Ivanhoe - 20

vuotoa hamasta Pyhän Nioben ajoista, josta Aymer-abotti meille kertoi.
Vesihiisi on tainnut riivata koko saksilaiskaunottaren.»
»Ja kokonainen legioona piruja on tainnut ottaa asuntonsa juutalaistytön
sydämeen», virkkoi puolestaan temppeliherra. »Yksi ainoa pirulainen,
vaikka se olisi Apollo itse, ei olisi voinut paisuttaa häntä niin
hillitsemättömän ylpeäksi ja rohkeaksi. -- Mutta missä viipyykään
Front-de-Boeuf? Yhä taajemmin ja kovemminhan tuo torvi soipi.»
»Hän hieroo kauppaa juutalaisäijän kanssa, luullakseni», vastasi de
Bracy huolettomasti; »arvattavasti Iisak ulvoo niin kovasti, ettei
torven törähdyksiä kuulukaan. Tiedäthän sen omastakin kokemuksestasi,
ritari Brian, että ennenkuin juutalainen suostuu luovuttamaan pois
aarteensa semmoisilla ehdoilla kuin ystävämme Front-de-Boeuf luultavasti
tarjoaa, hän nostaa niin suuren äänen, että se voittaa kaksikymmentäkin
torvea ja sarvea. Mutta lähettäkäämme joku palvelijoista häntä
kutsumaan.»
Pian ilmaantuikin Front-de-Boeuf, jonka armoton julmuus oli ennen
kerrotulla tavalla tullut estetyksi. Syynä hänen viipymiseensä oli se,
että hän oli antanut moniaita asianvaatimia käskyjä miehilleen.
»Katsokaamme, mitä tuo kirottu hälinä tuolla ulkona tarkoittaa», sanoi
Front-de-Boeuf. -- »Tänne on tullut kirje, ja jollen erehdy, on se
saksinkielinen.»
Hän katseli kirjettä käännellen sitä kädessään, ikäänkuin olisi toivonut
saavansa tämmöisellä kääntelemisellä selvää paperin sisällyksestä.
Lopuksi hän kuitenkin ojensi sen de Bracylle.
»Yhtähyvin se saattaisi olla täynnä noidan koukerolta», virkkoi tämä,
joka oli aivan oppimaton, niinkuin melkein kaikki muutkin sen ajan
ritarit. »Kappalaisemme yritti tosin opettaa minua kirjoittamaan; mutta
kaikki kirjaimeni muodostuivat aina nuolenpäiden ja miekanterien
muotoisiksi, ja silloin tuo kaljupää ukko viimein väsyi työhön.»
»Annas tänne», sanoi temppeliherra. »Sen verran on minussa pappismiestä,
että vähä oppini voi valaista urhouttani.»
»Käytä sitten pyhä oppisi meidän hyödyksemme», sanoi de Bracy. »Mitä tuo
paperiliuska tietää?»
»Sehän on täysi sodanjulistus», vastasi temppeliherra; »jollei se,
Betlehemin neiti nähköön, ole hullua pilantekoa. Kummallisempaa
haastekirjaa ei luullakseni vielä koskaan ole päästetty jonkin
ritarilinnan laskusillan yli.»
»Pilantekoako?» virkkoi Front-de-Boeuf; »olisipa hauska tietää, kuka
semmoisessa asiassa tohtii minun kustannuksellani pilaa tehdä! -- Lue
se, ritari Brian.»
Temppeliherra luki nyt seuraavan:
»Minä Wamba, Älyttömän poika, palveleva hovinarrina jaloa ja
vapaasukuista miestä, Cedrikiä, Rotherwoodin herraa, jota myös
Saksilaiseksi nimitetään -- Ja minä Gurth, Beovulfin poika, sikopaimen
-- -- --»
»Hullutteletko sinä?» keskeytti Front-de-Boeuf lukijaa.
»Pyhä Luukas auttakoon, kirje alkaa juuri noilla sanoilla», vastasi
temppeliherra. Sitten hän jatkoi jälleen lukuansa: »Minä Gurth,
Beovulfin poika, sikopaimen mainitun Cedrikin palveluksessa, yhdessä
meidän apumiestemme ja liittoveljiemme kanssa, jotka yksissä neuvoin
meidän kanssamme ovat antautuneet tähän sotaan, nimittäin se jalo
ritari, jota tällä hetkellä nimitetään Mustan tyhjäntoimittajan nimellä,
ja kelpo vapaa talonpoika Robert Locksley, myös Kepinhalkaisijan
liikanimellä tuttu, annamme teille, Reginald Front-de-Boeuf, ja teidän
liittolaisillenne ja rosvokumppaneillenne, keitä ne sitten lienevätkin,
tiedoksi, että koska te syyttä ja sodanjulistuksetta, väkivallalla ja
kavaluudella olette ottaneet kiinni meidän herramme ja isäntämme,
yllämainitun Cedrikin; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen neidon, neiti
Rowenan, Hergottstrandsteden omistajan; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen
herra Athelstanin, Coningsburghin herran; ynnä myös useampia vapaita
miehiä, heidän palvelijoitansa; ynnä myös useita orjia, heidän
perintöorjiansa; ynnä myös juutalaisen, nimeltä Iisak Yorkilainen, ja
hänen tyttärensä, juutalaistytön; ynnä myös useampia hevosia ja muuleja.
