Ivanhoe - 25

sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria.»
»Sitä parempi», päätteli de Bracy; »nuo konnaparat taistelevat sitten
sitä varmemmin viimeiseen veripisaraansa asti pelätessään talonpoikien
kostoa. Pois siis toimeen nyt, Brian de Bois-Guilbert. Ja tulipa
osakseni pelastus tai kuolema, niin saatpa nähdä, että Mauri de Bracy
käyttäytyy tänäpäivänä kuten puhdasverisen aatelismiehen tulee ja
sopii.»
»Ylös muureille!» vastasi temppeliherra, ja molemmat läksivät nyt
muurille puolustaaksensa linnaa parhaan taitonsa ja miehuutensa mukaan.
Nähtävästi oli se linnan kulma pahimmassa vaarassa, joka oli vihollisen
valtaaman ulkovarustuksen kohdalla. Tämän ulkovarustuksen ja itse
linnanmuurin välitse kulki tosin vallihauta, jonka yli piirittäjien oli
päästävä voidakseen ruveta ahdistamaan tällä kulmalla olevaa pienempää
linnanporttia; mutta sekä temppeliherra että de Bracy pitivät
todennäköisenä, että jos hyökkäyksen johtajat edelleen osoittaisivat
yhtä suurta sotataitoa kuin tähän asti, he yrittäisivät ankaran
väkirynnäkön turvin vetää piiritettyjen koko huomion tähän paikkaan,
jolla aikaa osa hyökkääjistä yrittäisi pujahtaa sisään jostakin muusta,
puolustamatta jätetystä kohdasta. Semmoisen salarynnäkön estämiseksi ei
linnalaisilla joukkonsa vähyyden vuoksi ollut muuta keinoa kuin asettaa
vahtimiehiä muureille sellaisten välimatkain päähän toisistaan, että he
saattoivat nähdä toisensa ja hädän tullessa nostaa hälytyksen.
Puolustuksen johtamisesta molemmat päälliköt sopivat sillä tavoin, että
de Bracyn tulisi nyt suojella takaporttia, ja temppeliherra seisoisi
parinkymmenen miehen kera linnanpihassa varalla, voidaksensa rientää
mihin paikkaan hyvänsä, jota äkkipäätä ahdistettaisiin. Ulkovarustuksen
menettämisestä oli sekin paha seuraus, että piiritetyt -- vaikkakin
linnanmuuri oli vähän korkeampi -- eivät voineet enää, niinkuin tähän
saakka, nähdä kaikkia vihollisen hankkeita. Sillä pieni viidakko ulottui
niin likelle ulkovarustuksen porttia, että piirittäjät saattoivat sen
peitossa tuoda rynnäkköön miten paljon väkeä tahansa eikä ainoastaan
täydesti suojattuina, vaan jopa linnalaisten heitä ollenkaan
huomaamatta. De Bracyn ja temppeliherran täytyi siis olla varuillaan
joka puolella, koska heillä ei ollut vähintäkään vihiä siitä, miltä
puolelta rynnäkkö uhkaisi; ja vaikka heidän miehensäkin olivat uljaita
sotureita, masensi näidenkin taisteluintoa tietämättömyys siitä, minä
hetkenä ja miltä suunnalta vihollisen hyökkäystä voi odottaa.
Sillävälin makasi tämän piiritetyn ja ahdistetun linnan isäntä
vuoteellaan kovissa ruumiin ja hengen tuskissa. Hänellä ei ollut
sitäkään lohdutusta, joka tänä sokeauskoisena aikakautena lievitti monen
syyllisen mieltä; useimmat näistä olivat näet antaneet runsaita lahjoja
kirkolle pahojen tekojensa sovitukseksi, ja sillä tavoin ostetun
sovinnon ja anteeksiannon toivo vähensi heidän pelkoaan. Ja vaikka tämä
lohdutus verrattuna siihen mielenrauhaan, joka syntyy todellisesta
katumuksesta, vain oli samantapaista kuin opiumista johtuva huume
luonnollisen, terveen unen rinnalla, niin oli semmoinenkin sieluntila
kuitenkin mieluisampi kuin viimeisellä elontunnilla eloon herätetyn
omantunnon ahdistus. Mutta Front-de-Boeuf oli ollut kova ja ahne mies,
kaikista hänen paheistaan oli rahanhimo ollut kiihkein. Hän ei ollut
koskaan välittänyt ostaa itselleen kirkon anteeksiantoa ja synninpäästöä
rahalla tai maatiloilla. Ja erehtyipä temppeliherra, jonka jumalattomuus
kävi toiseen suuntaan, väittäessään, ettei Front-de-Boeuf voinut millään
tekosyyllä puolustaa uskottomuuttaan ja kirkon halveksimistaan. Sillä
paronimme olisi sanonut syyksi sen, että kirkko piti tavaransa kovin
kalliissa hinnassa, että myytävänä oleva synninpäästö oli saatavana vain
suuresta summasta ja että Front-de-Boeuf mieluummin oli ilman kirkon
parantavia lääkkeitä kuin olisi suostunut tyydyttämään lääkärin
liikanaisia vaatimuksia.
