Ivanhoe - 15

saksilaiset sokeimmin uskovat aavistuksiin, ja heistä ovat peräisin
useimmat taikauskoiset luulot, joita vieläkin tapaamme rahvaan parissa.
Normannilaiset sitävastoin, jotka olivat sekakansaa ja paremmin
perehtyneet sen ajan opilliseen sivistykseen, eivät enää muistaneet
isien mukana Skandinaviasta tulleita harhaluuloja, joiden halveksimista
he pitivät kunnia-asianaan.
Se hirvittävä profeetta, joka tässä tilaisuudessa ennusti onnettomuutta,
oli suuri, laiha, musta koira. Kintuillansa istuen se ulvahti surkeasti,
samassa kuin ensimmäiset ratsumiehet karahduttivat portista ulos, ja
rupesi sitten seuraamaan matkalaisia hurjasti haukkuen ja sinne tänne
hypellen.
»Tuollainen musiikki ei minusta ole hauskaa, isä Cedrik», sanoi
Athelstan; tällä kunnianimellä hän näet tavallisesti puhutteli
sukulaistansa.
»Eikä minustakaan, eno», sanoi Wamba, »pahoin pelkään, että saamme tämän
läksiäismarssin nahallamme maksaa.»
»Minun luullakseni», arveli Athelstan, jonka kurkussa abotin kelpo olut
-- Burton oli jo silloin kuuluisa jalosta juomastaan -- yhä vielä
kiehahteli, »minun luullakseni olisi viisainta kääntyä takaisin ja
viipyä abotin luona iltapuoleen asti. Vahinkohan aina sattuu, jos jatkaa
tietänsä kohdattuaan munkin tai jäniksen tai ulvovan koiran, ennenkuin
on ensin syönyt kunnon aterian.»
»Antaa mennä vain!» huusi Cedrik kiivaasti; »päivä on muutenkin lyhyt
perille päästäksemme. Ja mitä tuohon rakkiin tulee, niin tiedän sen
olevan karanneen orjani Gurthin koiran, -- joutava kuljeksija sekin
niinkuin isäntänsä.»
Näin sanoen hän suutuksissaan matkan viivytyksestä nousi seisoalleen
jalustimissa ja nakkasi Fangs-parkaa kohti heittopeitsensä; -- Fangs se
näet oli, joka oli tähän paikkaan saakka seuraillut salaa lähteneen
isäntänsä jälkiä ja nyt omalla tavallansa ilmoitti iloaan, kun näki
hänet jälleen. Heittokeihäs pyyhkäisi koiran kylkeä ja oli miltei
naulata elukka-paran maahan kiinni. Ulvaisten pakeni Fangs siis
vimmaisen taanin läheltä, ja Gurthin sydän paisui vihasta. Paljoa
kipeämmin koski sikopaimeneen tämä tappoyritys hänen uskollista
kumppaniansa vastaan kuin tyly kohtelu, joka oli tullut hänen itsensä
osaksi. Hän koetti kohottaa kättänsä silmilleen, ja kun se ei
onnistunut, kääntyi hän Wamban puoleen, joka peläten isännän pahaa
tuulta oli jättäytynyt jälkijoukkoon. »Ole hyvä», sanoi Gurth, »ja pyyhi
silmiäni mekkosi liepeellä. Niihin on lentänyt tomua, ja tuo lemmon
nuora estää minua auttamasta itseäni tavalla tai toisella.»
Wamba täytti pyynnön, jonka jälkeen ystävykset ratsastivat rinnakkain
jonkin aikaa. Kauan Gurth jörötteli aivan äänettömänä, mutta viimein
puhkesi kuitenkin hänen sydämensä viha sanoiksi.
»Wamba veikkonen», hän virkkoi, »kaikista niistä miekkosista, jotka ovat
niin hulluja ja palvelevat Cedrikiä, sinä yksin osaat hullutella hänen
mielikseen. Mene siis ja ilmoita hänelle, että Gurth ei enää aio
palvella häntä ei hyvällä eikä väkisenkään. Hakkauttakoon hän pääni
poikki -- pieksättäköön minua -- pankoon minut kahleisiin -- mutta
millään keinolla hän ei enää saa minua tottelemaan itseään. Mene siis ja
ilmoita, että Gurth Beowulfin poika luopuu hänen palveluksestaan.»
»Hullu vaikka olenkin», virkkoi Wamba, »en kuitenkaan huoli lähteä
mokomalle hullun asialle. Cedrikillä on toinenkin heittopeitsi vyössään,
eikä hän, sen tiedät, joka kerta heitä syrjään.»
»Vaikka hän sen viskaisikin lävitseni», sanoi Gurth, »niin siitä huolin
vähät. Eilen hän jätti nuoren herrani, Wilfredin, nääntymään veriinsä.