Jotka jalosukuiset henkilöt, ynnä palvelijat ja orjat ynnä hevoset ja
muulit ynnä yllämainittu juutalaisukko ja juutalaistyttö, olivat kaikki
täydessä rauhassa kuninkaallisen majesteetin kanssa, ja uskollisina
alamaisina matkustivat kuninkaan maantiellä. Siitä syystä me tahdomme ja
vaadimme, että yllämainitut jalosukuiset henkilöt, nimittäin Cedrik
Rotherwoodin herra, Rowena Hergottstrandsteden omistaja ja Athelstan
Coningsburghin herra ynnä heidän palvelijansa ja orjansa, niin myös
heidän hevosensa ja muulinsa, niin myös yllämainittu juutalaisukko sekä
juutalaistyttö ja samoin kaikki heille kuuluvat tavarat annetaan meidän
haltuumme tai niiden haltuun, jotka me siihen toimeen määräämme, eheinä
ja vahingoittumatta, ennenkuin tunti on kulunut teidän saatuanne tämän
kirjeen käsiinne. Jollette sitä tee, niin julistamme teidät rosvoiksi ja
kavaltajiksi, ja tahdomme panna henkemme alttiiksi tappelemalla,
piirittämällä tai muulla tavalla sotimalla teitä vastaan, ja tahdomme
voimiamme myöten tehdä teille kiusaa sekä vahinkoa. Siitä Jumala teitä
armollisesti varjelkoon! -- Tämän me olemme allekirjoittaneet Pyhän
Witholdin päivän aattona, suuren käräjätammen juurella Sarvasmäen
metsässä, ja ylläolevan kirjeen on kokoonpannut se pyhä mies, joka
Copmanhurstin kappelissa palvelee Jumalaa, Pyhää Neitsyttä sekä Pyhää
Dunstania.»
Kirjeen alla oli ensimmäisenä kömpelösti piirustettu kukonpää
helttoineen sekä selitys, että hieroglyfi oli Wamban, Älyttömän pojan
puumerkki. Tämän arvoisan kuvan alla oli risti, joka oli selitetty
Gurthin, Beovulfin pojan puumerkiksi. Sen alle olivat sanat _Le Noir
Fainéant_ (Musta Tyhjäntoimittaja) kirjoitetut rohkeilla, paksuilla
kirjaimilla. Ja kaikkein viimeisenä seurasi sievästi kuvattu nuoli,
jousimies Locksleyn tunnuskuva.
Ritarit kuuntelivat tämän eriskummallisen pergamentin sisällystä päästä
päähän, ja sitten he katsahtivat toisiinsa äänettömällä ihmetyksellä,
kuten ainakin miehet, jotka eivät ollenkaan käsitä, mitä asia
tarkoittaa. De Bracy ensimmäisenä lopetti äänettömyyden purskahtamalla
hillittömään naurunhohotukseen, johon temppeliherra, vaikka
kohtuullisemmin, yhtyi. Mutta Front-de-Boeuf puolestansa näytti panevan
heidän ilonsa pahaksi.
»Suoraan sanoen, hyvät herrat», hän sanoi, »parempi olisi nyt
neuvotella, mitä meidän, asiain näin ollessa, tulee tehdä, kuin hohottaa
noin narrien tavalla.»
»Front-de-Boeufin rohkeus on yhä vielä masennuksissa sen johdosta, että
hänet turnajaispelissä sysättiin maahan», virkkoi de Bracy
temppeliherralle. »Peloittaapa häntä nyt paljas taisteluvaatimuksen
nimikin, vaikka se tuleekin vain narrin ja sikopaimenen taholta.»
