Ivanhoe - 04

kuitenkin yhteinen isännän lemmikkikoirien kanssa, joita, niinkuin jo
mainittu, oli useampia läsnä. Siinä siis Wamba istui pieni pöytä
edessään, kantapäät kohotettuina tuolin poikkipienalle, posket
sisäänpäin vedettyinä, niin että leuat muistuttivat pähkinänsärkijää, ja
silmät puoliummessa, kuitenkin valppaasti vaanien tilaisuutta hänelle
sallitun hulluttelun harjoittamiseen.
»Nuo välirauhat uskottomien kanssa», huusi hän nyt, huolimatta siitä,
kuinka kursailematta hän keskeytti mahtavan temppeliherran puheen,
»tekevät minusta vanhuksen!»
»Selitäpäs, miten niin», sanoi Cedrik, jonka katse ennusti suosiollista
vastaanottoa kokkapuheelle.
»Siitä syystä», vastasi Wamba, »että muistan jo kolme sellaista minun
aikanani, jotka kaikki olivat solmitut viideksikymmeneksi vuodeksi.
Pitäisihän minun sen mukaan olla vähintään sadanviidenkymmenen vuoden
vanha.»
»Minä otan kuitenkin taatakseni, ettet vanhuuttasi kuole», sanoi
temppeliherra, joka nyt tunsi narrin metsässä tapaamakseen mieheksi.
»Vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse pelätä mitään muuta paitsi
väkivaltaista kuolemaa, jos vastakin annat matkalaisille sellaisia
neuvoja kuin tänä iltana abotille ja minulle.»
»Mitä, junkkari!» huusi Cedrik. »Oletko neuvonut matkalaisia väärään?
Selkäsauna sinun on saatava; sinussa on ainakin yhtä paljon koiruutta
kuin hupsuutta.»
»Minä pyydän, eno», vastasi narri, »että antaisit hulluuteni edes tämän
kerran olla koiruuden turvana. Enhän minä muuta kuin erehdyin siitä,
kumpi käteni oli oikea, kumpi vasen. Ja sen, jolle hullu kelpaa
neuvonantajaksi ja oppaaksi, pitäisi toki antaa pahemmatkin erehdykset
anteeksi.»
Keskustelu keskeytyi tähän, kun porttivahdin käskyläispoika tuli sisään
ilmoittaen, että portilla oli matkamies, joka pyysi suojaa ja
vieraanvaraa.
»Päästä hänet sisään», sanoi Cedrik, »olkoon hän kuka tai mikä tahansa.
Sellainen myrsky kuin nyt par'aikaa ulkona riehuu, ajaa metsän
eläimetkin kesyjen seuraan ja ihmisten turviin, etsimään suojaa
veriviholliseltaan pelastuakseen luonnonvoimien raivolta. -- Katsokaa,
että vieras saa kaikki, mitä tarvitsee; pidä sinä huoli siitä, Oswald.»
Ja hovimestari läksi ulos salista katsomaan, että isännän käskyt tulivat
täytetyiksi.


VIIDES LUKU.

Eikö juutalaisella ole silmiä? Eikö juutalaisella ole käsiä,
raajoja, jäseniä, aisteja, haluja, himoja? Eikö sama ruoka häntä
ravitse, samat aseet häntä vioita, samat taudit häntä etsi, samat
rohdot häntä paranna, sama talvi ja kesä lämmitä ja vilusta kuin
kristittyä?
_Venetsian kauppias_.
Takaisin tultuaan Oswald kuiskasi isännän korvaan: »Se on juutalainen,
joka nimittää itseään Iisak Yorkilaiseksi. Sopiiko minun saattaa hänet
tänne saliin?»
»Anna Gurthin toimittaa virkasi, Oswald», tokaisi Wamba tavallisella
julkeudellaan; »sikopaimen on sopiva opas juutalaiselle.»
»Pyhä Neitsyt Maaria!» sanoi abotti silmänsä ristien, »uskoton
juutalainenko päästettävä tähän seuraan?»
»Juutalaiskoirako», säesti temppeliherra, »sallittava lähestyä Pyhän
Haudan suojelijaa?»
»Herra nähköön», sanoi Wamba, »näyttääpä siltä, kuin juutalaisten
perintö olisi temppeliherroille rakkaampi juutalaisten seuraa.»
»Rauhoittukaa, arvoisat vieraani», sanoi Cedrik; »en voi rajoittaa
vieraanvaraisuuttani teidän vastenmielisyyksienne vuoksi. Jos kerran
taivas on sietänyt tuota niskuroivaa, uskotonta kansaa niin monet
vuodet, ettei maallikko voi niitä laskeakaan, voinemme mekin muutaman
tunnin kärsiä yhtä juutalaista seurassamme. Mutta en tahdo pakottaa
ketään hänen kanssaan syömään tai puhumaan. Laitettakoon hänelle eri
pöytä ja ruokapala -- jolleivät», lisäsi hän hymyillen, »nuo
turbaanipäiset muukalaiset ota häntä seuraansa.»