Tänä päivänä hän on yrittänyt tappaa sen ainoan elävän olennon, joka
minua rakastaa. Pyhät Edmund, Dunstan, Withold, Edward Tunnustaja ja
kaikki muut almanakan saksilaiset pyhimykset auttakoot!» (Cedrik ei
koskaan vannonut kenenkään pyhän miehen kautta, joka ei ollut
saksilaista sukuperää, ja samaa esimerkkiä noudattivat hänen
palvelijansakin), »mutta minä en koskaan voi antaa hänelle anteeksi!»
»Mutta kun asiaa oikein ajattelen», sanoi narri, joka usein toimitti
riidansovittajan virkaa Cedrikin talossa, »niin isäntä ei tainnut
aikoakaan tappaa, vaan ainoastaan peloittaa Fangsia. Sillä näithän,
kuinka hän nousi jalustimissa seisoalleen, ikäänkuin olisi tahtonut
viskata ylitse. Mutta Fangs hypähti samassa ylös, ja siitä syystä peitsi
pyyhkäisi sitä. Ja sen vähäisen vamman minä heti parantaisin, jos vain
penninkin arvosta olisi tervaa käsillä.»
»Jos sen uskoisin», sanoi Gurth -- »jos sitä voisin uskoa -- mutta ei
--näinhän minä, että peitsi oli tähdätty hyvin -- kuulinhan, kuinka se
viuhahti ilman läpi, ilmaisten viskaajan kihisevää vihaa, ja kuinka se
maahan satuttuaan vapisi, ikäänkuin vimmoissaan siitä, ettei ollut
käynyt maaliinsa. Minä luovun hänestä, sen vannon Pyhän Antoniuksen
lemmikkiporsaan kautta!»
Sen sanottuaan äkäinen sikopaimen rupesi jälleen ääneti jöröttelemään,
eikä narri saanut enää sanaakaan hänen suustansa, vaikka olisi kuinka
koettanut.
Cedrik ja Athelstan, matkajoukon päämiehet, puhelivat sillä välin maan
tilasta, kuninkaallisten veljesten eripuraisuudesta sekä normannilaisten
aatelisherrojen keskinäisistä riidoista ja taisteluista, tuumien,
eivätkö sorretut saksilaiset nyt uhkaavan sisällisen metelin aikana
voisi kenties vapautua vieraan vallan alta tai ainakin kohottaa kansansa
suurempaan arvoon ja valtaan. Tämä aihe aina tulistutti Cedrikiä.
Kansansa vapautus vieraan vallan alta, -- se ajatus oli hänen
epäjumalansa; sille hän ilolla oli uhrannut perheonnensa sekä poikansa
edut. Tuon suuren, Cedrikin suunnitteleman vallankumouksen
aikaansaamiseksi oli vallan välttämätöntä, että englantilaisilla piti
olla yksi mieli ja yksi päällikkö, jota kaikki toimissaan tottelivat.
Tietysti tämä päällikkö oli valittava vanhan saksilaisen kuningassuvun
perillisten joukosta, ja nimenomaan olivatkin ne miehet, joille Cedrik
oli uskonut salaiset hankkeensa sekä toivonsa, panneet ehdoksi, että
semmoinen mies valittaisiin. Athelstan täytti tuon vaaditun ehdon,
vaikkei hänellä muuten ollutkaan ylen monta päällikön avua. Paitsi sitä
tiedettiin hänen olevan anteliaan, vieraanvaraisen ja häntä luultiin
hyvänsävyiseksi. Mutta suuri osa kansaa, vaikka he myönsivät Athelstanin
monin puolin sopivan saksilaisten hallitsijaksi, arvelivat kuitenkin
Rowena-neidin oikeuden kruunun suuremmaksi. Sillä olihan tämä neito
suuren Alfredin suvun jälkeläinen, ja olihan hänen isänsä ollut
viisaudestaan, urhoudestaan ja anteliaisuudestaan kuuluisa päällikkö,
jonka muistoa sorretut saksilaiset pitivät suuressa arvossa.
Helposti olisi myös Cedrik, jos vain olisi tahtonut, voinut oman
johtonsa alle koota kolmannen puolueen, vähintään yhtä lukuisan kuin
jompikumpi noista molemmista. Hän ei sukunsa puolesta ollut halvempi
kuin muutkaan, lukuunottamatta Athelstania ja holhokkiansa. Ja jos
kuninkaallinen syntyperä antoi näille arvoa, niin painoipa taas Cedrikin
vaakakupissa hänen pelottomuutensa, toimeliaisuutensa, lujuutensa ja
kaikkein enimmin hänen tulinen innostuksensa kansalliseen asiaan, josta
innostuksestaan hän olikin saanut liikanimen »Saksilainen». Mutta
Cedrikin jalossa sydämessä ei ollut vähintäkään itsekkyyden jälkeä.
