päivää sitten, jolloin
sama hupsu narri keikkaroi kirjavissa vaatteissa ja pieksi kieltään
ketterästi ja rohkeasti kuin papukaija? -- Puhu, Damian, minä sallin sen
-- mitä asiaa sinulla on?»
»Tuolla portin edustalla seisoo muuan juutalainen, jalo ja
kunnianarvoisa isä», vastasi asemies; »hän pyrkii veli Brian de
Bois-Guilbertin puheille.»
»Oikein teit, kun toit siitä minulle tiedon», lausui suurmestari. »Kun
minä olen läsnä, ei preceptorikaan ole muuta kuin tavallinen
temppeliritari, joka ei saa noudattaa omaa, vaan ainoastaan herransa
tahtoa. Sillä sanoohan Raamattu: 'Kuulla ja totella on yhtä.' -- Minä
huomaan erittäin tärkeäksi pitää tuon Bois-Guilbertin toimia silmällä»,
lisäsi hän kääntyen puhetoverinsa puoleen.
»Häntä kehutaan uljaaksi ja urhoolliseksi», sanoi Konrad.
»Ja syystäkin», virkkoi suurmestari. »Urhoollisuus on ainoa avu, jossa
emme ole luopuneet edeltäjiemme, ristin sankarien, hyvistä avuista.
Mutta meidän säätyymme antautuessaan oli veljemme Brian suutuksissaan
häntä kohdanneesta petoksesta. Meidän valaamme vannomaan ja maailmasta
luopumaan ei häntä yllyttänyt, pelkäänpä pahoin, todellinen
sielun tarve, vaan hetkellinen vihastus, joka taivutti hänet
lihansakieltämiseen. Ja sitten on hänestä tullut kiivas ja uupumaton
levonhäiritsijä, napisija ja salahankkeilija ja kaikkien niiden johtaja,
jotka minun valtaani vastustavat. Hän ei huomaa, että sauva ja keppi
ovat annetut suurmestarille vallan merkiksi -- sauva tukemaan heikkojen
voimattomuutta, keppi syyllisiä kurittamaan. -- Damian», hän lisäsi,
»tuo se juutalainen tänne eteeni.»
Syvään kumarrettuaan asemies poistui ja palasi muutamien minuuttien
kuluttua tuoden Iisak Yorkilaisen kanssaan. Eipä olisi alaston orjakaan
astuessaan mahtavan kuninkaan tuomioistuimen eteen voinut osoittaa
alamaisempaa nöyryyttä ja suurempaa pelkoa kuin juutalainen
lähestyessään suurmestaria. Kun hän oli tullut kolmen kyynärän päähän,
Beaumanoir viittasi sauvallaan, ettei hän saisi astua likemmäksi.
Juutalainen laskeutui polvilleen ja löi otsansa maahan nöyryytensä
osoitukseksi. Sitten hän nousi jälleen ja seisoi nyt temppeliherrojen
edessä käsivarret ristissä, pää kumartuneena rinnalle, osoittaen koko
ryhdillään itämaisen orjan matelevaa alamaisuutta.
»Damian», sanoi suurmestari, »mene tiehesi ja aseta muutamia sotureita
saapuville, jos äkisti kutsuisin. Äläkä salli kenenkään päästä tähän
puutarhaan, ennenkuin me poistumme.» Asemies kumarsi ja läksi.
»Juutalainen», jatkoi ylpeä vanhus, »huomaa, mitä sanon. Minun säätyni
ja arvoni ei salli minun pitkälti keskustella kanssasi, eikä tapanani
ole muidenkaan ihmisten kanssa tuhlata sanojani tai aikaani. Sentähden
vastaa lyhyesti kysymyksiini ja katso, että sanasi ovat totiset. Sillä
jos sinun kielesi latelee minulle valhetta, revitän sen ulos
jumalattomasta suustasi.»
Juutalainen oli puhumaisillaan, mutta suurmestari jatkoi:
»Vaiti, uskoton! -- ei sanaakaan minun läsnäollessani, paitsi kun
vastaat kysymyksiini. -- Mitä sinulla on tekemistä veljemme Brian de
Bois-Guilbertin kanssa?»