»Herra vapaatilallinen», vastasi temppeliherra, »minun saraseenilaiset
orjani ovat hartaita muhamettilaisia ja inhoavat juutalaisen seuraa yhtä
paljon kuin kristityt konsanaan.»
»No, totta maar», sanoi Wamba, »enpä ymmärrä, missä suhteessa Mahometin
ja Termagauntin palvelijat olisivat paremmat sitä kansaa, jonka Jumala
muinoin valitsi omaksensa.»
»Hän saa istua sinun vieressäsi, Wamba», virkkoi Cedrik. »Narri ja konna
ovat juuri soveliaita kumppaneita.»
»Kylläpä narri», vastasi Wamba siepaten puhtaaksi kalutun siankinkun
luun, »on pitävä huolen, että hänen ja konnan välillä on raja-aita.»
»Vaiti», sanoi Cedrik, »tuossa hän jo tulee.»
Ovesta, joka ilman minkäänlaisia kohteliaisuuden osoituksia avattiin,
ilmestyi pitkä, laiha vanha mies, jonka vartalo kuitenkin alituisen
kumarassaolon vaikutuksesta oli kutistunut tuntuvasti lyhyemmän
näköiseksi kuin se itse asiassa oli. Pelokkaana ja epäröiden, syvään ja
nöyrästi kumarrellen hän läheni pöydän alapäätä. Hänen hienot ja
säännölliset kasvojenpiirteensä kyömynenineen, terävine, mustine
silmineen, korkeine ryppyisine otsineen, pitkine harmaine hiuksineen ja
partoineen olisi arvosteltu kauniiksi, jolleivät ne olisi olleet sen
rodun ominaispiirteitä, jota noina pimeinä aikoina herkkäuskoinen,
ennakkoluuloinen rahvas inhosi ja ahne, saaliinhimoinen aatelisto
ahdisti ja sorti ja joka ehkä juuri tuon vihan ja sorron vaikutuksesta
oli omaksunut kansallisluonteen, missä oli, lievimmin sanoen, paljon
alhaista ja vastenmielistä.
Juutalaisen pukuna oli tummanpunainen nuttu ja sen yllä koruton,
monipoimuinen ruosteenruskea viitta, jotka molemmat olivat sateessa
pahasti kastuneet. Jalassa oli isot turkisvuoriset kengät, uumilla vyö,
jossa riippui pieni veitsi ja kirjoitusneuvoja sisältävä kotelo, mutta
ei minkäänlaista asetta. Päässä oli keltainen, korkea, nelikulmainen
lakki sitä omituista kuosia, joka juutalaisia varten oli säädetty, jotta
heidät voitaisiin erottaa kristityistä. Tämän lakin hän heti salin
ovella otti nöyrästi päästään.
Vastaanotto, jonka juutalainen sai Cedrik Saksilaisen tuvassa, oli sen
laatuinen, että se olisi tyydyttänyt israelilaisten piintyneintäkin
vihollista. Cedrik itse vastasi juutalaisen moniin kumarruksiin vain
kylmällä päännyökkäyksellä ja viittasi häntä istumaan pöydän alapäähän,
missä kuitenkaan ei kukaan tahtonut tehdä hänelle sijaa. Kun hän kulki
pöydän alapäässä istujain riviä pitkin, luoden rukoilevia katseita
vuoroin kunkin puoleen, niin saksilaiset palvelijat vain levittivät
hartioitansa ja ahmivat innokkaasti illallistaan, vähääkään huolimatta
uuden vieraan tarpeista. Abotin seuralaiset ristivät silmänsä hurskasta
kauhua ilmaisevin katsein, ja vieläpä uskottomat saraseenitkin, Iisakin
heitä lähetessä, murtivat inhosta partaisia suupieliään ja tarttuivat
tikariinsa, ikäänkuin valmiina hurjimpiinkin tekoihin varjellakseen
itseänsä hänen saastaisen persoonansa lähentelyiltä.