Hänelle ei pälkähtänyt edes päähänkään ruveta eri puolueen päälliköksi,
josta hänen kansansa ennestäänkin heikot voimat olisivat vielä enemmän
hajaantuneet; päinvastoin oli Cedrikin mielituumana naittaa Rowena
Athelstanille ja sillä keinoin sulattaa molemmat kilpailevat puolueet
yhteen. Tätä hänen rakkainta tuumaansa esti hänen holhokkinsa ja oman
poikansa keskinäinen rakkaus; ja se oli ollut alkusyynä siihen, että
Wilfred viimein karkoitettiin isänsä kodista.
Tähän kovaan keinoon ryhtyessään oli Cedrik toivonut, että Rowenan
rakkaus pian haihtuisi, kun Wilfred ei enää ollut saapuvilla. Mutta hän
oli peräti pettynyt toivossaan, ja siihen oli osaksi syynä se tapa,
jolla hän itse oli kasvattanut Rowenaa. Cedrik, joka suorastaan
epäjumaloi Alfredin nimeä, oli aina kohdellut erinomaisella
kunnioituksella mainion saksilaiskuninkaan ainoata elossaolevaa
jälkeläistä, olipa osoittanut hänelle suurempaakin kunnioitusta kuin
siihen aikaan tavallisesti osoitettiin hallitsevien kuninkaitten
tyttärille. Mitä Rowena käski, sitä kaikki talonväki heti riensi
täyttämään; ja Cedrik itsekin, joka oli päättänyt, että kuninkaallisen
neidon tuli saada edes tässä ahtaassa piirissä hallita täydellä
vallalla, näytti pitävän suurena kunniana saada palvella häntä
ensimmäisenä alamaisena.
Täten kasvatettuna Rowena oli tottunut noudattamaan omaa mieltänsä ja
vaatimaan muilta ehdotonta tottelevaisuutta. Hänessä oli siis sekä halua
että uskallusta vastustaa jokaista, ken yritti ohjata hänen sydäntänsä
tai tahtoi naittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan. Mitenkä hän
olisikaan taipunut muitten mielen mukaan tässä asiassa, joka niin usein
nostattaa kapinaan vanhempien tai holhoojien valtaa vastaan
tavallisiakin, tottelevaisuuteen ja myöntyväisyyteen kasvatettuja
tyttöjä. Niitä tunteitansa, jotka kulloinkin kuohuttivat hänen
sydäntään, hän aina toi rohkeasti ilmi; ja Cedrik, joka oli tottunut
pitämään mitä suurimmassa arvossa kaikkia Rowenan sanoja, ei kyennyt
nytkään irtautumaan vanhasta tavastaan, ollen siis pahassa pulassa,
miten saada holhoojavaltansa voimaan.
Turhaan hän koetti huikaista neidon silmiä pilventakaisilla
kruununtavoittelun toiveilla. Rowena, joka oli älyltään terävä, väitti
koko ajatusta mahdottomaksi; eipä hän sanonut edes haluavansakaan
kruunua, vaikka sen saaminen olisikin ollut mahdollinen. Peittämättä hän
tunnusti rakastavansa Wilfred Ivanhoeta ja vakuutti, ettei hän
muutenkaan, vaikka tämä rakkaus ei olisi ollutkaan esteenä, huolisi
jakaa kruunun kunniaa Athelstanin kanssa, vaan mieluummin menisi
luostariin. Athelstania hän näet oli aina halveksinut, ja nyt hänen
ylenkatseensa alkoi muuttua vihaksi sentakia, että hänellä oli ollut
niin paljon harmia tästä miehestä.
Cedrik, joka ei uskonut naisen mielenlujuuden voivan kauan kestää,
koetteli kuitenkin yhä edelleen kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa
tuon naimisliiton toimeen, sillä hän toivoi siitä tärkeitä etuja
saksilaisten yhteiselle asialle. Mutta nytpä kukaties Wilfredin
äkillinen ja ritarillinen ilmestyminen, kuten hän täydellä syyllä
pelkäsi, oli hävittävä viimeisetkin toiveet tässä suhteessa. Sentähden
Cedrikin ylpeys ja kansallistunne, vaikka isällinen rakkaus ensihetkenä
olikin saanut niistä voiton, olivat pian jälleen vironneet täyteen
voimaansa. Niiden yllyttämänä hän oli päättänyt tehdä uuden
ponnistuksen, saadaksensa Athelstanin ja Rowenan avioliiton heti
paikalla toimeen, samalla kuin hän nyt ryhtyi muihinkin, saksilaisten
vapauttamista tarkoittaviin keinoihin.