»Pyhä Mikael auttakoon!» vastasi Front-de-Boeuf; »soisinpa, että saisit
kaikki tämän vehkeilyn seuraukset omaan niskaasi, de Bracy. Nuo
lurjukset eivät uskaltaisi osoittaa niin käsittämätöntä hävyttömyyttä,
jollei heillä olisi suuri miesvoima takanansa. Salot ovat täynnä
metsäsissejä, jotka vihaavat minua siksi, etten salli heidän ampua
vapaasti metsäkauriita. Kerrankin, kun eräs semmoinen lurjus oli tavattu
itse teosta, verissä käsin, minä luin veitikalle lyhyen lain ja sidotin
hänet sarvaan sarviin, joka viidessä minuutissa puski miehen mäsäksi. Ja
siitä syystä ammuttiin jälkeeni yhtä monta nuolta kuin toissapäivänä
tuohon pilkkatauluun Ashbyssä. -- Kuules, mies», hän lisäsi kääntyen
erään palvelijansa puoleen, »onko käyty katsomassa, miten suuri
miesvoima seisoo tämän julkean haastekirjeen takana?»
»Vähintään kaksisataa miestä lienee koolla metsässä», vastasi asemies.
»Tämäpä on lysti juttu!» sanoi Front-de-Boeuf. »Sen sain palkakseni
siitä, että lainasin linnani teille, jotka ette osaa toimittaa
asioitanne hiljaa, vaan tuotte tuommoisen vaapsahaisparven silmilleni.»
»Vaapsahaisiako?» virkkoi de Bracy; »sano pikemmin piikittömiä
kuhnureita, parvi laiskoja lurjuksia, jotka ovat karanneet saloille ja
havittelevat metsänriistaa, kun eivät viitsi työllä elättää
henki-raiskaansa.»
»Piikittömiäkö?» vastasi Front-de-Boeuf. »Onpas heillä piikit,
teräskärkiset, kolmen jalan pituiset nuolet, joilla saavat sattumaan
vaikka Ranskan kruununkolikon kokoiseen pilkkaan.»
»Hävetkää toki, herra ritari!» sanoi temppeliherra. »Kutsukaamme väkemme
kokoon ja rynnätkäämme ulos heitä vastaan. Yhdessä ainoassa ritarissa
--vaikkapa yhdessä ainoassa sotamiehessäkin -- on jo tarpeeksi vastusta
kahdellekymmenelle tuommoiselle talonpojalle.»
»On tarpeeksi ja liiaksikin», lisäsi de Bracy; tuskin viitsisin mokomia
vastaan ojentaa edes peistäni.»
»Niin kyllä», vastasi Front-de-Boeuf, »jos he olisivat mustia
turkkilaisia tai saraseeneja, herra temppeliherra, tai pelkurimaisia
ranskalaisia talonpoikia. Mutta nuo tuolla ovat englantilaisia
jousimiehiä, eivätkä he ole meitä huonommat muussa suhteessa, kuin että
heillä ei ole ratsuja eikä rautavarusteita; ja vähänpä apua meille
niistäkään tulisi tiheässä metsässä. Rynnäkköön käsket meidän käydä!
Tuskinhan meillä on tarpeeksi väkeä edes linnankaan puolustukseen.
Parhaat miehistäni ovat Yorkissa; siellä on sinunkin kumppaniasi, de
Bracy. Täällä ei meillä ole täyttä kahtakymmentäkään jäljellä, paitsi
niitä muutamia, joiden avulla te suorititte hullun ryöstönne.»
»Ettehän toki pelänne», sanoi temppeliherra, »heitä tuolla olevan niin
monta, että he uskaltaisivat käydä rynnäkköön linnaa vastaan?»
»Enpä juuri sitä, ritari Brian», vastasi Front-de-Boeuf. »Noilla
metsäsisseillä tosin on uskalias päällikkö; mutta ilman koneita,
tikapuita ja oppineita johtajia he eivät voi linnalleni mitään.»
»Lähettäkää sana naapureillenne», sanoi temppeliherra; »käskekää heidän
koota väkensä ja tulla kolmen ritarin avuksi, joita muuan narri ja
sikopaimen piirittävät Front-de-Boeufin paronilinnassa.»
»Te laskette leikkiä, herra ritari», vastasi paroni; »mutta kenelle
lähettäisin sanan? -- Malvoisin miehineen on nyt jo Yorkissa, ja
siellähän ovat myös muut liittoveljeni. Sielläpä minäkin nyt olisin,
jollei tämä pirun juttu olisi tullut väliin.»
»Lähetä sitten sana Yorkiin ja käske väkemme tänne», neuvoi de Bracy.
»Jolleivät he minun lippuni liehuessa ja vapaajoukkoni päällekaratessa
pötki pakoon, niin tahdon myöntää, että he ovat rohkeimmat kaikista
sisseistä, jotka ikinä ovat virittäneet joustaan sinisillä saloilla.»
»Mutta kuka sen sanan veisi?» kysyi Front-de-Boeuf; »heillä tietysti on
joka tienhaarassa vartijat, jotka kiskoisivat sanoman hänen rinnastaan.