Luultavasti olisivat samat syyt, jotka saivat Cedrikin avaamaan ovensa
tälle halveksitun kansan jäsenelle, aiheuttaneet hänet vaatimaan
palvelijoiltaankin kohteliaampaa käytöstä juutalaista kohtaan. Mutta hän
oli par'aikaa kiintynyt mielenkiintoiseen keskusteluun abotin kanssa
lemmikkikoiriensa rodusta ja avuista, ja semmoista keskustelua hän ei
olisi keskeyttänyt paljoa tärkeämpienkään asioiden kuin jonkun
juutalaisen illallisetta jäämisen vuoksi. Iisakin seisoessa näin
hyljittynä tässä seurassa, samoin kuin hänen kansansa muiden
kansakuntien joukossa, turhaan toivoen ystävällistä tervehdyssanaa tai
leposijaa, alkoi lieden ääressä istuvan toivioretkeläisen käydä häntä
sääliksi, ja hän nousi istuimeltaan sanoen lyhyesti: »Vanha mies, minun
vaatteeni ovat jo kuivat ja nälkäni tyydytetty, mutta sinä olet vielä
märkä ja nälkäinen.» Näin sanoen hän kohensi ja viritti tuleen kekäleet,
jotka kytivät hajallansa avaralla liedellä, otti isommalta pöydältä
lautasellisen lientä sekä keitettyä kilinlihaa, pani ne pienelle
pöydälle, jonka ääressä hän itse oli syönyt, ja odottamatta juutalaisen
kiitosta siirtyi tuvan toiseen päähän; tekikö hän siten haluttomuudesta
lähempään seurusteluun autettavansa kanssa, vai halusta päästä
likemmäksi pöydän yläpäätä, jäi epätietoiseksi.
Jos noina aikoina olisi ollut maalareita, jotka olisivat pystyneet
semmoista aihetta kuvaamaan, niin juutalainen, joka nyt taivutti laihan
vartalonsa ja ojensi kohmettuneet, värisevät kätensä valkean yli, olisi
tarjonnut oivallisen talven vertauskuvan. Lämmiteltyään Iisak kääntyi
hänen eteensä asetetun höyryävän aterian puoleen ja rupesi syömään niin
kiireesti ja niin suurella halulla, että saattoi selvästi nähdä hänen
olleen kauan aikaa ruoatta.
Abotti ja Cedrik sillä välin edelleen keskustelivat metsästyksestä;
Rowena-neiti näytti kiintyneen keskusteluun erään palvelustyttönsä
kanssa; ja ylpeä temppeliherra, jonka silmät vilkuivat juutalaisukon ja
saksilaisen kaunottaren välillä, mietti nähtävästi hänelle hyvin
tärkeitä asioita.
»Ihmettelenpä, arvoisa Cedrik», sanoi abotti muun muassa, »että te, niin
rakkaana kuin pidättekin omaa miehuullista kieltänne, ette sittenkin ota
Normandian ranskaakin armoihinne, edes metsästystä ja koiria koskevissa
asioissa. Eipä liene mikään muu kieli niin rikas kaikista noista
monenlaisista sanontatavoista, joita eräretkillä tarvitaan, eikä liene
toista kieltä, jolla taitava metsämies niin hyvin voisi toimittaa
kaikki, mikä hänen hupaiseen ammattiinsa kuuluu.»
»Hyvä isä Aymer», vastasi saksilainen, »voin ilmoittaa teille, etten
lainkaan välitä noista merentakaisista herrastavoista. Osaanpa ilman
niitäkin varsin hyvin huvitella metsässä. Osaan törähyttää torveani,
vaikk'en nimitäkään toitotusta _recheate_'ksi tai _morte_'ksi. Osaan
yllyttää koirani otuksen kimppuun ja nylkeä sekä paloittaa saaliini
käyttämättä sellaisia uusmuotisia sanoja kuin _curee, arbor, nombles_
tai mitä kaikkia ne lienevätkään nuo teidän tarumaisen ritari
Tristreminne hokemat.»
»Ranska», sanoi temppeliherra, koroittaen äänensä siihen mahtavaan ja
itsevarmaan sävyyn, jota hän kaikissa tiloissa käytti, »ei ole
ainoastaan metsästyksen luonnollinen kieli, vaan myöskin lemmen ja
sodan. Ranskan kielellä neidot on kosittava ja viholliset taisteluun
vaadittava.»