Tästä viimeksimainitusta asiasta Cedrik jutteli juuri matkatoverinsa
Athelstanin kanssa, jota tehdessä hänellä usein, niinkuin muinoin
Hotspurilla, oli syytä huoata, että moista mietoa maitovelliä oli vaikea
saada jalosti kuohahtamaan. Athelstanilla tosin oli sen verran
kunnianhimoa, että hän mielellään kuunteli, kun hänen korviansa
kutkuteltiin puhumalla hänen korkeasta sukuperästään sekä peritystä
oikeudestansa. Mutta tätä kunnianhimon kipinää hänen sydämessään
tyydyttivät täydellisesti ne kunnianosoitukset, joita hän sai omilta
palvelijoiltaan sekä muilta hänen seuraansa sattuvilta saksilaisilta.
Miehuutta hänessä tosin olisi ollut kestämään vaaroja, mutta hän ei
viitsinyt kuitenkaan vaivata itseään etsimällä niitä. Mielellään hän
myöntyi Cedrikin yleisiin puheisiin siitä, että saksilaisilla oli oikeus
vapauttaa itsensä, ja vielä mieluummin hän myöntyi siihen, että
kuninkaallinen valta, vapautustyön onnistuttua, oli oikeuden mukaan
tuleva hänelle. Mutta kun sitten otettiin puheeksi, mihin keinoihin oli
ryhdyttävä näiden oikeuksien toteuttamiseksi, kas silloin hän heti taas
oli »Athelstan Myöhäinen», hidas, kahtiapäin häilyvä ja saamaton nahjus.
Cedrikin innokkaat, tuliset yllytykset eivät tehneet häneen suurempaa
vaikutusta kuin hehkuvat tulipommit veteen pudotessaan: kerran kihahtaa
ja tuprahtaa, mutta siihenpä ne samassa sammuvatkin.
Ja kun Cedrik, väsyneenä tähän työhön, jota olisi sopinut verrata huonon
hevoskonin kannustamiseen tai kylmän raudan takomiseen, kääntyi
holhokkinsa Rowenan puoleen, niin eipä hänen mielensä sieltäkään päin
saanut suurta lohdutusta. Sillä kun hänen läsnäolonsa keskeytti neiti
Rowenan ja hänen uskotun palvelustyttönsä puheet Wilfredin
ritarillisesta taistelusta ja arveluttavasta kohtalosta, kosti Elgitha
heti hänelle sekä emäntänsä että omastakin puolestaan rupeamalla
puhumaan Athelstanin kovaonnisuudesta turnaustantereella, mikä
puheenaihe oli Cedrikin korville kaikkein vastenmielisin. Tämä
päivämatka oli siis kunnon saksilaiselle kaikin tavoin harmillinen ja
vastuksellinen, niin että hän sydämessään monta monituista kertaa kirosi
turnajaisia, niiden toimeenpanijaa sekä omaa hulluuttansa, joka oli
vietellyt hänet mokomaan turhuuteen.
Keskipäivällä matkustajat Athelstanin kehoituksesta pysähtyivät
varjoisaan lehtoon levähdyttääksensä hevosiansa ja haukatakseen vähän
niitä eväitä, joita vierasvarainen abotti oli antanut heille mukaan
kokonaisen juhdankuormallisen. Ateriaa kesti jokseenkin kauan, ja tämä
viivytys yhdessä edellisten kanssa oli nyt kuluttanut niin suuren osan
päivää, ettei ollut toivoakaan päästä Rotherwoodiin muuten kuin
matkustamalla yötä myöten. Tämä havainto joudutti heitä kulkemaan
joutuisammin eteenpäin kuin siihen asti.


YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Miesjoukko aseellinen, matkassaan
ylhäinen nainen kantotuolissaan,
(sen heidän puheistaan ma kuulla sain,
jäljessä huomaamatta kulkeissain)
on tulossa, he linnaan aikovat
täks yöksi.
_»Orra», Murhenäytelmä_.
Matkustajat olivat nyt joutuneet salomaan rajalle ja alkoivat tunkeutua
sen jylhään syvyyteen. Tällainen matka oli siihen aikaan sangen
vaarallinen, sillä sorrosta tai puutteesta hurjistuneita karkulaisia
kuljeksi saloilla niin suurin parvin, että vähäinen poliisivoima ei
taitanut niille yhtään mitään. Näitä rosvoja eivät kuitenkaan Cedrik ja
Athelstan pelänneet, vaikka yö oli jo joutumassa; sillä lukuunottamatta
Gurthia ja Wambaa, joista ei ollut apumiehiksi, koska edellinen heistä
oli köysissä, jälkimmäinen hupsu, oli heillä kymmenen muutakin
palvelijaa. Voimmepa lisätä, että Cedrik ja Athelstan, uskaltaessaan
näin myöhään salolle, luottivat myös yhtä paljon sukuperänsä ja
kansallisuutensa suojaan kuin aseittensa voimaan. Karkulaiset näet
olivat enimmäkseen saksilaisia talonpoikia tai orjia, jotka
metsästyssääntöjen ankaruus oli pakottanut tähän kuljeksivaan ja
väkivaltaiseen elämäntapaan, ja heidän sanottiin ylipäänsä säästävän
omien kansalaistensa henkeä ja tavaraa.