Mutta nyt oli tullut se hetki, jolloin maailma kaikkine tavaroineen
alkoi kadota näkymättömäksi hänen silmäinsä edestä, ja silloin tyly
paroni, vaikka hänen sydämensä oli myllynkiveä kovempi, silmäsi vavisten
lähestyvän iankaikkisuuden loppumattomaan pimeyteen. Sairaan ruumiin
kuuma levottomuus enensi vielä mielen rauhattomuutta ja tuskaa. Hänen
sielussansa taistelivat nämä äsken heränneet kauhuntunteet hänen
juurtuneen ja paatuneen kovuutensa kanssa. Se oli hirvittävää taistelua,
jonka vertaa ei muualla nähdä kuin kirottujen kadotuksessa, missä
vallitsee valitus ilman toivoa, omantunnon vaivat ilman katumusta, ja
missä kärsittävän, julman tuskan lisänä vielä on tieto siitä, että tuska
ei ikänä voi loppua, eipä edes huojentuakaan.
»Missä ne pappi-lurjukset nyt ovatkaan», ärjäisi paroni, »jotka vaativat
hengellisestä narripelistänsä niin kalliin maksun? -- Missä ovat nyt nuo
paljasjalkaiset karmeliittimunkit, joille vanha Front-de-Boeuf perusti
Pyhän Annan luostarin ryöstäen minulta, lailliselta perilliseltänsä,
monta tynnyrinalaa kaunista niittyä ja monta lihavaa peltoa ja
laidunmaata? Missä ne nälkäiset koirat nyt ovat?... Luultavasti
viilettämässä olutta kurkkuunsa tai jonkun kurjan talonpojan vuoteen
ääressä tekemässä silmänkääntäjäntemppujansa! Mutta minut -- heidän
luostarinsa perustajan pojan -- minut, jonka puolesta he, sen lahjan
saadaksensa, sitoutuivat joka päivä rukoilemaan, minut nuo
kiittämättömät konnat jättävät kuolemaan ripittämättä ja voitelematta,
aivan niinkuin koditon koira saa oikaista koipensa kylän yhteismaalla!
-- Käskekää temppeliherra tänne -- onhan hänkin jonkinlainen pappi ja
osannee jotakin tehdä. -- Mutta ei! Yhtä hyvin voisin ottaa itse pirun
rippi-isäkseni kuin Brian de Bois-Guilbertin, joka ei välitä mitään
taivaasta eikä helvetistä. -- Olenpa kuullut muutamien vanhojen miesten
puhuvan rukoilemisesta -- rukoilemisesta omalla suullaan ja omin sanoin.
Sitä varten ei tarvitse lahjoa eikä imarrella kavalaa pappia. Mutta minä
-- minä en uskalla!»
»Onko tämä todellakin Reginald Front-de-Boeuf», kuului karhea, kimakka
ääni aivan hänen vuoteensa vierestä, »joka tunnustaa olevan jotakin,
mitä ei edes hänkään uskalla tehdä!»
Kuullessaan puheensa näin kummallisesti keskeytettävän Front-de-Boeuf,
jonka hermot pahan omantunnon ja taudin vaikutuksesta olivat peräti
ärtyneet, luuli jonkin hornan hengen puhuvan. Semmoisiahan tuon ajan
taikauskoiset ihmiset luulivat käyvän häiritsemässä kuolemaisillaan
olevien ajatuksia, jotta he eivät voisi ajatella kaikkea sitä, mistä
heidän iankaikkinen autuutensa riippui. Front-de-Boeuf vavahti ja
vetäytyi seinään kiinni; mutta pian hän jälleen rohkaisi mielensä
entiseen lujuuteen ja huusi: »Ken siellä? -- Kuka sinä olet, joka
uskallat matkia sanojani, -- äänellä, joka kuulostaa yövariksen
raakumiselta? -- Tule vuoteeni ääreen, jotta voin nähdä sinut!»
»Olen sinun paha henkesi, Reginald Front-de-Boeuf», vastasi ääni.
»Tule sitten likemmäksi, jotta saan nähdä sinut ruumiillisessa hahmossa,
jos todella olet perkele», sanoi taas kuoleva ritari; »älä luulekaan,
että sinun näköäsi säikähtäisin. Jos vain voisin otella kaksin käsin
näiden salamörköjen kanssa, jotka ympärilläni väijyvät, kuten olen
maallisten vaarojen kanssa otellut, niin eipä saisi taivas eikä helvetti
syytä kehua minun peräytyvän taistelusta. Sen vannon kautta iankaikkisen
pimeyden!»