»Juokaa pikarillinen viiniä kanssani, herra temppeliritari», sanoi
Cedrik, »ja täyttäkää abotinkin malja, sill'aikaa kuin minä siirryn
kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa kertoakseni teille
toisenlaisen jutun. Sellaisena kuin Cedrik Saksilainen silloin oli, ei
hän tarvinnut ranskalaisten trubaduurien korusanoja selvän englannin
kielensä höysteeksi kaunotarta puhutellessaan. Ja Northallertonin kenttä
pyhän lipun päivänä, sepä tiesi sanoa, eikö saksilainen sotahuuto
kuulunut yhtä kauas skotlantilaisjoukon keskelle kuin uljaimman
normannilaisparonin _cri de guerre_. Juokaamme niiden urhojen muistoksi,
jotka siellä taistelivat! -- Tyhjentäkää tekin pikarinne, hyvät
vieraat!» -- Hän otti syvän siemauksen ja jatkoi kiihtyvällä innolla:
»Niin, sepä päivä kilpiä kilisytti, kun sata lippua liehui sankarien
päitten päällä, veri valui virtanaan, ja kuolemaa pidettiin parempana
kuin pakoa. Saksilainen runoniekka olisi sitä ylistänyt miekkojen
juhlapidoiksi -- kotkien keräytymiseksi saaliin ympärille -- pertuskain
kalsketta kilpiä ja kypärejä vastaan, taistelukarjuntaa riemukkaammaksi
kuunnella kuin häämelua. Mutta poissa ovat runoilijamme», valitti hän,
»meidän urotyömme hukkuvat vieraan heimon tekoihin -- kielemme -- yksin
nimemmekin -- kaikki rientää häviötään kohden, eikä sitä sure kukaan muu
paitsi tämä yksinäinen vanhus. -- Juomanlaskija, täytä pikarit.
--Juokaamme, herra temppeliritari, kaikkien niiden sankarien malja,
olkoonpa heidän heimonsa tai kielensä mikä tahansa, jotka nyt
Palestiinassa ovat urheimmat ristin suojelijoista!»
»Sen, jolla on tämä tunnusmerkki viitassaan, ei oikeastaan sovi vastata
tähän», sanoi ritari. »Mutta kenellepä ristin sotureista olisi
voitonpalmu annettava, jollei pyhän haudan vannoutuneille
varjelijoille?»
»Johanneksen ritareille», sanoi abotti. »Minulla on veli heidän
ritarikunnassaan.»
»En tahdo halventaa heidän mainettansa», sanoi temppeliherra, »mutta
kuitenkin --»
»Minäpä arvelen, Cedrik-ystäväni», keskeytti Wamba, »että jos kuningas
Rikhard Leijonamieli olisi ollut kyllin viisas kysyäkseen narrin neuvoa,
olisi hän voinut pysyä kotona iloisine englantilaisineen ja jättää
Jerusalemin valloituksen noille samoille ritareille, joilla oli enimmän
osaa sen menettämisessäkin.»
»Eikö siis Englannin armeijassa», kysyi Rowena-neito, »ollut ketään,
joiden nimiä ansaitsisi mainita Temppelin ja Pyhän Johanneksen ritarien
rinnalla?»
»Suokaa anteeksi, jalo neito», vastasi Bois-Guilbert; »kyllä Englannin
kuningas toi kanssansa Palestiinaan koko joukon uljaita sotureita, jotka
eivät jääneet jälkeen muista kuin niistä, joiden rinnat kaikkina aikoina
ovat muodostaneet pyhän maan suojelusmuurin.»
»He eivät jääneet jälkeen kenestäkään», sanoi toivioretkeläinen, joka
oli seisonut kyllin likellä voidakseen kuulla tämän keskustelun, ja oli
sitä ilmeisen kärsimättömänä kuunnellut. Kaikki käänsivät kasvonsa
siihen paikkaan päin, mistä tämä odottamaton väite tuli. »Minä sanon»,
toisti toivioretkeläinen vakaalla, kovalla äänellä, »että Englannin
ritarit eivät jääneet jälkeen kenestäkään, joka ikinä lienee paljastanut
miekkansa pyhän haudan puolustukseksi. Ja vielä sanon, sillä olen sen
omin silmin nähnyt, että Akkon valloituksen jälkeen kuningas Rikhard
sekä viisi hänen ritariansa pitivät turnajaiset, vaatien taisteluun
kaikkia, joita halutti. Minä sanon, että sinä päivänä jokainen näistä
ritareista taisteli kolme vuoroa ja syöksi maahan kolme vastustajaa.
Voinpa vielä lisätä, että seitsemän näistä vastustajista oli
temppeliherroja -- ja ritari Brian de Bois-Guilbert tietää hyvin, että
se, mitä olen kertonut, on totta.»
Kieli ei riitä kuvaamaan sitä katkeran raivokasta silmänluontia, joka
nyt saattoi temppeliherran tummat kasvot vieläkin synkemmiksi.