Iisakin hengitystä ahdisti pelko ja epäilys. Jos hän kertoi asiansa,
voitiin se kenties selittää ritariston häpäisemiseksi. Mutta jollei hän
tuonut sitä ilmi, niin mitenkä hän sitten taisi toivoakaan tyttärensä
vapaaksi saamista? Beaumanoir huomasi hänen kauhean pelkonsa ja
armollisesti rauhoitti häntä vähäisen.
»Juutalainen», sanoi hän, »älä pelkää kurjan henkesi vuoksi, jos vain
totuudenmukaisesti puhut asiasi. Minä kysyn vielä kerran: mitä sinulla
on tekemistä Brian de Bois-Guilbertin kanssa?»
»Minä toin», änkytti juutalainen, »jos te, arvoisa ja urhoollinen herra
sallitte, mainitulle kelpo ritarille kirjeen Aymerilta, Jorvaulx'in
luostarin abotilta.»
»Enkö sanonut, Konrad, että nykyiset ajat ovat turmion aikaa?» virkkoi
suurmestari. »Cistersiläismunkki lähettää kirjeen temppelin soturille
eikä keksi sopivampaa sanansaattajaa kuin uskottoman juutalaisen! --Anna
kirje tänne.»
Juutalainen päästi vapisevin käsin auki armeenialaisen päähineensä
poimut, johon hän paremmaksi varmuudeksi oli tallettanut abotin kirjeen.
Kättänsä kurottaen ja selkäänsä notkistaen hän astui sitten lähemmäksi
antaaksensa sen tylyn kysyjän haltuun.
»Seis, koira!» huusi suurmestari. -- »Minä en koske uskottomiin muuten
kuin miekallani. Konrad, ota sinä kirje juutalaiselta ja anna minulle.»
Tällä tavoin saatuaan kirjeen käsiinsä Beaumanoir tarkasteli sitä
ulkopuolelta ja rupesi sitten ratkomaan rihmoja, joilla se oli kiinni
sidottu. »Arvoisa isä», esteli Konrad, vaikka hyvin nöyrästi, »ettehän
toki rikkone sinettiä?»
»Enkö rikkoisi sinettiä?» vastasi Beaumanoir vetäen kulmakarvansa
ryppyyn. »Eikö ole kirjoitettu neljännessäkymmenennessätoisessa luvussa,
_De lectione literarum_ -- kirjeitten lukemisesta -- ettei kukaan
temppeliritari saa ottaa vastaan kirjettä, ei edes isältänsä,
näyttämättä sitä suurmestarille ja lukematta sitä hänen läsnäollessaan?»
Hän silmäsi sitten kiireesti kirjeen läpi, jolloin hänen kasvoillaan
kuvastui hämmästystä ja inhoa. Hän luki sen vielä toistamiseen
hitaammin. Sitten hän, toisella kädellään ojentaen pergamentin
Konradille ja toisella keveästi sivaltaen sitä huusi: »Kas tässäpä on
oivallinen kirjeenvaihto kahden kristityn miehen välillä, jotka
kumpainenkin ovat hengellisten veljeskuntien korkeavirkaisia jäseniä!
--Milloin, vanhurskas Jumala», hän lausui juhlallisesti kääntäen
silmänsä taivaaseen päin, »sinä tulet tänne erottamaan nisut akanoista?»
Mont-Fitchet otti kirjeen päämieheltään ja rupesi sitä lukemaan. »Lue
ääneen, Konrad», käski suurmestari -- »ja sinä (Iisakille) kuuntele,
mitä se sisältää, sillä me tahdomme sitten kuulustella, mitä sinä siitä
tiedät.»