»Muistele syntejäsi, Reginald Front-de-Boeuf», sanoi tuo sama ääni,
jolla oli melkein yliluonnollinen kaiku, »muistele kaikkia toimittamiasi
murhatekoja, ryöstöjä, kapinoita! -- Kuka yllytti irstasmielistä Juhanaa
sotaan hänen harmaapäistä isäänsä vastaan, -- ja nyt hänen jalomielistä
veljeänsä vastaan?»
»Olitpa pappi, perkele, piru tai mikä lienetkin», tärähdytti
Front-de-Boeuf vastaan, »mutta nytpä valehtelet aivan! -- En minä
yllyttänyt Juhanaa kapinaan, en ainakaan minä yksin; siinä työssä oli
mukana viisikymmentä muutakin ritaria ja paronia, parhaat
Keski-Englannin aatelisherroista -- parempia ei ole missään peistä
kantavien urhojen parissa. Pitääkö minun yksin vastata siitä teosta,
jossa meitä oli viisikymmentä osallisena? -- Petollinen perkele, en
sinua pelkää! Lähde matkoihisi äläkä kiusaa minua enää tällä vuoteellani
-- anna minun kuolla rauhassa, jos lienet maallinen olento -- ja perkele
jos olet, niin ei aikasi ole vielä tullut.»
»Rauhassa en anna sinun kuolla», lausui ääni, »kuolemaa tehdessäsikin
sinun pitää muistella murhatekojasi -- muistella niitä huokauksia, joita
tämä linna on kuullut -- muistella niitä veriä, joilla sen lattiat ovat
tahratut!»
»En säikähdy voimattomasta vihastasi», virkkoi Front-de-Boeuf
purskahtaen väkinäiseen, julmaan nauruun. -- »Kiitostahan minä ansaitsen
siitä, kun kidutin tuota uskotonta juutalaiskoiraa. Vai miksi sitten
pidetään niitä ritareita pyhinä miehinä, jotka tahraavat kätensä
saraseenien verellä? Ja kaikki saksilaiset sikopaimenet, jotka olen
aikoinani tappanut, olivat minun kansani, minun kuninkaani ja minun
sukuni vihollisia. -- Hohoo! Näethän, ettei rautapaidassani ole
pienintäkään rakoa, josta pääsisit sisälle minua pistämään. -- Joko
pakenit? Joko vaikenit?»
»En, sinä kurja isänmurhaaja!» vastasi ääni. »Muista isääsi! Muista
hänen kuolemaansa! Muista pitosalia, jonka lattialle hänen verensä
valahti -- ja muista, että hänen oman poikansa käsi sen vuodatti!»
»Haa!» huudahti paroni oltuaan kauan aikaa ääneti, »jos sinä sen tiedät,
niin olet todellakin itse pahuuden isä, ja olet todella kaikkitietävä,
niinkuin munkit sanovat! Tuon salaisuuden luulin kätketyksi minun ja
erään toisen ihmisen tietoon -- sen kurjan, joka minua yllytti siihen
hirmutekoon ja auttoi sitä toimeenpannessani. -- Pois, pois, perkele,
hae tänne tuo saksilainen noita-akka, Ulrika; hän yksin on voinut kertoa
sinulle, mitä minä ja hän yksin olemme nähneet. Mene, sanon minä, hänen
luoksensa, joka pesi haavat ja ojensi ruumiin ja laittoi kaikki niin,
jotta murhattu näytti kuolleen itsestään ja luonnollisella tavalla. Mene
hänen luoksensa; hän se on ollut yllyttäjäni, kirottu kiusaajani ja
vielä enemmän kirottu palkitsijani -- anna hänenkin maistaa samassa
määrässä kuin minun näitä tuskia, jotka ovat helvetin esimakua!»
»Hän jo maistaakin niitä», virkkoi Ulrika astuen Front-de-Boeufin
vuoteen eteen. »Hän on jo kauan juonut samasta maljasta, ja sitä
makeammalta sen katkeruus nyt maistuu hänestä, kun hän näkee, että
sinunkin täytyy siitä saada osasi. -- Älä kiristä hampaitasi Reginald
Front-de-Boeuf -- älä vääntele silmiäsi -- älä pudista nyrkkiäsi ja
uhkaile minua! Aikaisemmin olisit sinäkin, niinkuin kuuluisa esi-isäsi,
joka siitä teostaan sai sukunimensä, voinut yhdellä nyrkiniskulla lyödä
puhki härän kallon; mutta nyt sinun kätesi on rauennut ja on yhtä
voimaton kuin minunkin.»