-- Nytpä keksinkin keinon», lisäsi hän hiukan arveltuaan. »Herra
temppeliritari, tehän osaatte sekä lukea että kirjoittaa, ja jos meidän
onnistuisi vain löytää kappalaiseni kirjoitusneuvot, -- se mies-parka
kuoli vuosi takaperin kesken joulu-juominkiaan --»
»Suokaa anteeksi», virkkoi asemies, joka seisoi yhä likellä, »luulenpa
vanhan Urfridan panneen ne johonkin tallelle, muistoksi rippi-isästään.
Tämä oli viimeinen mies, niin olen kuullut ämmän sanovan, joka kohteli
häntä sillä sävyisyydellä, millä aina pitäisi kohdella sekä nuoria että
vanhoja naisia.»
»Mene sitten ja nouda ne tänne, Engelred», käski Front-de-Boeuf; »ja
sitten te, herra temppeliritari, saatte kirjoittaa vastauksen tuohon
rohkeaan haasteeseen.»
»Mieluimmin piirtäisin sen vastauksen miekan kuin kynän kärjellä»,
vastasi Bois-Guilbert; »mutta tapahtukoon teidän tahtonne.»
Hän kävi siis istumaan ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen ranskan
kielellä:
»Ritari Reginald Front-de-Boeuf ynnä hänen jalosukuiset, ritarisäätyiset
liittolaisensa ja apulaisensa eivät ota vastaan mitään sodanjulistusta
orjilta eikä karkureilta. Ja jos sillä, joka sanoo itseään Mustaksi
ritariksi, todella on oikeus kunnialliseen ritarinimeen, niin hän
muistakoon, että hän nykyisellä aseveljeydellänsä on tahrannut arvonsa
eikä voi siis vaatia tilinteolle aatelissukuisia miehiä. Mitä meidän
vankeihimme tulee, niin me kehoitamme kristillisestä armeliaisuudesta,
että lähettäisitte tänne jonkun pappismiehen heitä ripittämään ja
Jumalan kanssa sovittamaan. Sillä me olemme lujasti päättäneet
mestauttaa heidät tänä aamuna ennen päivällisen aikaa, jotta heidän
päänsä törröttäessään muurilla seipäitten nenässä olisivat todistuksena,
miten vähän me välitämme teistä, jotka olette vaivanneet itseänne tänne
heidän avukseen. Lähettäkää siis, niinkuin yllä jo sanoimme, pappi
sovittamaan heitä Jumalan kanssa, jolla tavalla saatte tilaisuuden antaa
heille viimeisen kerran maan päällä apuanne.»
Tämä kirje käärittiin kokoon, jonka jälkeen asemies vei sen ulkona
odottavalle sanansaattajalle. Tässä oli vastaus, sanottiin, hänen
tuomaansa kirjeeseen.
Saatuaan asiansa toimitetuksi talonpoika palasi piirittäjien päämajaan,
joka tällä hetkellä sijaitsi uhkean tammipuun juurella, noin kolmen
nuolenkantaman päässä linnasta. Siellä odottivat Wamba ja Gurth, yhdessä
liittolaistensa, Mustan ritarin ja Locksleyn sekä iloisen erakon kanssa,
levottomasti vastausta haastekirjeeseensä. Heidän ympärillään
vähän edempänä oli suuri joukko uljaita jousimiehiä, joiden
metsäläisentapaiset vaatteet ja ahavoittuneet kasvot todistivat, mikä
heidän tavallinen virkansa oli. Kolmattasataa oli heitä jo koolla, ja
yhä vielä virtaili lisää. Nekin miehet, joita he päällikköinään
tottelivat, olivat aivan samanlaisissa vaatteissa sekä aseissa; lakissa
heiluva sulka oli heidän ainoa arvoansa osoittava merkki.
Paitsi tätä joukkoa oli avuksi myös saapunut toinenkin, huonommin
järjestetty ja kehnommin varustettu sotavoima, nimittäin lähikylien
saksilaisia asukkaita sekä useita orjia ja alustalaisia Cedrikin
laajoilta tiluksilta. Harvalla näistä oli muita varustuksia kuin ne
työkalut, jotka hätä toisinaan muuttaa sota-aseiksi. Kankia, viikatteita
tai varstoja oli useimmilla kädessä; sillä normannilaiset, noudattaen
valloittajien tavanmukaista varovaisuutta, eivät sallineet voitettujen
saksilaisten pitää miekkoja tai keihäitä hallussaan. Siitä syystä tämä
saksilainen apuvoima ei ollutkaan niin peloittava linnalaisille kuin se
muuten olisi voinut olla heidän suuren lukunsa, ruumiillisten voimiensa
ja tulisen intonsa vuoksi. Tämän kirjavan armeijan päälliköille tuotiin
nyt temppeliherran vastauskirje. Kaikkein ensiksi käännyttiin sotapapin
puoleen ja pyydettiin häntä selittämään sen sisällystä.