Silmittömässä suuttumuksessaan ja hämmingissään hän vapisevin sormin
hapuili miekkansa kahvaa, luopuen kuitenkin pian aikeestaan, vaikka
luultavasti vain siitä syystä, että hän huomasi väkivaltaisen teon tässä
paikassa ja seurassa liian vaaralliseksi. Cedrik, jonka tunteet olivat
aina suorasukaista ja vilpitöntä laatua ja kohdistuivat harvoin
useampaan kuin yhteen asiaan kerrallaan, oli niin iloissaan kuullessaan
maanmiestensä kuntoa kehuttavan, että vieraan suuttumus ja hämminki jäi
häneltä huomaamatta. »Saisitpa tämän kultaisen rannerenkaan minulta,
toivioretkeläinen», sanoi hän, »jos voisit luetella minulle niiden
ritarien nimet, jotka niin uljaasti kannattivat iloisen Englannin
mainetta.»
»Sen teen mielelläni», vastasi toivioretkeläinen, »ja palkkiottakin.
Valani ei toistaiseksi salli minun koskea kultaan.»
»Kyllä minä kannan tuota rannerengasta puolestasi, jos tahdot,
toivioretkeläiskuomaseni», tokaisi Wamba.
»Ensimmäinen niin kunniassa kuin asetaidossa, niin maineelta kuin
arvolta», vastasi toivioretkeläinen, »oli urhokas Rikhard, Englannin
kuningas.»
»Olkoon hänelle anteeksiannettu», sanoi Cedrik, »olkoon hänelle
anteeksiannettu, että hän on Wilhelm tyrannin jälkeläinen.»
»Toinen oli Leicesterin kreivi», jatkoi toivioretkeläinen, »ja kolmas
ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra.»
»Hän ainakin on saksilaista sukuperää», riemuitsi Cedrik.
»Neljäs oli ritari Fulko Doilly», jatkoi toivioretkeläinen.
»Hänkin saksilaista sukua, ainakin äidin puolelta», sanoi Cedrik, joka
ylen innokkaasti kuunteli ja, riemuissaan Englannin kuninkaan sekä hänen
saarelaistensa voitosta, osaksi unohti vihansa normanneja kohtaan. »Ja
kuka oli viides?» kysyi hän.
»Viides oli ritari Edwin Turneham.»
»Täysi saksilainen, Hengistin sielun kautta!» huusi Cedrik. »Entä
kuudes?» lisäsi hän kärkkäästi, -- »mikä oli kuudennen nimi?»
»Kuudes», sanoi toivioretkeläinen oltuaan vähän aikaa vaiti, ikäänkuin
kootakseen ajatuksiaan, »oli nuori ritari, halvempi maineeltaan ja
arvoltaan; hän oli tähän kunnioitettavaan seuraan päässyt pikemmin
joukon täytteeksi kuin avuksi yritykseen. Hänen nimensä ei ole säilynyt
muistissani.»
»Herra toivioretkeläinen», sanoi ritari Brian de Bois-Guilbert
pilkallisesti, »tuo teennäinen unohduksenne sen jälkeen kuin olette
jaksanut muistaa niin paljon, tulee liian myöhään kelvatakseen
tarkoitukseenne. Minä tahdon itse nimittää sen ritarin, jonka peitsen
edessä huono onni ja hevoseni hairahdus pudottivat minut satulasta. Se
oli ritari Ivanhoe. Eikä ollut nimitetyissä kuudessa ainoatakaan, joka,
ikäänsä nähden, olisi ollut kuulumpi asetaidostaan. -- Sen vain tahdon
lisätä, ja kaikkien kuullen, että jos hän nyt olisi Englannissa ja
tämänviikkoisissa turnajaisissa uskaltaisi uudistaa Akkon haasteen, niin
sallisin hänen valita vaikka millaiset aseet ja kävisin häntä vastaan
tässä asussani ja näine aseineni; sitten nähtäisiin, miten kävisi.»
»Saisitte pian vastauksen haasteeseenne», vastasi toivioretkeläinen,
»jos vastustajanne olisi lähistöllä. Mutta koska hän ei ole täällä, niin
älkää häiritkö tämän talon rauhaa kerskaamalla voittavanne kamppailussa,
jonka tiedätte jäävän tapahtumatta. Jos Ivanhoe joskus palaa
Palestiinasta, niin minä takaan, että hän ottaa haasteenne vastaan.»
»Oivallinen takaus!» ivasi temppeliritari. »Mitä sitten panette
pantiksi?»
»Tämän pyhän rasian», sanoi toivioretkeläinen, ottaen povestaan pienen
norsunluisen pyhäinjäännöslippaan ja ristien silmiänsä, »joka sisältää
palasen Vapahtajan ristinpuuta. Se on saatu Karmel-vuoren luostarista.»