»Kurja, verenhimoinen noita-akka!» vastasi Front-de-Boeuf; »inhoittava
tarhapöllö! Sinäkö siis tässä riemuitset turmiosta, jonka
toteuttamisessa olit osallinen?»
»Niin, Reginald Front-de-Boeuf», virkkoi akka. »Ulrika minä olen! --
Murhatun Torquil Wolfgangerin tytär! -- Hänen teloitettujen poikiensa
sisar! -- Minä se nyt vaadin sinulta ja isäsi huoneelta takaisin omaa
isääni ja sukuani, kunniatani ja kuntoani -- kaikkea sitä, minkä
Front-de-Boeufit ovat minulta ryöstäneet! -- Muista kaikkia pahoja
tekoja, joita minulle olette tehneet, ja kiellä sanani, jollen puhu
totta. Sinä olet ollut minun paha henkeni, ja samaa tahdon nyt olla
sinulle -- tahdon kiusata sinua kuolemanhetkeesi asti.»
»Inhoittava noita-akka», huusi Front-de-Boeuf, »sitä hetkeä et saa
koskaan nähdä. -- Hoi, Giles, Klemetti ja Eustakius -- Mauri ja Tapani!
Siepatkaa tämä kirottu noita-akka kiinni ja viskatkaa hänet
päinpäätimyksin alas muurilta -- hän on kavaltanut meidät saksilaisille!
-- Mauri ja Klemetti, hoi! Senkin petturit ja lurjukset, missä te
nahjustelette?»
»Kutsu vain, huutele heitä, urhoollinen paroni», ärsytteli ämmä julmalla
ivan-irvistyksellä; »kutsu palvelijoita luoksesi ja uhkaa piiskaa ja
vankeutta jokaiselle, ken viipyy. -- Mutta tiedäkin, mahtava herra», hän
jatkoi yht'äkkiä muuttaen ääntänsä, »että heiltä et saa vastausta etkä
apua. Kuuntele tuota hirveätä melua», -- uudestaan alkaneen taistelun
melske kuului nyt kauhistavan kovana muureilta -- »tuo sotahuuto
ennustaa sukusi häviötä. Front-de-Boeufin vallan rakennus, joka oli
viattomain verellä kokoonmuurattu, horjuu jo perustuksillaan, ja
halvimmat viholliset sen kaatavat! Saksilaiset -- kuule, Reginald! --
poljetut saksilaisraukat ne nyt ahdistavat rynnäköllä linnasi muuria!
Miksi makaat tässä niinkuin juoksusta uupunut emohirvi, kun saksilainen
jo alkaa päästä sisään?»
»Jumalat ja perkeleet!» karjaisi haavoitettu ritari. »Voi, olisipa
minulla edes hetkeksikin niin paljon voimaa, että jaksaisin ryömiä alas
tuonne kahakkaan ja saisin kuolla, kuten ritarin sopii!»
»Älä ajattelekaan semmoista, uljas urho», kiusoitteli ämmä. »Et sinä saa
kuolla soturin kuolemaa, vaan kuolet niinkuin kettu luolaansa, kun
talonpojat ovat sytyttäneet sammalikon sen ympäriltä.»
»Vimmattu velho, nyt valehtelet», huusi Front-de-Boeuf. »Mieheni pitävät
urhoollisesti puoliansa -- muurini ovat vahvat ja korkeat --
sotakumppanini eivät pelkää, vaikka tulisi koko armeija saksilaisia ja
itse Hengist ja Horsa niiden etunenässä! Kuulehan, kuinka temppeliherran
ja vapaajoukkolaisten sotahuudot kaikuvat melskeen keskeltä! Ja kun me
voitettuamme sytytämme riemukokon palamaan, niin on se polttava sinut
poroksi, luinesi, päivinesi. Ja minä saan vielä elävin korvin kuulla sen
sanoman, että sinä olet maallisen tulen kautta mennyt helvetin tuleen,
josta ei ole koskaan laskettu maailmaan pahempaa pirua kuin sinä.»
»Usko vain sellaista, jos tahdot», vastasi Ulrika, »kunnes näet, että
uskosi on pettänyt. -- Mutta ei!» keskeytti hän puheensa, »sinä saat
juuri nyt kuulla kohtalosi, jota et voi välttää oman voimasi, väkesi tai
uljuutesi ponnistuksella ja jonka yksistään tämä heikko, kuivettunut
käsi on sinulle valmistanut. Huomaatko tuota paksua, tukehduttavaa
savua, joka alkaa tupruilla mustina pilvinä sisään tähän kamariin?
Luulitko sen olevan vain pimenevän näkösi hämärtelyä? Luulitko, että
vain heikkenevä hengityksesi ahdistaa rintaasi? -- Ei, Front-de-Boeuf,
tuo savu tulee toisesta syystä. Muistatko halkopinoja, jotka ovat
talletettuina tämän kamarin alle?»