Jonkin matkan matkalaiset olivat täten kulkeneet, kun yht'äkkiä
edestäpäin kuuluvat kovat hätähuudot säikähdyttivät heitä. Riennettyänsä
huutoa kohti he kummastukseksensa näkivät hevoskantotuolin maassa ja
kalliiseen juutalaispukuun verhotun nuoren naisen istuvan sen vieressä.
Ja vanha mies, jonka hänen keltaisesta lakistaan saattoi myös tuntea
samaan kansaan kuuluvaksi, asteli edestakaisin, väännellen käsiänsä,
niinkuin ainakin mies, jolle on tapahtunut julma vahinko.
Athelstanin ja Cedrikin kysymyksiin vanha juutalainen ei ensialussa
vastannut mitään. Hän kutsui vain avuksensa kaikkia Vanhan Testamentin
patriarkkoja, toista toisensa jälkeen, pyytäen heiltä suojelusta
Ismaelin poikia vastaan, jotka muka olivat tulossa silpoaksensa hänet
miekan terällä palasiksi ja säpäleiksi. Viimeinkin vähän toinnuttuansa
tästä silmittömästä pelosta Iisak Yorkilainen -- tämä vanha tuttavamme
hän näet oli -- sai annetuksi pyydetyn selityksen. Hän oli Ashbyssä
palkannut kuusi miestä henkivartijoikseen sekä pari muulia, joiden piti
kuljettaa erästä hänen sairasta ystäväänsä. Nämä miehet olivat luvanneet
saattaa hänet Doncasteriin asti. Tähän paikkaan saakka olikin matka
ollut aivan turvallinen, mutta siellä oli eräs puunhakkaaja ilmoittanut,
että vähän matkan päässä edempänä suuri parvi lainsuojattomia oli
väijyksissä metsässä. Sen kuultuaan juutalaisen palkkalaiset olivat
pötkineet pakoon, vieläpä vieneet kantotuoliin kuuluvat juhdatkin,
jättäen Iisakin ja hänen tyttärensä paikalle ilman minkäänlaisia
suojelus- ja pakokeinoja. Nämä raukat olivat sitten istuneet tässä joka
hetki peläten, että rosvot tulisivat ryöstämään heidät paljaiksi ja
kukaties riistämään heiltä hengenkin. »Jospa te, jalot ritarit», rukoili
Iisak matelevan nöyrästi, »olisitte siksi armolliset, että suvaitsisitte
juutalaisparkojen matkustaa teidän turvissanne. Apunne, sen vannon pyhän
lakimme taulujen kautta, minä palkitsisin teille runsaammassa määrässä
kuin yksikään Israelin lapsi on palkinnut hyvää tekoa aina Babylonin
vankeuden ajoista asti.»
»Sinä juutalais-koira!» sanoi Athelstan, joka heikkolahjaisten ihmisten
tapaan piti muistissaan kaikenlaisia mitättömiä seikkoja, erittäinkin
pieniä loukkauksia. »Etkö muista, miten hävyttömästi käyttäydyit meitä
kohtaan turnaustantereen lavalla? Pötki pakoon tai suojele itseäsi
aseilla tai sovi karkulaisten kanssa miten tahdot, mutta älä pyri meidän
seuraamme. Ja jos ryöstäisivätkin paljaaksi semmoisen miehen kuin sinut,
joka itse ryöstelet kaikilta ihmisiltä, kehuisin minä puolestani sitä
tekoa oikein kunnon miehen teoksi.»
Cedrik ei kuitenkaan suostunut tähän matkakumppaninsa armottomaan
päätökseen. »Parempi on», hän sanoi, »että me jätämme heille kaksi
palvelijoistamme ja juhdistamme, jotka voivat saattaa heidät takaisin
lähimpään kylään. Meidän voimamme ei siitä sanottavasti vähene;
jäljellejääneitten palvelijoiden ja sinun kelpo miekkasi avulla, jalo
Athelstan, voimme helposti torjua päältämme vaikka kaksikymmentäkin
moista kuljeksijaa.»