»Pyhän Dunstanin koukerosauvan kautta», sanoi arvoisa hengellinen mies,
»joka on ajanut paratiisiin enemmän lampaita kuin minkään muun pyhän
miehen sauva, minä vannon, etten kykene selittämään teille tätä
renkutusta. Lieneekö se ranskaa vai arabian kieltä, siitäkään en voi
selvää saada.»
Hän antoi sitten kirjeen Gurthille, joka pudisti vihaisesti päätään ja
ojensi sen Wamballe. Narri katsasti paperin kaikkia neljää kulmaa
samantapaisella ymmärtäväisellä irvistyksellä kuin apinoilla on
vastaavassa tilanteessa tapana tehdä. Sitten hän heitti kuperkeikan ja
antoi kirjeen Loeksleylle.
»Jos nuo pitkät piirut olisivat jousia ja lyhyet nuijapäitä nuolia,
sitten minä kenties saisin asiasta vähän selkoa», sanoi kunnon
jousimies. »Mutta niinkuin asia nyt on, en pysty siihen paremmin kuin
nuoleni pystyisi sarvaaseen, joka on penikulman päässä täältä.»
»Pitäneepä minun sitten ruveta sihteeriksi», sanoi Musta ritari.
Otettuansa kirjeen Locksleyltä hän luki sen ensin läpi itsekseen ja
sitten selitti liittolaisilleen sen sisällyksen saksinkielellä.
»Tahtoisivatko he mestata jalon Cedrikin?» huusi Wamba. »Pyhä risti!
Olettepa varmaan lukenut väärin, herra ritari.»
»En maar, hyvä ystäväni», vastasi ritari; »olen selittänyt sanat, aivan
niinkuin ne on tähän kirjoitettu.»
»No sitten, Pyhä Tuomas Canterburylainen auttakoon», huusi Gurth,
»meidän pitää valloittaa linna, vaikka kynsillämme repisimme sen
hajalleen.»
»Muita apukeinoja ei meillä olekaan», vastasi Wamba; »mutta tuskinpa
minun hyppysistäni lienee harmaitten kivien ja kalkin hajalleen
repijöiksi.»
»Se on vain veruke, jolla he tahtovat voittaa aikaa», virkkoi Locksley.
»Eivät he toki tohtine tehdä semmoista tekoa, jonka minä hirveästi
kostaisin.»
»Soisinpa», sanoi Musta ritari, »että joku meistä voisi päästä linnaan
katsomaan, minkälainen piiritettyjen laita on. Ja minusta näyttää, koska
he pyysivät sinne ripittäjää, että tämä meidän pyhä erakko voisi mennä
toimittamaan pappisvirkaansa ja samassa myös hankkimaan meille
tarpeellisia tietoja.»
»Perhana periköön sinut kehnoine neuvoinesi!» manasi kelpo erakko. »Niin
pian kuin olen riisunut munkinmekon päältäni, sen vakuutan teille, herra
Tyhjäntoimittaja ritari, olen samassa myös nakannut nurkkaan pappiuteni
ja pyhyyteni, jopa latinan taitonikin. Ja puettuani viheriän nutun
päälleni saisin pikemmin ammutuksi kaksikymmentä metsäkaurista kuin
yhden ainoan kristityn ripitetyksi.»
»Pelkäänpä sitten», sanoi Musta ritari, »pelkäänpä sitten suuresti, että
meillä ei tässä ole ketään, joka voisi tai tahtoisi toimittaa rippi-isän
osaa?»
Miehet katsoivat toisiinsa eikä kukaan vastannut.
»Minä näen», sanoi Wamba vähän ajan päästä, »että hupsun tässäkin
tilaisuudessa pitää ryhtyä hupsuun työhön ja pistää kaulansa solmuun,
jota viisaat miehet karttavat. Saan siis teille ilmoittaa, hyvät serkut
ja kansalaiset, että pidin ylläni mustaa mekkoa ennenkuin tähän
kirjavaan pukeuduin. Minua kasvatettiin munkiksi, kunnes aivotauti vei
minulta järkeni, jättäen ainoastaan sen verran jäljelle, että kelpasin
hovinarriksi. Toivonpa siis, -- kun otan avuksi meidän kelpo erakkomme
mekon sekä kaiken sen pyhyyden ja opin, jotka sen viitan saumoihin ovat
ommellut -- kelpaavani meidän arvoisalle herrallemme Cedrikille ja hänen
kumppaneilleen lohduttajaksi niin maallisessa kuin hengellisessäkin
suhteessa.»
»Lieneekö hänessä tarpeeksi järkeä siihen, mitä arvelet?» kysyi Musta
ritari Gurthilta.