»Akka!» huusi ritari hirmustuneena, »oletko sytyttänyt ne puut? Jumala
auttakoon -- niin olet tehnyt, ja linna on ilmitulessa!»
»Pian se ainakin on ilmitulessa», virkkoi Ulrika peloittavan
huolettomasti. »Ja pian nostan merkin liehumaan kehoitukseksi
piirittäjille, että he ankaralla rynnäköllä estäisivät piiritettyjä
pääsemästä tulta sammuttamaan. -- Hyvästi nyt, Front-de-Boeuf! Tulkoot
Mista, Skogula ja Zernebock, vanhain saksilaisten jumalat -- tai
perkeleet, kuten papit nykyjään heitä nimittävät -- lohduttamaan sinua
kuolinvuoteellasi, kun Ulrika nyt jättää sinut. Mutta tiedä myös --
kenties se on oleva sinulle joksikin iloksi -- että Ulrikakin on menossa
samoille pimeyden rannoille kuin sinä. Hän tahtoo sielläkin olla
osallisena sinun rangaistuksestasi, niinkuin hän täällä ylhäällä on
ottanut osaa pahoihin tekoihisi. Ja nyt, isänmurhaaja, hyvästi! Soisin,
että jokaisella kivellä tässä huoneen kupulaessa olisi kieli ja että ne
yhä vain huutaisivat sitä sanaa korviisi!»
Näin manattuaan vaimovanhus lähti tiehensä. Front-de-Boeuf kuuli raskaan
avaimen narahduksen, kun Ulrika lukitsi kaksin kerroin oven jäljestään
riistäen siten kuolevalta viimeisenkin pelastuksen toivon. Tuskansa
vimmassa Front-de-Boeuf rupesi taas huutamaan palvelijoitaan ja
liittolaisiaan: »Tapani ja Mauri -- avuksi! -- -- Auttakaa, jalo
Bois-Guilbert ja uljas de Bracy! Front-de-Boeuf teitä kutsuu! --
Kuuletteko, herranne kutsuu, te petturipalvelijat! -- Teidän
liittoveljenne, teidän asetoverinne kutsuu, te uskottomat, valapattoiset
ritarit! -- Sattukoot kaikki kiroukset, joita petturi ansaitsee, teidän
päähänne, jos jätätte minut tällä kurjalla tavalla kuolemaan! -- He
eivät kuule minua -- he eivät voi kuulla minua -- ääneni katoo tappelun
melskeeseen. Savu sakenee sakenemistaan -- tuli on sytyttänyt lattian.
-- Voi, kunpa saisin vielä edes yhden ainoan kerran vetää rintaani
taivaan puhdasta ilmaa, olipa sen hintana sitten vaikka äkillinen
kuolema!» Ja tuskansa hurjassa vimmassa tuo kurja mies rupesi nyt
vuoroin yhtymään sotahuutoihin, vuoroin kiroilemaan itseään, koko
ihmiskuntaa ja itse Jumalaakin. -- »Punainen tuli pilkoittaa jo paksun
savun lävitse!» hän huusi; »perkele marssii vastaani, kantaen edessään
kirotun pesänsä tulista lippua. -- Pois täältä, paha henki! En tahdo
yksin lähteä kanssasi, jollet vie myös tovereitani samalla. Kaikki ovat
sinun omasi, jotka tässä linnassa asuvat. Luuletko, että Front-de-Boeuf
suostuu yksinänsä tulemaan? Ei -- myöskin jumalaton temppeliherra -- ja
irstainen de Bracy -- ja tuo ilkeä, verenhimoinen portto Ulrika -- ja
kaikki miehet, jotka ovat olleet osallisina vehkeissäni -- ja myöskin
saksilaiskoirat sekä kirotut juutalaiset, jotka istuvat linnassa vankina
-- kaikkien niiden pitää lähteä minun kanssani. -- Mokomata matkuetta ei
nähdäkään joka päivä helvetin tiellä! Ha, ha, haa!» hän nauroi hullussa
vimmassansa, niin että seinät kajahtivat. -- »Kuka siellä nauroi?» hän
huusi nyt muuttuneella äänellä, sillä taistelun melskekään ei voinut
estää häntä kuulemasta oman höperön naurunsa kaikua. »Kuka siellä
nauroi? -- Ulrika, sinäkö se olit? -- Puhu, sinä noita-akka, niin annan
sinulle anteeksi -- sillä ei kukaan muu paitsi sinä tai jokin helvetin
henki olisi voinut nauraa tällä hetkellä. Pois -- pois...»