Jorvaulx'n abotti risti silmänsä ja luki paternosterin, johon kaikki
hartaasti yhtyivät, paitsi juutalainen, muhamettilainen ja
temppeliherra. Viimeksi mainittu ei ottanut lakkia päästään eikä
osoittanut minkäänlaista kunnioitusta lippaan sisällön väitetylle
pyhyydelle, vaan riisui kaulastaan kultaketjun ja viskasi sen pöydälle
lausuen: »tallettakoon Aymer-abotti minun panttini, samoinkuin tuon
nimettömän maankiertäjän antaman, merkiksi siitä, että ritari Ivanhoe,
jos hän Britannian neljän rajameren rannoille saapuu, on Brian de
Bois-Guilbert'in taisteluhaasteen alainen. Ja jollei hän siihen vastaa,
tulen kaikkien temppeliritariston linnojen muureilta kautta Euroopan
julistamaan hänet pelkuriksi.»
»Se ei tule olemaan tarpeen», sanoi Rowena-neiti, joka tähän asti oli
ollut vaiti. »Minun ääneni ainakin on kuuluva, jollei kukaan muu tässä
tuvassa tahdo pitää poissaolevan Ivanhoen puolta. Minä vakuutan, että
hän on rehellisesti ottava vastaan jokaisen kunniallisen
taisteluhaasteen. Jos minun mitätön takuuni voisi lisätä tämän pyhän
toivioretkeläisen kalliin pantin varmuutta, niin antaisinpa nimeni ja
kunniani pantiksi siitä, että Ivanhoe suostuu tämän ylpeän ritarin
haluamaan taisteluun.»
Joukko ristiriitaisia tunteita näytti taistelevan Cedrikissä, pitäen
häntä äänetönnä tämän väittelyn aikana. Innostus, ylpeys, suuttumus ja
hämmennys kuvastuivat vuorotellen hänen leveällä, avoimella otsallaan,
niinkuin viljapellon yli ajelevien pilvien varjot. Palvelijat taaskin,
joihin kuudennen ritarin nimen mainitseminen oli vaikuttanut miltei
sähköiskun tavoin, tuijottivat jännittyneinä isäntänsä kasvoihin.
Rowenan puhe näytti vihdoin herättävän hänet äänettömyydestä.
»Neiti», sanoi Cedrik, »tämä ei sovi. Jos lisävakuutta tarvittaisiin,
niin minä itse, vaikka olenkin vihoissani ja täydestä syystä, panisin
oman kunniani pantiksi Ivanhoen kunniasta. Mutta asetettu pantti on
täysin riittävä, normannilaisritarienkin omituisten tapojen mukaan.
--Eikö olekin, isä Aymer?»
»On kyllä», vastasi abotti, »ja minä talletan tämän siunatun
pyhäinjäännöksen ja nämä kalliit ketjut hyvään turvaan luostarimme
aarrekammioon, siihen saakka kunnes taistelu on tapahtunut.»
Näin sanottuaan hän risti silmänsä useampaan kertaan, ja tehtyään monet
polvennotkistukset ja mutistuaan monet rukoukset hän vihdoin antoi pyhän
esineen Ambrosius-veljen, palvelijamunkkinsa, käsiin. Kultavitjat sitä
vastoin hän vähemmin kursailuin, mutta kenties yhtä suurella
sisällisellä mielihyvällä otti omaan haltuunsa pistäen ne kainalonsa
alle aukeavaan, hyvänhajuisella nahalla reunustettuun taskuun.
»Ja nyt, herra Cedrik», sanoi hän, »kelpo viininne soittaa jo
iltakelloja korvissani -- suokaa meidän siis tyhjentää vielä pikari
Rowena-neidin terveydeksi, ja sallikaa meidän sitten mennä levolle.»
»Bromholmen pyhän ristin kautta», sanoi saksilainen, »huonostipa te
vahvistatte mainettanne, herra abotti! Hoetaanhan teitä hauskaksi
munkiksi, joka ei eroa maljastaan ennenkuin aamukellot soivat; ja
pelkäsinpä minä, niin vanha kuin olenkin, joutuvani häpeään pitäessäni
teille seuraa. Mutta autuuteni kautta, eipä minun aikoinani
kaksitoista-vuotias saksilais-poikakaan olisi näin varhain jättänyt
pikaria.»
Abotilla kuitenkin oli omat syynsä miksi hän pysyi lujana
kohtuullisuuspäätöksessään. Hän ei ollut rauhanrakentaja vain virkansa
puolesta, vaan luontaisesta tottumuksestakin kaikenlaisen riidan ja
rähinän vihaaja. Sen pohjana ei ollut yksinomaan rakkaus lähimmäiseen
tahi omaan itseensä vaan sekaisin kumpaakin. Tällä kertaa hän
vaistomaisesti pelkäsi saksilaisen tulista luonnetta ja oivalsi, että
matkakumppaninsa häikäilemätön, rehentelevä mielenlaatu joka jo niin
monta kertaa oli näyttäytynyt, lopulta voisi johtaa epämieluisiin
purkauksiin. Sentähden hän kohteliaasti huomautti, ettei kukaan muussa
maassa syntynyt kyennyt voittamaan miehuullisia, vahvapäisiä saksilaisia
jalossa maljakilpailussa. Sivumennen hän myös mainitsi pyhää säätyään ja
lopuksi uudisti pyyntönsä päästä levolle.