»Enpä tiedä», vastasi Gurth; »mutta jollei ole, niin tämä ainakin olisi
ensi kerta, jolloin hän ei olisi älynnyt käyttää hupsuuttansa
hyödykseen.»
»Pane munkin mekko päällesi sitten, veikkonen», lausui ritari, »ja
pyydä, että herrasi lähettäisi meille tietoja siitä, miltä linnan
sisässä näyttää. Väkeä ei siellä mahda olla ylen paljon, ja tahtoisin
panna vetoon viisi yhtä vastaan, että me äkillisellä, rohkealla
rynnäköllä pääsisimme sisään. Mutta joudu matkaan -- aika kuluu.»
»Ja paluutasi odotellessamme», sanoi Locksley, »me piiritämme koko
linnan niin tarkoin, ettei kärpänenkään pääse sieltä ulos sanomia
viemään. Voit siis, veikkonen», lisäsi hän Wamban puoleen kääntyen,
»vakuuttaa noille ankaroille herroille, että he jokaisesta vangeille
tehdystä väkivallasta saavat kokea mitä kovimman koston.»
»_Pax vobiscum!_» (rauha teille) lausui Wamba, joka jo oli täydessä
pappispuvussa.
Näin sanottuaan hän rupesi astumaan munkkimaisen juhlallisin, hitain
askelin ja lähti vaaralliseen lähetystoimeensa.


KUUDESKOLMATTA LUKU.

Laiskistuu ratsu raisukin
ja laiska tulistuu;
narritteleepa munkkikin,
ja narri viisastuu.
_Vanha laulu_.
Pianpa narri erakon mekkoon sekä kaapuun puettuna ja solmunuora vyönä
seisoi Front-de-Boeufin portin edustalla. Vartija kysyi häneltä, kuka
hän oli ja millä asialla.
»_Pax vobiscum_», vastasi narri, »olen köyhä fransiskaanimunkki. Tulen
ripittämään eräitä onnettomia, joita tässä linnassa pidetään
vankeudessa.»
»Oletpa aika rohkea munkki», virkkoi vartija, »kun uskallat
tähän linnaan. Täällä ei ole, jollen ota lukuun omaa juoppoa
kappalaisvainajaamme, pariin kymmeneen vuoteen kuulunut sinun karvaisesi
kukon kiekumista.»
»Ole kuitenkin hyvä ja sano asiani linnan isännälle», vastasi
valemunkki; »olen varma, että pyyntööni mieluisasti suostutaan, ja
sitten tämä kukko on kiekuva, jotta koko linna sen kuulee.»
»Suurkiitos!» sanoi vartija; »mutta jos minulle koituu pahaa siitä, että
jätän tämän paikan ja lähden asiallesi, niin tahdonpa koettaa, eikö
harmaan hanhen siivellä sulitettu nuoli pysty harmaan veljen mekkoon.»
Näin uhaten hän lähti kopistaan ja saattoi linnan valtasaliin sen
tavattoman sanoman, että portin takana seisoi munkki, pyytäen päästä
sisään. Miehen suureksi ihmeeksi isäntä käskikin, että pyhä mies oli
paikalla päästettävä sisään. Vartija täytti käskyn kauan aikailematta;
kuitenkin kutsui hän ensin muutamia sotamiehiä avukseen portin suulle
siltä varalta, että salainen rynnäkkö voisi olla hankkeissa. Mutta olipa
se hurja rohkeus, jonka innostamana Wamba-parka oli lähtenyt
vaaralliseen toimeensa, aivan masentumaisillaan, kun hän näki suuresti
pelätyn ja suuresti pelättävän Reginald Front-de-Boeufin edessään.
Tuntien pahempaa pelkoa ja epäilystä kuin vielä koskaan eläessään hän
lausui siis tervehdyksensä »_pax vobiscum!_», joka muka oli todistuksena
hänen pappiudestaan. Mutta Front-de-Boeuf oli tottunut siihen, että
kaikensäätyiset ihmiset häntä vavisten lähenivät; siksipä ei valepapin
pelko herättänyt hänessä epäluuloja. »Kuka ja mistä olet, pappi?» kysyi
hän.
»_Pax vobiscum_», tervehti narri vielä kerran, »olen köyhä pyhän
Franciskuksen palvelija, joka tämän salon kautta matkustaessani jouduin
rosvojen käsiin, tai Raamatun sanoilla puhuen '_quidam viator incidit in
latrones_'. Nämä rosvot nyt lähettivät minut tähän linnaan antamaan
hengellistä apuani kahdelle miehelle, jotka teidän korkea päätöksenne on
tuominnut hengiltä otettaviksi.»