Mutta synnillistä olisi, jos jatkaisimme kauemmin tätä kuvausta
jumalanpilkkaajan ja isänmurhaajan kuolinkamppailusta.


YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Viel', ystävät, viel' yksi ryntäys,
tai ruumiillanne muurit peittäkäämme!
-- Ja tekin, kansanmiehet, joiden raajat
Englanti kasvatti, nyt osoittakaa,
mit' voimaa antaa ruoka; vannokaa
hoitonne ansainneenne.
_Kuningas Henrik V_.
Vaikka Cedrik ei suuresti luottanutkaan Ulrikan lupaukseen, ilmoitti hän
siitä kuitenkin Mustalle ritarille ja Locksleylle. Nämä tulivat hyvin
mieliinsä kuullessaan, että oli linnassa ystävä, joka voisi helpottaa
heille sisäänpääsyä. Yhdessä saksilaisherran kanssa he päättivät, että
rynnäkköä oli kaikin mokomin yritettävä, vaikka asiat näyttäisivät
kuinka vaikeilta tahansa, sillä se oli ainoa ajateltavissa oleva keino
pelastaa vangit julman Front-de-Boeufin käsistä.
»Alfredin kuninkaallinen veri on vaarassa», sanoi Cedrik.
»Korkeasukuisen neidon kunnia on vaarassa», sanoi Musta ritari.
»Ja vaikka», sanoi kunnon jousimies, »kukaan muu ei olisikaan vaarassa
kuin tuo uskollinen orja Wamba, niin uhraisin kernaammin yhden
raajoistani kuin sallisin hänen hiuskarvaansakaan koskettavan, sen
vannon Pyhän Kristofferin kuvan kautta, joka koristaa kantimiani!»
»Entäs minä sitten», vakuutti munkki puolestaan. »Hyvät herrat, minä
lupaan, että narri -- tarkoitan tietysti, hyvät herrat, semmoista
narria, joka on mestari taidossaan ja vapaa veikko ammatissaan ja jonka
leikkipuheista viinimalja saa yhtä paljon makua ja tuoksua kuin suinkin
sianliikkiön sirusesta -- että semmoinen hulivili, sanon minä, ei saa
koskaan jäädä pulaan rukousten tai avun puutteessa, niin kauan kuin minä
jaksan lukea messua tai heiluttaa nuijaa.»
Näin sanoen hän rupesi pyörittelemään raskasta asettaan päänsä ympäri,
niinkuin paimenpoika pientä sauvaansa.
»Oikein puhuit, pyhä munkki», sanoi Musta ritari, »sanasi ovat yhtä
totiset, kuin olisivat ne tulleet itse Dunstanin suusta. -- Ja nyt,
kelpo Locksley, mitä arvelet -- eikö olisi parasta, että jalo Cedrik
ryhtyy komentamaan rynnäkköämme?»
»Ei suinkaan, ei suinkaan», vastasi Cedrik. »Minä en ole milloinkaan
oppinut siihen, millä tapaa noita väkivallanpesiä, joita normannilaiset
ovat rakentaneet meidän viheliäiseen maahamme, rynnäköllä valloitetaan
tai puolustetaan. Taistella tahdon etumaisien rinnalla; mutta kelpo
naapurini tietävät hyvin, että en ole sotataitoon oppinut mies enkä osaa
piirittää linnoja.»
»Koska jalon Cedrikin laita on näin», virkkoi Locksley, »niin otan
mielelläni johtaakseni jousimiehiä. Ja jos joku linnalainen
vilahdukseltakin ilmestyy muurille, ilman että hän saa ruhoonsa yhtä
monta nuolta kuin joulukinkussa on neilikoita, niin saatte hirttää minut
omaan käräjäpuuhuni.»
»Oikein puhuttu, uljas jousimies», sanoi Musta ritari. »Ja jos minä
teidän mielestänne kelpaan johtajaksi tämmöisissä asioissa ja jos
tarpeeksi suuri joukko näitä kunnon miehiä tahtoo seurata englantilaista
kelpo ritaria, niin tahdon viedä heidät rynnäkköön noita muureja vastaan
käyttäen kaikkea taitoa, minkä pitkä kokemus on minulle suonut.»
Kun eri tehtävät oli tällä tavoin päällikköjen kesken jaettu, ryhdyttiin
ensimmäiseen rynnäkköön, jonka menestyksen lukija jo on nähnyt.