Rowena, jota kertomus rosvojen paljoudesta sekä läheisyydestä alkoi
vähän peloittaa, rupesi myöskin hartaasti puolustamaan holhoojansa
ehdotusta. Tällöin Rebekka kavahti äkkiä istualtaan, työnsi palvelijat
syrjään ja riensi saksilaisen aatelisneidon luokse langeten polvilleen
ja suudellen Rowenan hameenhelmoja, kuten itämaalaisten on tapana
tervehtiä ylhäisiä henkilöitä. Sitten hän nousi, veti syrjään huntunsa
ja rukoili -- Kaikkivaltiaan nimessä, jota he kumpikin palvelivat, ja
Siinain vuorella annetun ilmoituksen kautta, johon he yhteisesti
uskoivat -- että Rowena armahtaisi heitä ja ottaisi heidät
matkaseuraansa. »En rukoile tätä armoa itselleni», sanoi Rebekka, »enkä
myöskään tuolle vanhusparalle. Tiedänhän, että te kristityt pidätte
meidän kansamme ryöstämistä ja sortamista vähäpätöisenä rikoksena,
miltei ansiollisena tekona. Ja yhdentekeväähän se meille onkin, kohtaako
ryöstö ja väkivalta meidät kaupungissa tai maalla tai korvessa. Mutta
erään ihmisen nimessä, joka monelle on rakas ja myös teillekin, rukoilen
teitä sallimaan, että tätä sairasta saisimme huolellisesti ja hellästi
kuljettaa teidän turvissanne. Sillä jos hänelle tapahtuisi pahaa, niin
kieltäytymisestänne johtunut suru katkeroittaisi vielä teidän elämänne
viimeisenkin hetken.»
Rebekan jalo ja juhlallinen ilme hänen lausuessaan nämä sanat vaikutti,
että ne tunkeutuivat kahta syvemmälle ihanan saksilaisneidon sydämeen.
»Tuo mies on vanha ja heikko», sanoi Rowena holhoojallensa, »tyttö on
nuori ja kaunis, ja heidän sairas ystävänsä hengenvaarassa, -- eihän
meidän kristittyjen sovi jättää heitä tämmöiseen surkeaan tilaan, vaikka
he ovatkin juutalaisia. Käskekää siis, että kuormat riisutaan kahden
muulin selästä ja sälytetään kahden orjan taakse tarakkaan. Muulit
kuljettakoot kantotuolia, ja vanhaa miestä sekä hänen tytärtänsä varten
meillä on jouten kulkevia hevosia.»
Cedrik suostui kernaasti tähän esitykseen, ja Athelstan lisäsi vain sen
ehdon, että »juutalaiset kulkisivat kaikkein taimpana, missä Wamba
saattoi varjella heitä siankinkkukilvellään».
»Kilpeni jäi minulta turnaustantereelle», tokaisi narri, »samoin kuin
monen minua paremmankin ritarin on käynyt.»
Athelstanin kasvot lensivät tulipunaisiksi, sillä sellainenhan oli
hänenkin kohtalonsa ollut toisena turnajaispäivänä. Mutta Rowena, jota
narrin sukkeluus suuresti huvitti, käski Rebekan vierellensä
ratsastamaan ikäänkuin hyvittääksensä siten raa'an kosijansa törkeää
leikkipuhetta.
»Oikeastaan ei minun sopisi näin tehdä», sanoi Rebekka ylpeän nöyrästi,
»koska seurani voisi olla alentavaa suojelijalleni.»
Käsky kuormien muuttamisesta täytettiin nopeasti. Äsken kuultu sana
»lainsuojattomat» oli yksinkin omiaan jouduttamaan kaikkien liikkeitä,
ja lisääntyvä hämärä teki sen masentavan vaikutuksen vielä raskaammaksi.
Puuhatessaan palvelijat olivat nostaneet Gurthinkin satulasta maahan,
jota tehtäessä Wamba vangin pyynnöstä hiukan höllitti hänen siteitään
kiinnittäen solmun -- kenties tahtomattansa -- niin huolettomasti, että
Gurth voi helposti vetää kätensä kokonaan ulos paulasta ja sitten
pujahtamalla viidakkoon päästä pötkimään pakoon.
Kaikki olivat niin kovassa touhussa, ettei Gurthia osattu kaivatakaan,
ennenkuin vasta vähän ajan kuluttua. Loppumatka hänen oli määrä
ratsastaa tarakassa jonkun palvelijan takana ja jokainen näistä arveli
hänen olevan jonkun toisen toverin huostassa. Kun viimein alkoi
kuiskutus kulkea miehestä mieheen, että Gurth oli poissa, pelättiin
paraikaa joka hetki rosvojen hyökkäystä, niin ettei paljon jouduttu
muistamaankaan koko tapahtumaa.