»Aivan niin», virkkoi Front-de-Boeuf. »Ja voitko, pyhä isä, sanoa
minulle, kuinka paljon noita rosvoja on?»
»Jalo herra», vastasi narri, »_nomen illis legio_, se on: heidän nimensä
on legioona.»
»Virka minulle suorin sanoin, kuinka monta heitä on, pappi veitikka,
taikka saat nähdä, ettei tässä munkin mekko eikä nuoravyö paljonkaan
auta.»
»Voi!» sanoi valemunkki, »_cor meum eructavit_, se on: sydämeni kovasti
säikähtyi! Mutta taitaapa heitä arvatakseni olla -- jos luen mukaan
metsäsissit ja talonpojat -- vähintään viisisataa miestä.»
»Mitä?» virkkoi temppeliherra, joka juuri nyt astui saliin, »niin suurin
parvinko nuo vaapsahaiset lentelevät? Onpa aika hävittää koko tuo häijy
suku.» Sitten hän kuiskasi syrjään Front-de-Boeufille: »Tunnetteko tuota
miestä?»
»Hän on jostakin kaukaisesta luostarista», sanoi Front-de-Boeuf; »en
tunne häntä.»
»Älkää sitten uskoko hänelle asiaanne suullisesti», neuvoi
temppeliherra. »Antakaamme hänelle kirje vietäväksi de Bracyn
vapaakomppanialle, jolla heidät käsketään joutumaan tänne päällikkönsä
avuksi. Mutta jottei tämä kaljupää saisi mitään epäluuloa mieleensä,
sallikaa hänen vapaasti täyttää virkansa ja valmistaa nuo saksilaissiat
teurastukseen.»
»Tehkäämme niin», sanoi Front-de-Boeuf. Hän antoi heti eräälle
palvelijallensa käskyn, että Wamba saatettaisiin Cedrikin ja Athelstanin
vankihuoneeseen.
Vankeus oli pikemminkin yhä kiivastuttanut kuin masentanut Cedrikin
tulista mieltä. Hän asteli edestakaisin kamarissa niin kiihkeästi, kuin
olisi hän marssinut vihollisen sotarintamaa vastaan tai rynnännyt
piiritetyn linnan murtuneelle muurille. Näin tehden hän puheli välistä
itsekseen, välistä Athelstanille hajanaisia, kiivaita sanoja. Hänen
toverinsa sen sijaan odotteli vakaana ja huolettomana, minnepäin asia
kallistuisi. Sillä välin hän kuitenkin aivan rauhallisesti märehti
runsasta päivällisateriaansa eikä paljonkaan vaivannut päätään
mietteillä, miten pitkälliseksi hänen vankeutensa tulisi. Tottahan
siitäkin, hän arveli, niinkuin muista maallisista pahoista, kerran
Jumalan avulla oli loppu tuleva.
»_Pax vobiscum_», lausui narri astuessaan sisään. »Pyhän Dunstanin,
Dennisin, Duthocin ja kaikkein muiden pyhien miesten siunaus olkoon
teidän kanssanne ja teidän ympärillänne.»
»Astu sisään», vastasi Cedrik valemunkille; »mistä syystä tulet tänne?»
»Tulen kehoittamaan teitä valmistautumaan kuolemaan», sanoi narri.
»Se ei ole mahdollista!» huusi Cedrik kavahtaen pystyyn. »Ei heissä
tosin ole häpyä eikä pelkoa, mutta eiväthän he toki uskaltane ryhtyä
niin julkiseen ja tarpeettomaan murhatyöhön!»
»Voi!» virkkoi narri; »yhtä vähän voisi silkkinuora pidättää
pillastunutta hevosta kuin ihmistunto hillitä noita miehiä. Ajatelkaa
siis, jalo Cedrik, ja niin myös tekin, urhokas Athelstan, syntejänne,
joihin liha teidät on vietellyt; sillä tänäpäivänä teidän tulee seisoa
korkeamman tuomarin edessä.»
»Kuulitkos sen, Athelstan?» sanoi Cedrik. »Rohkaiskaamme siis sydämemme
tähän viimeiseen tekoon. Parempi onkin kuolla miehinä kuin elää orjina.»
»Minä olen valmis», vastasi Athelstan, »kärsimään kaikkein pahinta, mitä
he ilkeydessään keksinevät, ja aion astua mestauslavalle yhtä
huolettomana kuin menisin päivälliselleni.»
»Käykää siis pyhään toimeenne, hurskas isä», sanoi Cedrik.
»Maltahan vielä pikkuisen, eno-kulta», virkkoi narri luonnollisella
äänellä. »Parempi on pimeässä varoa ennenkuin harppaa.»
»Niin totta kuin olen kristitty», huusi Cedrik, »kuulostaapa tuo ääni
tutulta!»