Valloitettuaan ulkovarustuksen Musta ritari lähetti Locksleylle tiedon
siitä pyytäen häntä pitämään tarkkaa vaaria, etteivät linnalaiset
äkkiarvaamatta pääsisi kokoamaan kaikkia voimiansa ja yhteisellä
rynnäköllä valloittamaan takaisin menettämäänsä paikkaa. Tämmöistä
äkkiarvaamatonta hyökkäystä tahtoi ritari kaikin mokomin välttää, sillä
hän tiesi miestensä olevan hätäisiä, sotakuriin tuiki tottumattomia ja
kehnosti varustettuja taistelijoita. Normannilaisten ritarien sotilaat
sen sijaan olivat hyvin harjoitetut ja aseilla sekä haarniskoilla
varustetut, ja vaikka piirittäjien into ehkä oli kiivaampi, oli toiselta
puolen linnalaisilla se itseluottamus, joka seuraa tottumuksesta sotaan
ja aseitten käyttöön. Pahoin oli siis syytä pelätä, etteivät edelliset
kykenisi kestämään äkillistä hyökkäystä.
Ensimmäistä rynnäkköä seuranneella levähdysajalla ritari kyhäytti
miehillään jonkinlaisen lautan tai irtonaisen sillan päästäksensä sillä
keinoin vallihaudan yli. Tähän työhön kului jokseenkin pitkä aika, mutta
piirittäjien päälliköt eivät siitä olleet milläänkään, sillä sitä
paremmin kerkisi Ulrika valmistaa hankkeensa -- mitä laatua se sitten
olikin -- jolla hän oli luvannut auttaa heidän rynnäkköään.
Mutta kun silta oli saatu valmiiksi, puheli Musta ritari
liittoveljilleen tähän tapaan: »Ei auta enää odottaa, ystäväiseni. Päivä
on jo laskemaisillaan, ja minulla on toisia toimia, jotka eivät salli
minun viipyä teidän kanssanne huomispäivän yli. Sitäpaitsi olisi ihme,
jolleivät hevosmiehet kerkiäisi Yorkista tänne, ellemme kiireesti saata
työtämme loppuun. Menköön sentähden nyt joku sanomaan Locksleylle, että
hän panisi jousimiehensä ahdistamaan puolustajia siltä puolelta ja että
he sitten lähestyisivät muuria muka yrittääkseen väkirynnäkköä. Ja te,
Englannin kelpo miehet, olkaa minun apunani. Työntäkää silta vallihaudan
poikki samassa, kun meidän puoleltamme portti avataan. Seuratkaa sitten
minua uljaasti ja joutukaa kanssani särkemään tuota linnan vallin
ulkoporttia. Ne teistä, jotka eivät käy mukaan tähän leikkiin tai joilla
ei ole semmoiseen työhön kelpaavia aseita, menkööt tämän ulkovarustuksen
vallin taakse seisomaan jousenjänne jännitettynä korviin asti, ja
pitäkööt vaarin, että ampuvat maahan jok'ainoan olennon, joka ilmestyy
muurille. Tahdotko sinä, jalo Cedrik, ruveta johtamaan näitä miehiä,
jotka jäävät tänne?»
»En suinkaan, Herewardin sielun kautta!» lausui saksilainen. »Johtajaksi
en kelpaa, mutta kirottakoon minua haudassani, jollen astu teidän
jäljissänne etumaisien miesten joukossa. Tämä taistelu koskee minuakin
-- sentähden tulee minun taistella eturivissä.»
»Mutta muistapas, jalo saksilainen», virkkoi ritari, »ettei sinulla ole
rautapaitaa eikä kaulushaarniskaa. Sinulla on vain tuo ohut kypärä ja
kilpesi ja miekkasi.»
»Sitä parempi!» vastasi Cedrik. »Sitä keveämpi olen, kun tulee hetki
kiivetä muurille. Ja -- älä pane kerskaustani pahaksi, jalo ritari,
--saatpa tänä päivänä nähdä saksilaisen käyvän turvattomin rinnoin
taisteluun yhtä pelottomasti kuin teräspanssariin puettu
normannilainen.»
»Jumalan nimeen sitten», sanoi ritari, »avatkaa portti ja työntäkää
silta ulos.»
Se ulkovarustuksen portti, joka oli vallihaudan puolella, vastapäätä
linnanmuurin pientä ulkoporttia, paiskattiin nyt äkkiä auki, silta
sysättiin siitä ulos, se läiskähti veteen ja yhdisti taas
ulkovarustuksen linnan kanssa. Kaksi miestä kerrallaan saattoi tätä
liukasta, keinuvaa siltaa myöten päästä kaivannon yli. Musta ritari
tiesi, kuinka tärkeätä oli käyttää hyväkseen vihollisen ensi hetken
hämmästystä. Sentähden hän hyppäsi heti sillalle ja juoksi kaivannon yli
toiselle puolelle; Cedrik seurasi aivan hänen kantapäillään. Ja paikalla
alkoi ritari kirveellään järkyttää linnan porttia. Siinä toimessa olivat
entisen laskusillan jäännökset hyvänä turvana sekä ritarille että
Cedrikille. Kun temppeliherra rikkoi sillan, olivat näet kuitenkin
jääneet paikoillensa ne portin yläpuolella olevat hirrenpäät, joiden
avulla silta aina vedettiin ylös. Mutta jäljestä tuleville ryntääjille
ei siitä riittänyt turvaa; kaksi heistä ammuttiin ylhäältä muurilta heti
varsijousilla kuoliaaksi, ja kaksi putosi kaivantoon. Muut peräytyivät
ulkovarustuksen vallin taakse.