Tie, jota matkalaiset kulkivat, oli nyt niin kaitainen, että kaksi
ratsastajaa tuskin sopi rinnakkain, ja se alkoi laskeutua alas notkoon,
jonka läpi juoksevan puron rannat olivat jyrkät, lietteiset ja pajukon
peitossa. Cedrik ja Athelstan, jotka kulkivat etumaisina, huomasivat,
kuinka vaaralliseksi hyökkäys tämmöisessä ahtaassa paikassa voisi käydä
heille. Mutta kumpainenkin oli sotataidossa aivan oppimaton; he eivät
keksineet sen parempaa suojeluskeinoa vaaraa vastaan, kuin että
koetettaisiin mitä joutuisimmin kiirehtiä pahan paikan ohi. He kulkivat
eteenpäin ilman minkäänlaista järjestystä ja olivat juuri muutamien
seuralaistensa kanssa päässeet puron toiselle rannalle, kun heidän
kimppuunsa äkkiä rynnättiin sekä edestä että takaa ja kummaltakin
sivustalta yhtä aikaa. Ja niin tulinen oli päällekarkaus, että he
hämmästyneinä ja järjestymättä kun olivat, eivät voineetkaan tehdä
suurta vastarintaa. Kaikilta haaroilta kajahti heidän korviinsa:
»Valkoinen lohikäärme! Valkoinen lohikäärme! -- Pyhä Yrjänä auttakoon
iloista Englantia!» -- jonka tutun sotahuudon hyökkääjät olivat
valinneet, jotta heitä paremmin uskottaisiin saksilaisiksi rosvoiksi. Ja
kaikilta haaroilta ilmaantui vihollisia tunkien päälle ja iskien niin
ripeästi, että heidän joukkonsa sen vuoksi näytti paljon lukuisammalta
kuin se todellisuudessa oli.
Molemmat saksilaiset herrat joutuivat yht'aikaa vangeiksi, mutta
kumpainenkin omalla tavallaan, mikä ilmaisi heidän erilaista
mielenlaatuansa. Samassa kuin ensimmäinen vihollinen tuli näkyviin,
viskasi Cedrik tallella olevan heittopeitsensä, joka osuikin nyt
paremmin kuin se, jonka hän aamulla oli tähdännyt Fangsia kohti,
nauliten erään hyökkääjistä kiinni takana seisovaan tammeen. Tehtyänsä
tästä vastustajasta lopun kannusti Cedrik sitten hevostaan ja ryntäsi
toisen päälle vetäisten samassa miekkansa ja iskien häneen. Mutta isku
oli sivallettu niin silmittömällä vimmalla, että miekka sattui Cedrikin
pään yläpuolella riippuvaan vahvaan oksaan ja lensi omaa vauhtiansa
kädestä. Jouduttuaan täten aseettomaksi hän heti joutui kahden, kolmen
ympärillä hyörivän rosvon vangiksi, jotka tempasivat hänet alas hevosen
selästä. Athelstanin hevonen sitävastoin kopattiin suitsista kiinni ja
hänet kiskottiin maahan, ennenkuin hän vielä oli ennättänyt vetää edes
miekkaansa esille tai muuten yrittää vastarintaa.
Palvelijoista, joilla oli tavarakuormat ja jotka säikähtivät isäntiensä
kohtalosta, rosvoille ei ollut suurta vastusta. Heidät vangittiin, ja
sama kova onni kohtasi myös Rowena-neidin ja hänen takanaan kulkevan
juutalaisen ja tämän tyttären.
Koko matkaseurasta ei päässyt pakoon kukaan muu paitsi Wamba, joka tässä
tilaisuudessa osoitti suurempaa miehuutta kuin moni itseään viisaammaksi
kehuva. Narri tempasi miekan eräältä palvelijalta, joka sitä veti juuri
hitaalla, epäröivällä kädenliikkeellä tupesta, ja alkoi sitten iskeä
ympärilleen kuin leijona. Useimmat hyökkääjistä hän torjui päältään ja
yrittipä uljaasti, vaikka turhaan auttaa herraansakin. Havaittuansa
vihollisen voiman liian suureksi Wamba heittäytyi viimein maahan hevosen
selästä, pujahti viidakkoon ja pääsi yleisen sekamelskan suojassa ehjin
nahoin taistelutantereelta.
Miettipä uljas narri vielä useaan kertaan päänsä ympäri, tuntiessaan
itse olevansa täydessä turvassa, pitikö hänen kukaties kuitenkin palata
jakamaan vankeus hartaasti rakastamansa isännän seurassa.
»Olenpa kuullut ihmisten puhuvan siitä, kuinka hauska on olla vapaana»,
puheli hän itsekseen; »mutta soisinpa, että joku viisas neuvoisi
minulle, mitä kummaa tuolla vapaudella oikeastaan nyt teen, kun se
kerran on käsissäni.»