Konrad luki kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
»Aymer. Jumalan armosta Pyhälle Maarialle pyhitetyn Jorvaulx'in
Cistersiläisluostarin abotti, herra Brian de Bois-Guilbertille,
pyhän temppeliritariston jäsenelle toivottaen terveyttä sekä
kuningas Bakkuksen ja rouva Venuksen lahjoja. Mitä meidän nykyiseen
tilaamme tulee, rakas veli, olemme me vankina eräitten miesten
luona, jotka eivät pelkää lakia eivätkö Jumalaakaan ja jotka ovat
rohjenneet ottaa meidät kiinni ja vaatia meiltä lunnaita. Täällä me
olemme saaneet kuulla Front-de-Boeufin surkeasta lopusta sekä myös
siitä, että sinä olet päässyt pakoon tuon ihanan juutalaisnoidan
kanssa, jonka mustat silmät ovat sinut lumonneet. Sydämestä
iloitsemme pelastuksestasi; mutta samalla pyydämme, että olisit
varovainen tekemisissäsi tämän uuden Endorin noidan kanssa. Sillä
minä olen salaisesti saanut varman tiedon siitä, että teidän
suurmestarinne, joka ei piittaa hituistakaan kirsikanvärisistä
poskista tai mustista silmistä, on tulossa tänne Normandiasta,
vahvasti aikoen tehdä lopun teidän iloistanne ja oikaista teidän
hairahduksianne. Sentähden pyydän sydämestäni, että olisit
varoillasi ja valvoisit, niinkuin pyhä Raamattu sanoo: _Invenientur
vigilantes_. Ja tytön isä, tuo rikas Yorkin juutalainen, on
pyytänyt minua kirjoittamaan sinulle hänen puolestaan. Sentähden
annoin hänelle tämän kirjeen totisesti neuvoen ja hartaasti
kehoittaen sinua, että päästäisit neitosen vapaaksi lunnaista,
jotka hänen isänsä tahtoo pulittaa sinulle arkustaan niin
runsaasti, että sillä saisit vaikka viisikymmentä muuta neitosta,
joista ei ole yhtä suurta vaaraa. Ja toivon minäkin saavani niistä
osani, kun taas kerran istumme iloisesti yhdessä, uskollisina
veikkoina, eikä viinimaljaakaan saa silloin puuttua. Sillä kuinka
Raamatussa onkaan kirjoitettu: _Vinum laetificat cor hominis_ --
viini saattaa ihmisen sydämen iloiseksi -- ja toisessa paikassa:
_Rex delectabitur pulchritudine tua_ -- Kuningas on iloitseva
kauneudestasi.
»Siihen iloiseen jälleen tapaamiseen saakka sanon sinulle
jäähyväiset. Kirjoitettu tässä ryövärin luolassa aamumessun
aikana.»
_Aymer Pr. S. M. Jorvolciensis_.
»_Jälkikirjoitus_. Enpä ole saanutkaan kauan pitää kultavitjojasi.
Ne koristavat nyt metsävoron kaulaa ja niistä nyt riippuu pilli,
jolla hän kutsuu koiriansa kokoon.»
»Mitä sinä tästä sanot, Konrad?» virkkoi suurmestari. »Ryövärien
luolassa! Sopiva asuntopaikka todellakin tämänkaltaiselle abotille. Ei
olekaan ihme, että Jumalan käsi rankaisee meitä ja että Pyhällä Maalla
uskottomat valloittavat meiltä kaupungin toisensa, maapalstan toisensa
perästä, kun meidän papistossamme on sentapaisia miehiä kuin tuo Aymer.
Ja mitäpä hän tarkoittanee, sen tahtoisin tietää, tuolla uudella Endorin
noidalla?» kysyi hän vähän hiljaisemmalla äänellä kumppaniltaan.
Konrad (kenties omastakin kokemuksestaan) tunsi paremmin kuin hänen
esimiehensä silloiset rakkausseikkailut. Hän siis osasi selittää tuon
lauseen, joka pani suurmestarin aivot pyörälle, sanoen sen olevan
semmoisen puheenparren, joita maalliset miehet käyttivät
jalkavaimoistaan. Mutta se selitys ei tyydyttänytkään sokeauskoista
Beaumanoiria.
»On siinä jotakin pahempaakin, kuin mitä sinä arvaat, Konrad; sinun
viaton älysi ei voi ulottua tämän pahuuden perimmäiseen syvyyteen. Tämä
Rebekka Yorkilainen on ollut opissa Mirjamin luona, josta olet kuullut
puhuttavan. Saatpa nähdä, että juutalainen itsekin sen myöntää.»
--Sitten taas kääntyen Iisakin puoleen hän ääneensä lisäsi: »Sinun
tyttäresi siis on Brian de Bois-Guilbertin vankina?»