Cedrikin ja Mustan ritarin asema oli nyt sangen vaarallinen ja olisi
ollut vieläkin tukalampi ilman ulkovarustuksessa olevien jousimiesten
apua. Nämä näet lennättelivät lakkaamatta nuoliansa linnan muurille
peloitellen piiritettyjä ja tällä tavoin estäen heitä paiskaamasta kiviä
ja muita heittoaseita molempien päällikköjen päälle. Sittenkin kävi
näiden tila hetki hetkeltä yhä kiusallisemmaksi.
»Ettekö häpeä, junkkarit!» huusi de Bracy miehilleen. »Jousimiehiähän
olette olevinanne, ja kuitenkin saavat nuo molemmat konnat teidän
estämättänne pitää paikkansa tuolla linnan muurin juurella! Viskatkaa
edes muurin ylimmäiset kivet alas, jollette osaa muuta tehdä! -- Tänne
kuokkia ja tuuria, ja lohkaiskaa irti tuo kivimöhkäle!» Hän osoitti
raskasta, kivestä hakattua koristusta, joka pisti ulos muurinharjasta.
Tällä hetkellä piirittäjät huomasivat punaisen lipun, joka liehui
Ulrikan mainitseman tornin huipulta. Kelpo jousimies Locksley keksi sen
ensimmäisenä rientäessään ulkovarustukselle katsomaan, kuinka rynnäkkö
alkoi onnistua.
»Pyhä Yrjänä!» huusi hän; »Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti! -- Rynnätkää
päälle, uljaat miehet! -- Kuinka te jätätte tuon kunnon ritarin ja jalon
Cedrikin yksikseen? -- Käy päälle, hurja pappi, ja näytä, että osaat
yhtä hyvin tapella kuin helmivyötä käsitellä! -- Käykää päälle, uljaat
pojat! -- Linna on meidän, sillä nähkääs: meillä on liittolainen sen
sisäpuolella. Katsokaa tuota lippua, se on sovittu merkki.
--Torquilstone on meidän! -- Muistakaa kunniaa ja saalista, joka siellä
meitä odottaa! -- Yrittäkää vielä kerta -- ja sitten se on meidän!»
Näin huutaen hän jännitti hyvän jousensa ja lennätti nuolen viuhumaan;
se lävisti rinnan eräältä de Bracyn soturilta, joka juuri irroitti kiveä
muurista pudottaaksensa sen Cedrikin ja Mustan ritarin päähän. Toinen
mies tempasi kaatuneen käsistä rautatuuran, vipusi sillä kiveä ja saikin
sen melkein irralleen; mutta hänellekin taas lensi nuoli kypärän läpi,
ja hän putosi hengetönnä muurilta alas kaivantoon. Nyt sotamiehet
peräytyivät, sillä rautavaruksetkaan eivät näyttäneet auttavan tuon
hirvittävän jousimiehen nuolia vastaan.
»Pakenetteko, kurjat pelkurit!» ärjäisi de Bracy. »_Mount-joie
Saint-Denis_![28] -- Tänne se tuura!»
Ja temmaten aseen käteensä hän kävi vuorostaan irtautuvan kivimöhkäleen
kimppuun, joka olisi alas pudotessaan suurella painollansa hävittänyt
laskusillan jäännökset, jotka suojasivat molempia ryntääjiä, ja olisipa
sen lisäksi upottanut lautankin, jonka avulla nämä olivat päässeet yli.
Kaikki näkivät vaaran eivätkä rohkeimmatkaan uskaltaneet astua lautalle.
Kolmesti kohotti Locksley jousensa de Bracya kohti ja kolmesti kilpistyi
nuoli ritarin karkaistusta haarniskasta.
»Piru vieköön tuon espanjalaisen teräspaidan!» kirosi Locksley. »Jos se
olisi englantilaisen sepän takoma, olisivat nuoleni lävistäneet sen kuin
silkin tai veran.» Ja hän rupesi huutamaan: »Veikkoset! Ystävät! Jalo
Cedrik! joutukaa pois, ennenkuin tuo kivimöhkäle putoaa niskaanne!»
Mutta varoitetut miehet eivät kuulleet hänen ääntänsä, sillä ritarin
kirveen kova kalkutus porttiin olisi tehnyt kuulumattomaksi