Hän oli lausunut nämä sanat ääneensä; kohtapa sen jälkeen kuului toinen
ääni aivan läheltä sanovan hyvin hiljaa ja varovasti: »Wamba!» Ja
samassa koira, jonka hän tunsi Fangsiksi, hyppäsi esiin ja pieksi
hänelle vimmatusti häntäänsä. »Gurth!» vastasi narri yhtä varovasti, ja
heti seisoi sikopaimen hänen edessään.
»Mikä on hätänä?» kysyi tämä kiivaasti. »Miksi tuolla huudetaan ja
helistellään miekkoja?»
»Onni on vain pyörähtänyt hiukan ympäri», sanoi Wamba; »he ovat kaikki
joutuneet vangiksi.»
»Ketkä ovat vankina?» huusi Gurth maltittomasti.
»Herrani ja Rowena-neiti ja Hundibert ja Oswald.»
»Herra varjelkoon!» sanoi Gurth. »Kuinka he joutuivat vangiksi -- ja
kenenkä kynsiin?»
»Meidän herramme oli liian kiireinen tappelemaan», sanoi narri, »ja
Athelstan ei pitänyt tarpeeksi kiirettä, ja muut eivät olleet lainkaan
kiireisiä. Ja he ovat langenneet vihreänuttujen ja mustanaamioisten
käsiin. He makaavat kaikki maassa niinkuin metsäomenapuun hedelmät,
joita karistelet oksista maahan sioillesi. Ja nauraisinpa sitä juttua»,
lopetti kunnon narri, »jos vain voisin itkultani.» Ja hän vuodatti
totisen surun kyyneleitä.
Gurthin silmät välkähtivät. -- »Wamba», sanoi hän, »sinulla on ase ja
sydämesi on aina ollut väkevämpi aivojasi -- meitä on vain kaksi --mutta
kaksikin rohkeata miestä voi äkillisellä päällekarkauksella saada paljon
aikaan -- seuraa minua!»
»Minnekä? Mitä tekemään?» kysyi narri ihmeissään.
»Cedrikiä vapauttamaan.»
»Mutta olethan juuri äsken luopunut hänen palveluksestaan», sanoi Wamba.
»Niin tein», vastasi Gurth; »mutta silloin hän ei ollut hädässä.
Lähtekäämme!»
Juuri kun narri aikoi totella kehoitusta, ilmaantui äkkiä paikalle
kolmaskin mies, joka käski heidän molempien seisahtua. Puvusta ja
aseista päättäen Wamba ensin luuli hänenkin kuuluvan samaan
rosvojoukkoon, joka juuri äsken oli rynnännyt Cedrikin päälle. Mutta
tällä miehellä ei ollut kuitenkaan naamiota silmien edessä; ja
kantimesta, joka olkapäällä, siitä riippuvasta komeasta metsätorvesta
sekä miehen äänen ja koko käytöksen vakavasta ryhdistä Wamba pian tunsi
hänet Locksleyksi, -- samaksi jousimieheksi, joka tuonnoin turnauksessa
oli täyttämällä niin vaikeat kokeet voittanut ampumapalkinnon.
»Mitä kummaa tämä kaikki on?» kysyi mies. »Ja ketkä sitten näissä
metsissä ryöstävät ja raastavat ja vangitsevat ihmisiä?»
»Mene vähän matkaa tuonnepäin tarkastamaan heidän nuttujansa», sanoi
Wamba, »niin saat nähdä, ovatko ne omien poikiesi nuttuja vai ei --sillä
ovatpa ne sinun omain pukimiesi näköiset, aivan kuin samassa
hernevarressa kasvaneet palkoset.»
»Siitä otan selvän heti paikalla», vastasi Locksley, »ja teitä minä
kiellän henkenne uhalla liikahtamasta tältä paikalta, ennenkuin tulen
takaisin. Totelkaa minua, se on hyödyksi sekä teille itsellenne että
herrallenne. -- Mutta maltas, pitäähän minun ensin muuttaa itseni aivan
noiden lurjusten näköiseksi.»
Näin sanoen hän riisui päältään kantimen torvineen, otti myös sulkasen
pois lakistaan ja antoi ne Wamban haltuun. Sitten veti hän naamion
taskustaan sovittaen sen silmilleen ja lähti vakoiluretkelle, vielä
kerran toistettuansa, että molempien miesten piti seisoa paikallansa.
»Pysymmeköhän me tässä, Gurth?» kysyi Wamba, »vai lähdemmekö
käpälämäkeen? Minun typerä ymmärrykseni sanoo, että hänellä oli kaikkia