»Niin on, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», sammalsi Iisak raukka,
»ja maksaisin niin suuret lunnaat kuin vain köyhä mies -- --»
»Vaikene!» tiuskaisi suurmestari. »Tämä tyttäresi on harjoittanut
lääkärintaitoa, eikö niin?»
»On kyllä, armollinen herra», vastasi juutalainen rauhoittuneena; »ja
ritarit sekä vapaat talonpojat, asemiehet ja orjat siunaavat sitä
kallista lahjaa, jonka Jumala on hänelle suonut. Moni ihminen voi
todistaa parantuneensa taudista tyttäreni avulla, kun jo kaikkea muuta
ihmistaitoa oli turhaan koetettu. Mutta Jaakobin Jumalan siunaus
vaikutti tyttäressäni.»
Beaumanoir kääntyi Mont-Fitchetin puoleen tylysti hymyten. »Näetkö,
veljeni», hän virkkoi, »kuinka kaikkinielevä vihollinen osaa meitä
ihmisiä pettää! Katsopas, millä syötillä hän sieluja onkii antaen lyhyen
maallisen elämän jatkon iankaikkisen autuuden hinnasta. Totta puhuu
siunattu lakimme, kun käskee: _Semper percutiatur leo vorans_ -- Aina
lyötäköön jalopeura, joka kaikki nielee. -- Ylös jalopeuran kimppuun!
Lyökäämme hävittäjä maahan!» huusi hän heiluttaen korkealle
salavoimaista sauvaansa, ikäänkuin peloittaakseen pimeyden valtoja.
--»Tyttäresi epäilemättä parantelee tauteja», lisäsi hän kääntyen
juutalaisen puoleen, »loitsusanoilla ja muilla taikakeinoilla.»
»Ei suinkaan, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», vastasi Iisak,
»vaan pääasiallisesti ihmeellisen voimallisella voiteella.»
»Mistä hän on oppinut sen salaisuuden?»
»Hän sai sen», vastasi Iisak vastahakoisesti, »Mirjamilta, eräältä
meidän kansamme viisaalta vaimolta.»
»Ahaa, kavala juutalainen!» tiuskaisi suurmestari; »eikö se ollut sama
noita-akka Mirjam, jonka inhoittavasta loitsutaidosta maine on levinnyt
yli kaikkien kristittyjen maiden?» huusi hän ristien silmänsä. »Hänen
ruumiinsa poltettiin lavalla, ja hänen tuhkansa ripoiteltiin kaikkien
neljän tuulen vietäväksi. Ja samaten käyköön myös minulle ja minun
säädylleni, jollen tee samaa ja vielä pahempaakin hänen oppilaallensa!
Minä häntä opetan loitsuilla ja salatiedoilla lumoamaan pyhän temppelin
sotureita! -- Damian, hoi! Potkaise tämä juutalainen ulos portista
--ammu hänet kuoliaaksi, jos hän vastustaa tai yrittää palata takaisin.
Hänen tyttärensä kohtalon me määräämme sillä tavalla kuin kristillinen
lakimme ja korkea virkamme vaativat.»
Iisak-raukka ajettiin siis kiireesti ulos preceptorio-kartanosta; hänen
hartaita pyyntöjänsä ei otettu kuuleviin korviin eikä myöskään auliita
tarjouksiansa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin palata rabbiinin taloon,
jonka ystävän avulla hän toivoi saavansa kuulla, mikä kohtalo tulisi
hänen tyttärensä osaksi. Tähän asti oli hän pelännyt vahinkoa hänen
kunnialleen; mutta nyt häntä vapisutti se pelko, että Rebekka tulisi
tapetuksi. Sillävälin suurmestari kutsui Templestowen preceptorin
eteensä.


KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Petokseks' älä taitoani soimaa.
Eläähän kaikki teeskentelyn turvin.
Teeskentelyllä köyhä almun saa,
teeskentelyllä herra saavuttaa
itselleen maita, valtaa, korkeutta.
Papitkin sitä viljelee, ja myös
soturi uljas teeskentelemällä,
kultaapi urhotyönsä arvoa.
Jokainen sitä käyttää, jokainen
luvalliseks' sen katsoo, ja jos ken
todella näyttäytyy luonnossansa,
menesty ei hän kirkon eikä kruunun
palvelijana eikä armeijassa. --