»Kiitosryyppy» siis tarjottiin ympäri, ja vieraat, syvästi
kumarrettuansa isännälle sekä Rowena-neidille, nousivat ja hajaantuivat
ympäri salia. Isäntäväki taas poistui palvelijoineen eri ovien kautta
kukin huoneisiinsa.
»Uskoton koira», virkkoi temppeliherra Iisak-juutalaiselle
sivuuttaessaan hänet tungoksessa, »oletko sinäkin matkalla
turnajaisiin?»
»Niin olisi aikomukseni, kunnioitettava herra ritari», vastasi Iisak
nöyrimmästi kumartaen.
»Vai niin», sanoi ritari, »nylkemään aatelisiamme koronkiskonnalla ja
peijaamaan naisia ja nuorukaisia koruillasi ja helyilläsi? Taitaapa
juutalaispussissasi olla kelpo kasa sekeleitä, sen voinen taata.»
»Ei yhtään sekeliä, ei hopeapenninkiä, ei puolikastakaan -- niin totta
kuin Aabrahamin Jumala minua auttakoon!» sanoi juutalainen ristien
kätensä. »Menen vain pyytämään muutamien heimoveljieni apua, saadakseni
suoritetuksi sakot, joihin juutalaisräntteri on minut tuominnut -- isä
Jaakob minua varjelkoon! Minä olen köyhääkin köyhempi -- yksin mekkokin
on lainattu Ruben Tadcasterilaiselta.»
Temppeliherra vastasi happamesti hymyillen: »Sen vietävä kaksikielinen
petturi!» ja astuen lähemmäksi, ikäänkuin halveksien sen pitempiä
keskusteluja, hän puhui muhamettilaisille orjilleen kieltä, jota eivät
läsnäolijat ymmärtäneet. Munkkisoturin puhuttelu näytti niin
järkyttäneen juutalaisparkaa, että temppeliherra oli jo ennättänyt tuvan
toiseen päähän, ennenkuin Iisak kohotti päätään nöyrästä kumarruksestaan
sen verran, että huomasi toisen lähteneen. Ja kun hän sitten katsoi
ympärilleen, oli hänen kasvoillaan niin hämmästynyt ilme, kuin olisi
ukkosen nuoli juuri-ikään iskenyt hänen jalkojensa juureen ja sen
kauhistava jyrähdys yhä vielä kaikunut hänen korvissaan.
Kohta sen jälkeen tulivat hovimestari ja juomanlaskija, kumpainenkin
kahden soihdunkantajan ja kahden virvokkeita tuovan palvelijan
seuraamana, saattamaan abottia ja temppeliherraa heille varattuihin
makuukammioihin. Halvemmat palvelijat neuvoivat lepopaikat heidän
seuralaisilleen ynnä muille vieraille.


KUUDES LUKU.

Tän ystävyyden teen vain hälle mieliks:
Jos suostuu hän, hyv' on; jos ei, hyvästi!
Hyvyydestän' mua älkää solvatko.
_Venetsian kauppias_.
Kun toivioretkeläinen, soihtua kantavan palvelijan opastamana, läksi
astumaan Cedrikin avaran ja säännöttömästi rakennetun kartanon
sokkeloisia huonerivejä myöten, kuiskasi jäljessä tuleva juomanlaskija
hänen korvaansa, että jos hän suvaitsisi juoda maljan hyvää simaa hänen
kamarissaan, niin hän tuottaisi iloa monille talon palvelijoille, jotka
mielellään kuulisivat sanomia Pyhästä maasta, varsinkin ritari Ivanhoeta
koskevia. Wambakin ilmestyi kannattamaan tätä pyyntöä, huomauttaen, että
pikarillinen puolenyön jälkeen vastasi kolmea heti iltakellojen jälkeen
nautittua. Toivioretkeläinen ei kiistänyt tätä niin arvovaltaiselta
taholta lausuttua väitettä vastaan, vaan kiittäen tarjouksesta ilmoitti
toiviovalaansa sisältyvän määräyksen, ettei hän saisi koskaan keittiössä
puhua aiheista, jotka herrastuvassa olivat kiellettyjä. »Semmoinen vala
tuskin sopisi palvelijalle», arveli Wamba juomanlaskijalle.