»Onhan se uskollisen orjanne ja narrinne ääni», vastasi Wamba, riisuen
kaappunsa. »Jos olisitte ennen totellut hupsun neuvoa, niin ette olisi
tässä paikassa. Totelkaapa edes nyt hupsun neuvoa, niin pääsette pois.»
»Mitä tarkoitat, narri?» kysyi saksilainen.
»Juuri sitä mitä sanon», vastasi Wamba. »Ottakaa tämä mekko
vyönuorineen, niin olette yhtä hyvä vihitty pappi kuin minä, ja
marssikaa hyvässä turvassa ulos linnasta. Minä puen päälleni teidän
viittanne ja vyönne ja lähden teidän sijastanne tuolle pitkälle
matkalle.»
»Minäkö jättäisin sinut tänne sijaani!» sanoi Cedrik kummastuen tästä
ehdotuksesta. »Hirteenhän ne sinut ripustaisivat, hupsu-parkani.»
»Tehkööt vain mitä heidän omatuntonsa sallinee», virkkoi Wamba.
»Luulisinpa -- sillä suinkaan tahtomatta teidän sukunne arvoa häväistä
-- että Älyttömän pojan kaula tulee roikkumaan hirsinuorassa yhtä
suurella kunnialla kuin kultavitjat aikoinaan riippuivat hänen
esi-isänsä, pormestarin kaulassa.»
»Olkoon sitten niin», vastasi Cedrik; »yhdellä ehdolla tahdon suostua
tarjoukseesi, nimittäin että minun sijastani tahdot vaihtaa vaatteet
herra Athelstanin kanssa.»
»Enkä, pyhä Dunstan minua auttakoon!» vastasi Wamba; »siihen ei ole
mitään syytä. Oikein on, että vanhan Älyttömän poika pelastaa hengellään
Herewardin pojan. Mutta sulaa hullutusta olisi, jos menisin surman
suuhun miehen puolesta, jonka esi-isillä ei ole ollut mitään tekemistä
minun esi-isieni kanssa.»
»Konna», lausui Cedrik, »ovathan Athelstanin esi-isät olleet Englannin
kuninkaita!»
»Olkoot he mitä ikinä tahansa», vastasi Wamba; »mutta min'en vain anna
vääntää suoraa niskaani nurin heidän tähtensä. Sentähden,
isäntä-kultani, käyttäkää te tarjoustani itse tai sallikaa minun lähteä,
yhtä vapaana kuin tulin, tästä vankihuoneesta.»
»Anna vanhan puun kaatua», jatkoi Cedrik, »kunhan metsän uhkea toivo
pysyy pystyssä. Pelasta jalo Athelstan, uskollinen Wambani! Se on
jokaisen kelpo miehen velvollisuus, jolla on saksilaisverta suonissansa.
Me molemmat jäämme tänne häijyjen vihollisten vimman alaisiksi, ja hän
menköön vapaana ja eheänä rohkaisemaan kansalaisiamme kostotyöhön.»
»Ei suinkaan, isä Cedrik!» sanoi Athelstan tarttuen hänen käteensä.
Hänen tunteensa ja tekonsa eivät näet olleetkaan häpeäksi hänen jalolle
suvulleen, niin pian kuin vain pakko oli herättänyt hänet toimeen ja
ajatteluun. »Ei suinkaan! Ennen minä istuisin tässä kamarissa kokonaisen
viikon vedellä ja leivällä kuin käyttäisin omaksi hyödykseni tuota
pelastuskeinoa, jonka orjasi sydämellinen kiintymys on varannut
sinulle.»
»Täysijärkisiä miehiä te molemmat olette olevinanne, hyvät herrat»,
virkkoi narri, »ja minua sanotaan mielipuoleksi hupsuksi. Mutta tässäpä
asiassa, eno Cedrik ja serkku Athelstan, hupsu aikoo tehdä päätöksen, ja
te saatte säästää kilpailevat kohteliaisuutenne. Minä olen niinkuin
John-a-Duckin hevoskoni, joka ei huolinut ketään muuta selkäänsä paitsi
John-a-Duckin. Minä tulin tänne pelastamaan isäntääni, ja jos hän ei
siitä huoli -- olkoon menneeksi -- sitten palaan jälleen kotiin. Ystävän
apua ei käy heittäminen kädestä käteen, niinkuin palloa. Minä en mene
hirteen kenenkään muun kuin oman perintöherrani puolesta.»
»Lähde nyt, jalo Cedrik», virkkoi Athelstan, »älä hylkää tätä
pelastuskeinoa. Tuolla ulkona sinun läsnäolosi voi kiihoittaa ystäviemme
rohkeutta meitä auttamaan. Jos tänne jäät, olisi se meille kaikille
turmioksi.»