Juomanlaskija kohautti pahastuneena olkapäitään. »Olin aikonut majoittaa
hänet yliskamariin», sanoi hän, »mutta koska hän on niin karsas
kristittyjen seuralle, niin menköön Iisak juutalaisen koppinaapuriksi.»
»Anwold», käski hän soihdunkantajaa, »vie toivioretkeläinen
etelänpuoleiseen koppiin. -- Minä toivotan teille hyvää yötä, herra
toivioretkeläinen», lisäsi hän, »mutta enpä voi lausua suurta kiitosta
kohteliaisuudestanne.»
»Hyvää yötä ja Neitsyt Maarian siunausta!» sanoi toivioretkeläinen
rauhallisesti, lähtien seuraamaan jälleen opastaan.
Mutta pienessä eteisessä, johon useita ovia avautui ja jota pieni
rautalamppu valaisi, kohtasi heitä toinen viivyke. Rowenan
palvelustyttö ilmoitti käskevään sävyyn emäntänsä haluavan puhutella
toivioretkeläistä, otti muitta mutkitta soihdun Anwoldin kädestä, ja
käskien tämän odottaa hänen paluutaan, viittasi toivioretkeläistä
seuraamaan mukanansa. Vieras ei nähtävästi katsonut soveliaaksi
kieltäytyä tästäkin kutsusta niinkuin edellisestä, sillä vaikka hänen
eleensä ilmaisikin hiukan kummastusta kutsun johdosta, totteli hän sitä
kuitenkin vastaansanomatta.
Lyhyt käytävä ja portaat, joiden seitsemän askelmaa olivat kukin
paksusta tammiparrusta, johtivat hänet Rowena-neidin huoneeseen, jonka
alkeellinen komeus oli sen kunnioituksen mukainen, jota talon isäntä
osoitti sen asujalle. Seiniä peittivät koruompeleiset verhot, joihin oli
monivärisin silkein sekä hopea- ja kultalangoin kaikella senaikaisella
taidolla kuvattu riistanajo- ja haukkametsästyskohtauksia. Vuode
niinikään oli koristettu samanlaisilla upeilla verhoilla ja ympäröity
purppuranvärisillä uutimilla. Tuoleissakin oli värilliset päällykset, ja
erään muita korkeamman eteen oli mukavuuden vuoksi asetettu
norsunluinen, taidokkaasti veistetty jakkara.
Neljä hopeista kynttilänjalkaa kannatti suuria vahakynttilöitä, jotka
antoivat huoneeseen valaistusta. Mutta älköön kuitenkaan nykypäivien
kaunotar kadehtiko saksilaisprinsessan ylellisyyttä. Hänen huoneensa
seinät olivat näet niin huonosti rakennetut ja niin täynnä rakoja, että
yötuuli heilutteli kalliita verhoja, ja vaikka jonkinmoinen varjostin
olikin asetettu vahakynttilöiden suojaksi, niiden liekki liepotti
sivullepäin aivankuin sotaherran levällään oleva viiri. Upeutta
huoneessa kyllä oli, samoin kuin jonkinlaista aistikkuuden yrittelyä,
mutta mukavuudesta ei ollut paljon tietoa, ja tuntematonta kun se oli,
ei sitä kaivattukaan.
Rowena-neiti, takana kolme palvelijatarta sukimassa hänen tukkaansa
yölepoa varten, istui yllämainitulla kunniatuolilla sen näköisenä kuin
olisi syntynyt saamaan osakseen alamaista kunnioitusta.
Toivioretkeläinenkin tunnusti hänelle sen oikeuden syvällä
polvistumisella.
»Nouskaa, toivioretkeläinen», sanoi Rowena suopeasti. »Se, joka
puolustaa poissaolijaa, on ansainnut kaikkien niiden suosion, jotka
pitävät totuutta arvossa ja kunnioittavat miehuutta.» Sitten hän virkkoi
palvelijoille: »Poistukaa kaikki muut paitsi Elgitha. Minulla on
puhuttavaa tälle pyhälle vaeltajalle.»
Poistumatta kokonaan huoneesta palvelijattaret siirtyivät vain syrjään
toiseen päähän, missä he istuutuivat seinän viereen pienelle rahille,
pysyen siinä äänettöminä kuin veistokuvat, vaikka olivatkin niin
kaukana, ettei heidän kuiskutuksensa olisi voinut häiritä emännän
puhetta.
»Toivioretkeläinen», sanoi Rowena-neiti oltuansa vähän aikaa vaiti,
ikäänkuin epäröiden, miten sanansa asettaisi, »te mainitsitte tänä
iltana nimen -- tarkoitan», lisäsi hän hiukan väkinäisesti, »Ivanhoen